Populaarimusiikin laadun arvioimisessa on kaksi tylsää ääripäätä, Jukka Haarma kirjoittaa.
”Vain keskiverto myy”. ”Kansan makua on vaikea aliarvioida”. ”Paska myy, laatu jää marginaaliin”. ”Populaarimusiikissa laatu ja määrä eivät koskaan kohtaa”.
Suosion ja laadun epäsuhta on ollut yksi musiikin aktiiviharrastajien, rockdiggareiden tai marginaalimusiikkiin vannovien hellityimpiä väittämiä. Tuon varaan on vuosien varrella rakennettu lukematon määrä pöytäkeskusteluja, levyarviota ja musiikin laatukriteerejä, salaliittoteorioitakin.
Kirjoitan siis meidän, meidän ”musiikkiasiantuntijoiden” maailmasta. Tuosta suosion ja laadun epäsuhdasta syytämme yleensä näitä ”tavallisia” musiikin kuluttajia ja harrastajia. Heitä, jotka ostavat ehkä yhden tai muutaman levyn vuodessa, käyvät ehkä juhlakonserteissa tai muissa jo suosittujen artistien tilaisuuksissa. Voivat he olla fanejakin, tosin usein aivan väärien artistien.
Juuri näiden viattomien siviilien huono maku on meidän jatkuvan huolen kohteena.
Nämä tavikset tuskin välittävät huonosta musiikista ja miksi ihmeessä välittäisivät? Me sen sijaan välitämme. Meidän muita ihmisiä paremmalle maulle huono musiikki on oikeastaan aivan välttämätöntä.
Marginaalista keskelle
On totta, että populaarikulttuurin ja -musiikin uudistukset ja uudet virtaukset saavuttavat yleensä aluksi vain pienen piirin, pienen etujoukon suosion ja kestää aikansa ennen kuin ne saavuttavat laajemman yleisön suosion – jos saavuttavat. Oletuksena on, että tuolla matkalla musiikki yleensä jollakin tavalla ”vesittyy”, ”keskivertoistuu”.
Tuolla ajatuksella on historiallinen perustansa. Mutta tuokaan pienestä suureksi, marginaalista keskelle -dynamiikka tai keskivertoistuminen ei koske kaikkia musiikin lajeja eikä kaikkia ajankohtia. Se mitä yleensä tarkoitamme popmusiikilla, sen tarkoituksena on yleensä ollut oikaista suoraan suosioon. Ja tuon oikotien käyttäminen on usein tulkittu ei-ansaituksi, se on ollut hyvän musiikin sijasta tulosta tehokkaasta markkinoinnista, pahoista levy-yhtiöistä, vääristä laulukilpailuista tai juuri tuosta suuren yleisön huonosta mausta.
Naapurimaasta löydämme ehkä parhaan esimerkin iskusta suoraan keskelle: ABBA halusi valloittaa koko maailman myyntilistat, heti. ABBA-tiimi mietti tarkkaan, millä musiikillisilla (ja kyllä, markkinoinnillisilla) keinoilla tuo onnistuisi ja oli riittävän lahjakas siinä myös onnistuakseen. Vastakkaisia esimerkkejä löytyy vaikka kuinka paljon, mutta suosion ja lahjakkuuden yhdistelmä on toiminut populaarimusiikissa monesti oletettua tai haluttua enemmän.
Luultavasti myös läheisemmin kuin minkään muun kulttuurin alueella.
100 miljoonaa tai enemmän
Josta päästäänkin todistusaineistoon. Levy ja -äänitemyynti on relevantti populaarimusiikin suosion mittari, ei lopullinen, mutta tässä tapauksessa aivan riittävä.
Luotettavimman tiedon mukaan kaikkien aikojen eniten levyjä myyneet artistit ovat Beatles ja Elvis Presley. Molemmat ovat myyneet mahdollisesti jopa 500-600 miljoonaa levyä.
(On ymmärrettävää, että seuraava lista on kallellaan artisteihin, joilla on pitkä ura takanaan ja joiden tuotanto ajoittuu äänilevymyynnin kultakaudelle eli noin 1960-luvun puolivälistä vuosisadan loppuun. Lista koskee myös vain angloamerikkalaista musiikkimaailmaa.)
Vähintään 200 miljoonaa levyä myyneet artistit tai yhtyeet ovat edellisen kahden lisäksi Michael Jackson, Madonna, Elton John, Led Zeppelin, Pink Floyd, Mariah Carey, Celine Dion, Whitney Houston, AC/CDC, Queen, Rolling Stones ja ABBA.
Yli 100 miljoonaa myyneiden lista näyttää tältä: Eagles, Rihanna, U2, Billy Joel, Phil Collins, Aerosmith, Frank Sinatra, Barbara Streisand, Garth Brooks, Genesis, Donna Summer, Neil Diamond, Bruce Springsteen, Bee Gees, Julio Iglesias, Dire Straits, Metallica, Taylor Swift, Eminem, Britney Spears, Rod Stewart, Bon Jovi, Fleetwood Mac, Backstreet Boys, Gun’N’Roses, Prince, Kenny Rogers, Paul McCartney, Janet Jackson, Chicago, The Carpenters, Bob Dylan, George Michael, Bryan Adams, Def Leppard, Cher, Lionel Richie, Olivia Newton-John, Linda Ronstadt, Stevie Wonder, Tina Turner, Beach Boys, Kiss, The Who, Johnny Hallyday ja Barry White. Tuohon listaan voitaneen laskutavasta riippuen aikamoisella varmuudella lukea myös Cliff Richard, David Bowie, Deep Purple, Depeche Mode, Iron Maiden, Status Quo ja Pet Shop Boys.
”No mutta, mitä listalla tekevät esim….?!” . Ehkä poimin ne itse: Ilman muuta listan epäilyttävimmät nimet ovat ihan perussyntipukit eli ainakin Mariah Carey, Celine Dion, Rihanna, Britney Spears, Taylor Swift ja Cher. Kaikki naisia ja kaikki popartisteja. Seuraavaksi epäilyttävimmät ovat viihdeartisteja: Kenny Rogers, Julio Iglesias ja Olivia Newton-John. Oma lukunsa ovat sitten poikabändi Back Street Boys ja tuo hattukantrin kuningas Garth Brooks, jota kukaan ei ole kuullut, mutta joka näyttää epäilyttävältä ja edustaa väärää genreä.
Tuo siis perinteisestä rocknäkökulmasta listaa arvioitaessa. Rocklähtöisyys on tietysti vain yksi näkökulma musiikin laatuun, mutta hyväksytään se nyt tässä yhteydessä, koska juuri siitä näkökulmasta lista sattuu olemaan kunnioitusta herättävä. Rockin uudistajat ja parhaat lahjakkuudet ovat kiistattomasti listalla hyvin edustettuna. Suurin osa listan artisteista on tavalla tai toisella, yhdellä tai useammalla levyllä muuttaneet musiikin suuntaa, luoden uusia ilmaisukeinoja ja saaneet lukuisia seuraajia/jäljittelijöitä. Keskivertomusiikin lista? Vain jos sitä tarkastelee yksioikoisesti marginaalimusiikista käsin.
Tämän vuosituhannen eniten myynyt äänite on Adelen albumi 21, 28 miljoonaa. Laatualbumi. Jokainen voi sen todeta, vaikkei siitä itse pitäisikään.
Me asianharrastajat pystymme toki luettelemaan pitkän rivin artisteja tai levyjä, jotka olisivat ansainneet laajempaa suosiota kuin mihin ovat yltäneet. Tuohan on meidän perusduunia. Paljon haastavampaa ja hauskempaa olisi välillä miettiä listaa artisteista, jotka ovat oikeudenmukaisesti saaneet osakseen juuri sen suosion, jonka ovat ansainneet.
Vai haluaako joku ehdottaa, että esim. kriitikoiden ikisuosikki ja se kuuluisa ”tärkeä” levy (myös minulle) eli Velvet Underground -yhtyeen ensilevy on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle ja sen pitäisi kuulua joka kodin levyhyllyyn ja jokaisen kunnon radioaseman soittolistalle? Minusta on täysin luonnollista ja oikein, että ainakin suurin osa tuosta levystä on musiikin kuuntelijoiden enemmistön mielestä huonoa, tai ainakin epämiellyttävän kuuloista musiikkia.
Populaarimusiikin laadun arvioimisessa on kaksi tylsää ääripäätä. Toisesta laidasta kuuluu itsevarmaa ääntä, joka vakuuttaa kaiken mielenkiintoisen tapahtuvan marginaalissa ja toisessa päässä asustaa yksioikoinen populismi, jossa vain myyntiluvuilla on väliä, ei kriitikoiden ja muiden hienostelijoiden höpinöillä.
Mitä itse suosioon tulee, sitä on nyt ja tulevaisuudessa tarjolla yhä harvemmalle. Harrastajia, artisteja ja yhtyeitä on yksinkertaisesti liikaa. Myös niitä, jotka laatunsa kautta sen ansaitsisivat.
Tuossa mielessä suosio on nykyaikana yliarvostettua. Mutta populaarimusiikki ilman populaaria on vähän niin kuin ammattilaisjalkapallo ilman maaleja, voittoja, suuria yleisömeriä, mestaruuksia.
Eli tylsää.
Mikä on suosion ja laadun suhde Suomessa? Se olisi toisen jutun paikka. Silloin voimme iloisesti miettiä vaikka sitä, onko Suomen kaikkien aikojen 7. eniten myynyt levy, Smurffien ”Tanssihitit 1” (174 608 myytyä levyä) parempi kuin Hurriganesien Roadrunner (171 224).
Onko mielipiteitä?
JUKKA HAARMA
Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.
No mutta, noistahan Mariah Carey, Stevie Wonder ja Pink Floyd ovat yhä osittain minunkin makuuni, vaikka viittaan kintaalla lähestulkoon kaikelle ja kaikille. Vanhaa ei vain jaksa ja uutta ei viitti. Rock kuukahti 70-luvun puolivälin krouvissa, mutta silti sitä jauhetaan urakalla vailla rollin häivää. Mistä innostuin viimeksi vilpittömästi? Tarja Teen Winterstorm havahdutti minut kuuntelemaan Tarjaa ja Anna Ee musersi vastarintani Raumanmeren juhannuksessa 2004. Minuun tehoaa ääni, mutta suurinta osaa äänistä en siedä.
YLEllä olisi mahdollisuus soittaa jotain marginaalimpaa materiaalia. Kyllähän musiikin erikoisohjelmia on jokaisella kanavalla, mutta nimenomaisesti tuoda kuuntelijoille vaihtelua primetime aikaan. Mielestäni on outo yhtälö, että kansa maksaa verovaroin voidakseen kuunnella samoja kappaleita kuin mitä kaupalliset radioasemat soittavat. En toki sano, etteikö näiden artistien musiikkia saisi ja pitäisi soittaa, mutta näiltä menestyjiltä soitetaan samoja kappaleita kuin muutkin kanavat soittavat. Voisiko kenties harkita nappaavansa jonkin vähemmän tunnetun raidan albumilta kansalle kuunneltavaksi?
Miksi YLE yrittää niin tiukasti taistella joka ikisessä asiassa (klikeissä, katsojamäärissä, kuuntelijoissa) kaupallisten kanavien kanssa sen sijaan, että yrittäisi tarjota jotain uutta silloin kun valtaosa ihmisistä on vastaanottimen äärellä? Kenties syy ei ole kansan tai musiikin, vaan mittareiden.
Milloin sinä kuulit radiosta viimeksi jotain uutta tai erikoista? Itse en tiedä, koska vaihdoin kansainvälisiin nettiradioihin vuonna 2006, jotta voisin innostua musiikista ja kenties löytää jotain uutta.
"Kuinka moni osti Smurffit itselleen kuunneltavaksi", "Kuinka paljon ja kuinka kauan saa irti levystä?". Onneksi nykyään on Spotify, joka kertoo nimenomaan tätä top-listoissaan. Niihin ei vaikuta tarjouksen aiheuttama heräteosto vaan todellinen kuuntelu ja diggailu.
Olisi kivaa, joskin mahdotonta saada selville, kuinka moni Smurffien levyn ostajista osti sen itselleen itsekseen kuunneltavaksi ja kuinka moni "sillekin sukulaiskakaralle pitäisi jokin joulupaketti hankkia" -motiivilla. Vain ensinmainittua pitäisin merkkinä suosiosta.
Ehkä on parempi ajatella niin että kuinka paljon ihminen saa irti ja kuinka kauan yhdestä levystä eikä kuinka paljon levyä on myyty. Se kertoo ehkä enemmän. Kuinkakohan monta miljardia kertaa on The Beatlesia soitettu......
VU:n ensilevyn musiikilliset ansiot ovat olemattomat vaikka parista klassikkoja tulikin. Mutta ne ovat sitä lähinnä aihepiirinsä ja käsittelytapansa ansiosta, sävellyksinä ne ovat melko mitäänsamomattomia. Tänä päivänä ei Pihtiputaan mummo niille korvaansa lotkauttaisi.
Muutenkin bändi on saanut tarunomaisen glorian melko pienillä meriiteillä.
Kyllä se Smurffien ”Tanssihitit 1 periaatteessa on parempi monella tasolla. Se tuotti enemmän lyhyellä ajalla. Siinä laulettua kieltä ymmärsi valtaosa ostajista, kansissa
ei ollut viinaa ja tupakkaa eikä kryptisiä viestilappuja. Siitä ei muodostunut sellaista
levyä joita kaikkien on PAKKO digata tai muuten ei ymmärrä rokista mitään.
Se oli onnistunut ajankohtainen viihdetuote, näitähänne levy-yhtiöt haluavat.