Kolme tärkeää suomalaista yhtyettä ilmoitti lopettavansa toimintansa kuluvana vuonna. Muitakin varmasti oli, mutta nämä jäivät mieliin jostakin syystä. Ehkä siksi, että jäähyväiskolmikkoni päätti lopettaa ennen kuin yleensä lopetetaan eli silloin, kun on jo vähän myöhäistä. Paljon vaikeampaa ja tyylikkäämpää on lopettaa silloin, kun kaikki vielä toimii, Pekka Laine kirjoittaa.
Marras-joulukuun aikoihin meillä maailman vahvimmilla mieh… tai siis musiikkitoimittajilla on aina tapana käydä läpi päättyvää vuotta ja valita matkan varrelta omia musiikillisia huippuhetkiä. Yleensä ne tuppaavat olemaan levyjä ja keikkoja. Itselleni tämän pakkorutiinirituaalin keskellä jostain syystä putkahti mieleen kolmet jäähyväiset vuodelta 2013. Kolme tärkeää suomalaista yhtyettä ilmoitti lopettavansa toimintansa kuluvana vuonna. Muitakin varmasti oli, mutta nämä jäivät mieliin jostakin syystä. Ehkä siksi, että jäähyväiskolmikkoni päätti lopettaa ennen kuin yleensä lopetetaan eli silloin, kun on jo vähän myöhäistä. Paljon vaikeampaa ja tyylikkäämpää on lopettaa silloin, kun kaikki vielä toimii.
Muistan hyvin PMMP:n ensimmäisen Tavastian keikan. Se oli kamala. Rusketusraidat ei mennyt helvetin hyvin. Hupaisa ja täysin irrelevantti muisto on jostain syystä päällimmäisenä tajunnassa itselle tärkeän bändin urasaldoa kelaillessa. En tosin jaksa muistella kovin tosissani, koska PMMP:n jäähyväisiin on vaikea suhtautua lopullisina. En osaa kuvitella suomalaista musiikkikenttää ilman Paula Vesalaa, Mira Luotia ja modernia rockmuusikkoutta upeasti edustavia bändijäbiä. Henki ei katoa mihinkään. Olkoon nimi tai olomuoto mikä on, PMMP on olemassa.
Rubik-yhtyeen lopetusuutinen yllätti hieman. Paitsi jos haluaa jälkiviisastella ja spekuloida. Oliko Rubikin suureellinen ja tunteikas rock löytänyt suomalaisen tiiliseinän edestään? Kotimaassa kaikki on tehty, paitsi saavutettu keskitien suosio. Maailmalla siintää edessä loputon lisäpanostusten vaatimus. Vai oliko kaikki sanottu? Vuosi sitten 23. päivä marraskuuta näin bändin vetävän lähes täydellisen keikan. Huippusolosuhteissa Aalto-yliopiston auditoriossa Rubik kuulosti ja näytti mahtavalta. Niin mahtavalta, että keikan jälkeen oli pakko miettiä. Mitähän yhtye aikoo tehdä seuraavaksi? Niinpä. Jotain muuta.
Rubikin jäähyväistiedotteesta tuli ihan oikea uutinen, josta kerrottiin ihan oikeassa sanomalehdessä. Taisi olla hiljainen uutispäivä. Niin hiljaista päivää ei osunut hollille, että Paavoharjun lopettaminen olisi noteerattu kulttuuriväelle kertomisen arvoiseksi tapahtumaksi. Ei kerrottu, vaikka yhtye on maailmankuulu. Myönnetään: se on sitä hyvin pienimuotoisella tasolla. Jollakin tapaa tieto tämän huuruisen mysteerikollektiivin feidaamisesta ärsytti jopa hieman. Älkää nyt helvetti. Jos te lopetatte, kuka tekee niin mielipuolisia levyjä kuin esikoisenne Yhä hämärää tai päätöstyöksi jäänyt hyytävän komea Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen ylös sinne?
Minulla oli kunnia kirjoittaa arvostelu ensin mainitusta Soundi-lehteen vuonna 2005. Levy selätti minut helposti. En tajunnut siitä aluksi oikein mitään. Arviokin oli sen mukaista rimpuilua. Pidin kovasti ja pidän edelleen. En vieläkään täysin ymmärrä. Sain jossakin vaiheessa tiedon murusia yhtyeestä, mutta niistä ei ollut mitään iloa. Savonlinnassa vaikuttaa. Ilmeisesti. Asuvat jossain mörskässä ja tekevät kaikkea outoa. Ovat kai jonkin sortin uskovaisia. Ehkä. Aha. Vai niin. Ei auta faktat. Paavoharju jäi minulle arvoitukseksi, josta tulee väistämättä mieleen hupaisat hetket Musiikki&Media -tapahtumassa Tampereella joskus back in the day. Konferenssiin oli tullut vieraaksi myös isoja poikia Amerikasta. Heiltä tivattiin tietysti, ovatko kuulleet mitään kiinnostavaa suomalaista musiikkia. Ainakin pari playeria vastasi: ”How do you pronounce this? Phavo haaju?” Virallisen vientiagendan ohi kaukaa vasemmalta koukkasi todellinen villi kortti. Totaalisen marginaalinen voi olla täydellisen universaalia. Kulttisuosio, here we come! Pitchfork, oletko valmis?
Paavoharjun tänä vuonna ilmestynyt viimeinen levy on upea, kovimpia lättyjä pitkään aikaan. Eikä käsitykseni mitenkään liity siihen, että albumin kiitettävän häiriintyneistä puhelauluosuuksista vastaa kolumnistinaapurini Henri Pulkkinen. Tai niin minä olen lukenut. Rohkenen epäillä. Olen tavannut Pulkkisen pari kertaa ja hän vaikutti tasapainoiselta ja vaarattomalta kaverilta. Samaa ei voi sanoa Paavoharjun luomuapokalyptisen rajatietomessun posmentajasta. Sille kaverille pitää saada hoitopaikka. Tai ainakin seuraava levy markkinoille.
Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen ylös sinne on muistutus siitä, kuinka käsittämättömän kaunista ja samalla pelottavaa käsittämätön musiikki voi olla. Mysteerit ovat tärkeitä. En vieläkään tiedä mikä tai kuka Paavoharju oli. Ja silti ikävöin.
Pekka Laine on 47-vuotias musiikkitoimittaja, joka ei osaa päättää, onko The Stooges vai Simon & Garfunkel kovempi.
Kommentit (0)