Mervi Vuorela: Luuletko, että kitaraa soittamalla voi parantaa maailmaa?

Onko poliittisesti latautunut musiikki ikinä johtanut vallankumouksiin, radikaalisti järjestäytyneisiin puolueisiin, laajaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun tai verisiin terroritekoihin, Mervi Vuorela kysyy.

Heinäkuun puolivälissä Ranskan tiedustelupalvelu DCRI pidätti black metal/ambient-muusikko Varg Vikernesin alias Burzumin joukkomurhan suunnittelusta epäiltynä. Pidätyksen syyksi riittivät Vikernesin kotoa löydetyt neljä kivääriä, jotka a) olivat laillisesti hankittuja ja b) kuuluivat miehen metsästystä harrastavalle vaimolle. Kun muita todisteita ”terrorismista” ei löytynyt, Vikernes vapautettiin. Tässä vaiheessa sosiaalinen media oli jo ehtinyt vaahdota itsensä nestehukan partaalle.

Suurin syy tuohtumukseen olivat Vikernesin salaliittoteorioita ja äärioikeistolaista retoriikkaa vilisevät blogikirjoitukset. Sen sijaan, että ihmiset olisivat kohauttaneet olkiaan ja antaneet Vikernesin hallusinoida pienen piirin päiväkirjablogissaan, osa porukasta nosti metakan Burzumin musiikista. Suurinta ääntä pitivät luonnollisesti ne, joille metallimusiikin estetiikka on yhtä tuttua kuin selibaatti Hugh Hefnerille. Vallitseva näkemys tuntui olevan, että mikäli kuuntelee Burzumia, antaa automaattisesti hyväksyntänsä Vikernesin liputtamalle äärioikeistolaiselle ideologialle. Näin ollen musiikki ja politiikka ovat yhtä, eikä musiikkia voi kuunnella pelkkänä musiikkina.

Hetkinen, mutta missä vaiheessa ihmisten suhde musiikkiin alkoi muistuttaa ylireagoivan äidin suhdetta kalliolla kiipeilevään lapseensa? Onko poliittisesti latautunut musiikki ikinä johtanut vallankumouksiin, radikaalisti järjestäytyneisiin puolueisiin, laajaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun tai verisiin terroritekoihin? Eikö kyse ole pikemminkin siitä, että tietyntyyppisellä poliittisella agendalla varustetut bändit vetävät puoleensa jo valmiiksi samalla tapaa ajattelevia ihmisiä? Dischargen sanoma puhuttelee anarko- ja hardcore-punkkareita, Agit Prop vetoaa (tai vetosi) kommunisteihin, Mistreat saa kannatusta skineiltä ja niin edelleen. Näin ollen musiikilla ei käännytetä vaan pikemminkin vahvistetaan kuulijoiden jo olemassaolevia poliittisia näkemyksiä. Vai luuliko joku esimerkiksi Charles Mansonin keränneen hihhuliseuraajansa musiikkinsa avulla?

Tässä kohtaa joku oman elämänsä kimmosasi voisi tietysti nostaa lapsikortin ja kysyä, eikö poliittisesti värittynyt musiikki vaikuta haitallisesti identiteettiään hakeviin lapsiin ja nuoriin. Samaan hengenvetoon voitaisiin kysyä, eikö artistien kuulu tehdä musiikkia omista lähtökohdistaan ja yleisön vastaanotosta piittaamatta. Muusikon ei pitäisi joutua olemaan roolimalli, ellei hän sitten halua olla Idols-tähti. Vastaavasti nuorten ei pitäisi joutua kuuntelemaan aliarvioivaa lässytystä siitä, kuinka he eivät muka ymmärrä kuuntelemansa musiikin sisältöä.

Ongelmalliseksi musiikin ja politiikan pakkosiitoksen tekee se, ettei monikaan ihminen kuuntele musiikkia ”sillä korvalla”. Heitä ei kiinnosta artistin tausta mahdollisessa siansperman jalostuskultissa, heitä ei kiinnosta ylianalysoida biisien sanoja – jos he ylipäätään edes kuuntelevat sanoja – eikä heitä todellakaan kiinnosta kytkeä musiikinkuunteluaan minkään ideologian jatkeeksi. Näin ollen on typerää väittää, että musiikinkuluttajan pitäisi ottaa vastuu kuuntelemansa musiikin poliittisesta alavireestä saati sen esittäjän siviilielämässä tapahtuvista sekoiluista. Yhtä typerää olisi väittää, että Burzumin kuunteleminen tekee kuulijastaan natsin, Cockney Rejectsin kuunteleminen jalkapallohuligaanin, Janis Joplinin kuunteleminen hipin ja GG Allinin kuunteleminen pedofiilin.

Musiikin ja politiikan yhdistämistä vaikeuttaa myös se, että osa ihmisistä on joko liian tyhmiä tai liian huumorintajuttomia ymmärtääkseen artistien tarkoitusperiä. Kun Laibach esiintyy lavalla natsiunivormuissa, se ei tarkoita, että he kannattaisivat kansallissosialismia. Kun Shitter Limited laulaa halustaan ampua ministeri Pertti Salolainen, se ei tarkoita, että he aikoisivat lahdata kokoomuslaisia. Kun Ismo Alanko laulaa siitä, kuinka Suomi putos puusta, se ei vastoin yleistä uskomusta tarkoita, että Ismo ottaisi kantaa Suomen kaupungistumiseen. Ismo vain halusi kertoa hyvän tarinan.

Parhaimmillaan poliittinen tunteenpalo tuo biiseihin aivan omanlaisensa draivin, joka tekee musiikista huomattavasti keskivertoa kiinnostavampaa. Tämä pätee etenkin punkrockiin ja folkiin. Mutta riittääkö kitara itsessään maailmanparantamisen välineeksi? Mielestäni ei. Kuten Eppu Normaali kappaleessaan Afrikka, sarvikuonojen maa totesi, iskulauseita tärkeämpää on usein vain soittaa kitaraa oikeinpäin. Olen varma, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka elää, mikäli enemmistö bändeistä lopettaisi paskamusiikin suoltamisen ja keskittyisi oikeasti hyvien biisien säveltämiseen. Sitä minä kutsun todelliseksi maailmanparantamiseksi.

MERVI VUORELA

Mervi Vuorela on poliittisesti sitoutumaton musiikkitoimittaja, joka saa parhaat kicksit ”kytät on natsisikoja!” -tyyppisistä, sosiologisesti punnituista älykköiskulauseista.