2010-luvulla suomalainen hevi on palannut sinne, minne se on aina kuulunutkin – marginaaliin, Mervi Vuorela kirjoittaa.
Hevillä ei voi hävitä, toitottivat erikoishousuiset isännät, liekkihameiset emännät ja Peltor Kid -kuulosuojaimiin ahdetut kakarat 2000-luvun puolivälissä. Noin vuosikymmen myöhemmin suomalaisella valtavirtahevillä on hävitty – luojan kiitos!
Enää ei joka toisen härmäläisen suosikkibändi ole Nightwish tai Lordi. Enää ei jälkimmäisen Euroviisu-voitto laukaise samankaltaista katharttista joukkosiemensyöksyä kuin MM-95 tai MM-11. Enää ei nahkahousuinen Katri Helena nojaile Marshall-vahvistimeen ja kerro Seura-lehdelle olevansa hevi-leidi. Enää ei Matti Vanhanen näytä televisiossa pirunmerkkiä eikä Hevi-Ari synnytä mummoryntäystä Prisman Scorpions-levylaarille. Enää eivät myöskään pörröiset kissanpennut kärsi eläinkokeissa, kun mustan hiusvärin ja (tribaali)tatuointimusteen hamstraus on lopetettu.
Hevihullutuksen haihtumisesta on kiittäminen musiikkibisneksen luonnollista kiertokulkua. Kun jokin alakulttuuriksi tarkoitettu ilmiö riisutaan oikeista vaatteistaan, raiskataan julkisesti ja jätetään mainosvalojen eteen virumaan, seurauksena on välikuolema ja vastareaktio. Välikuolema koettiin siinä vaiheessa, kun hevituristit menettivät mielenkiintonsa heavy metal -perinnön merirosvoukseen ja jättivät uppoavan laivan. Vastareaktio taas alkoi siinä vaiheessa, kun venepakolaisiksi ajetut true-hevarit hakivat aluksesta kaikki ne aarteet, joita hevituristit eivät ikinä löytäneet ja rakensivat niistä saaduilla varoilla suojamuurin alakulttuurinsa ympärille. 2010-luvulla suomalainen hevi onkin palannut sinne, minne se on aina kuulunutkin – marginaaliin.
Paluu ruohonjuuritasolle on saanut noviisit luulemaan, että suomalainen heavy metal eläisi taantumavaihetta. Väite on yhtä harhainen kuin absinttipäinen Van Gogh – etenkin, jos sitä tarkastelee tänä vuonna ilmestyneiden suomalaisten heviäänitteiden valossa. Ei tarvitse kuin kuunnella Rangeria, Speedtrapia, Lord Fistiä, Lost Societya, Nuclear Omnisidea, Baltimorea, Tombstonedia ja kumppaneita tajutakseen, että Suomessa tehdään 2010-luvulla parempaa heviä kuin pitkään aikaan.
Kiinnostavinta uusissa hevibändeissä on niiden hyvällä tapaa taantumuksellinen muotokieli. Siinä missä 2000-luvun heviä riivasi innovatiivisuuden nimissä suollettu metalcore, 2010-luvun bändit ovat kiinnostuneempia traditionaalisen hevisoundin imitoinnista. Heitä ei innosta narsistinen soitinbriljeeraus (mathcore), vammaiseksi ryhtyminen (crabcore) eikä Lordin tai Nightwishin jalanjäljissä tallova eskapistinen fantasialarppaus. Sen sijaan vaikutteet haetaan 70–80-lukujen klassisesta heavy metalista, NWOBHM:sta, thrash metalista, speed metalista, doom metalista sekä muista ”alan miesten” genreistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jalat pidetään mieluummin maassa kuin purppuravuorilla ja pää mieluummin etanolissa kuin pilvissä.
Musiikin lisäksi suomihevi on palannut marginaaliin tapahtumatuotannossa. Yksi esimerkki tästä saatiin elokuussa, kun Sauna Open Air -metallifestaria järjestävä PartySan Production hakeutui konkurssiin. Syynä oli vähäinen lipunmyynti, mikä todennäköisesti johtui siitä, ettei koko kansalle suunnatulla valtavirtahevillä enää pärjää festivaalitaisteluissa. On oltava entistä profiloituneempi, genretietoisempi ja obskuurimpi sekä puhuteltava vaativalla musiikkimaulla siunattuja/kirottuja elämäntapahevareita. Tavoitteessa ovat viime vuosina onnistuneet lietolainen Hammer Open Air, hyvinkääläinen Steelfest ja oululainen Jalometalli, jotka ovat kyenneet tarjoamaan riittävän marginaalista, uskottavaa ja paikoin myös kyseenalaista äärimetallia. Vaikka Slayerin ja Iron Maidenin kaltaisilla mainstream-bändeillä on vedetty – ja tullaan onneksi jatkossakin vetämään – väkeä hevifestareille, raskaan musiikin festivaalien tulevaisuus piilee erikoistumisessa.
Suomihevin marginalisoituminen ei koske pelkästään isoja festareita, vaan myös pienempiä tapahtumia. Samanaikaisesti kun Nosturin perinteiset hevikeikat vetävät yhä vähemmän porukkaa, Kold Reso Kvlt ja muut näkemykselliset tapahtumatuottajat vikittelevät yleisöä Black Flames of Blasphemyn kaltaisilla underground-klubeilla. Mainitsemisen arvoinen on myös syyskuussa Helsingin Ääniwallissa järjestetty Fight The Night -klubi, joka veti suht vähäisellä mainonnalla teollisuushallin pullolleen marginaalihevin ja -punkin ystäviä. Klubi osoitti kiinnostavasti sen, kuinka ruohonjuuritason hypellä on merkitystä myös (tai erityisesti) raskaan musiikin marginaalitapahtumien suosiossa.
Summa summarum: vuonna 2013 Daavid näyttäisi voittaneen Goljatin taistelussa suomalaisen hevin herruudesta. Se on helvetin hyvä juttu se.
MERVI VUORELA
Kirjoittaja on Stonen perustamisen aikoihin syntynyt toimittaja, joka löysi itsestään thrash-puuman käytyään Lost Societyn keikalla ja meinasi pakahtua riemusta kuultuaan Rangerin The Knights of Darkness -ep:n.
Hyvä teksti, ja pilkahtihan se punk-genrekin siellä. Eiköhän kyse ole juuri siitä itsestään, eli että yhtyeet (koosta, suosiosta, levy-yhtyöstä, rahasta riippumatta) tekevät musiikkia suurella sydämellään ja että heillä on se oma juttunsa. Sillä myös pärjää. Miettikää vaikka AC/DC:tä. Joka kappaleessa simppeli riffi ja taitaa joka kappaleessa olla myös kertosäkeessä kappaleen nimi. Eikä ole monimutkaista musiikkia, mutta niin vaan ovat neljä vuosikymmentä tahkonneet musiikkia. Ja tarvitseeko mainita viimevuotisia menestyksiä maailmalla?
Se on kuten Sid Vicious sanoi:
“Well, you know, like, I don't really give a fuck what the general public think.”
Miks aina pitää jauhaa tosta imitoinnista! Ei se oo olennaista! Tärkeintä on tehdä musiikkia omalla sydämmellä ja sielulla. Jos ne on kasarilla ni hyvä! Omaperäisyyttä tavoitteleva musa ja aito musa ei oo sama asia!
Miks aina pitää jauhaa tosta imitoinnista! Ei se oo olennaista! Tärkeintä on tehdä musiikkia omalla sydämmellä ja sielulla. Jos ne on kasarilla ni hyvä! Omaperäisyyttä tavoitteleva musa ja aito musa ei oo sama asia!
Mitä tässä oli uutta? Artikkeli oli iänikuisen ja kuluneen kaupallinen p*ska ja sell-out vs. tinkimätön marginaali vastakkainasettelun luutunutta kuvittamista metalli- ja hevinimillä.
Noin analyyttisessä mielessä artikkelia voisi verrata Matti Vanhansen käsimerkkeihin. Vaikkaan, että Katri-Helena on ajatellut asioita pidemmälle. Musiikilinen maalima ei ole niin yksinkertainen kuin miltä se uskottavuus- ja asennepoteroista näyttää.
Nuclear Omniciden nimi myös semisti ryssitty. http://en.wikipedia.org/wiki/Human_extinction#Omnicide - Ei siis kyse mistään ydinkaikkipuolesta vaan siitä, että kaikki kuolee ydintuhossa. Muuten kyllä varsin osuva kirjoitus, ja aika monta kohtaa on helppo allekirjoittaa. Tämänkaltaisissa kirjoituksissa (mitä kolumneja nyt onkaan) toimittajan oma mielipide saa ja pitääkin tulla esille.
Olin skeptinen, kun luin jutun otsikon.
Loppupeleistä olen miettinyt samaa - aika harva hevistä diggaileva ymmärtää, mitä "death to false metal" oikeastaan tarkoittaakaan. Siis oikeasti. Siinä menee se ero. Ihan asiallinen kirjoitus.
Toimittaja voi hyvinkin olla subjektiivinen ja kriittinen - ihan niinku me kaikki! Objektiiviset ja tasapaksut pannukakkumielipiteet ovat perseestä!
Toimittaja voi hyvinkin olla subjektiivinen ja kriittinen - ihan niinku me kaikki! Objektiiviset ja tasapaksut pannukakkumielipiteet ovat perseestä!
Jännä, että Mervi näkee innovatiivisuuden jotenkin negatiivisena ja vanhan imitoinnin toivottavana. Lausahdukset, kuten "hyvällä tapaa taantumuksellinen muotokieli" ja "Ei tarvitse kuin kuunnella Rangeria... ja kumppaneita tajutakseen, että Suomessa tehdään 2010-luvulla parempaa heviä kuin pitkään aikaan" vaatisivat mielestäni jonkinlaista perustelua. Musiikkijournalismi tuntuu yleisesti ottaen nykyään keskittyvän liian usein toimittajien omien subjektiivisten näkemysten ja makumieltymysten pönkittämiseen.
Heh, mitäs toimittaja on siitä mieltä, että kuluvan vuoden aikana tulee ainakin kaksi kotimaista alakulttuurin keikkajärjestöä lopettamaan hommat kannattamattomuuden vuoksi. Eli ainakin yksi festivaali kesällä vähemmän.
Täällä toinen Lost Society-fani! Vieläkin pieni arpi polvessa kun mosh pitissä muutama tyyppi kaatui päälle (tähän se piffin vihainen hymiö), mutta oli suorastaan ihan kikkelin kova keikka niillä ilosaaressa!
Tämä 70-80 luvun raatojen uudelleenlämmittely on kyllä surullisin ilmiö mitä metallin saralla on nähty. Miksi kopioida jotain joka on jo saavuttanut ylittämättömän huippunsa? Tämä ilmiö kertoo nimenomaan taantumasta eikä mistään muusta.
Hyvä teksti! Pohdinta ja näkökulmat mielenkiintoisia.
Muuten mukavaa tekstiä, mutta outoa että suomalaisten (metalli)festivaalien konkurssiinhakeutumista pidetään hyvänä juttuna.
Hevi on aina ollut marginaalia ja huonoa.
Baltimoria, kyllä. Tämä väännösmoka tapahtuu joka kerta, samalla tapaa kuin matkustan aina Thaimaaseen enkä Thaimaahan.
Tarkoitat kai Baltimoria?