Pekka Laine: Lopunajan kykyjenetsintää

Idolikilpailut ovat tehneet hyvää suomalaiselle musiikkikulttuurille. Kotimaisen popin nousu ja artistivalikoiman anttituiskuuntuminen ja freesiytyminen yli rockin ja iskelmän jähmeiden rajojen on merkittäviltä osin kansainvälisten formaattien ansiota, Pekka Laine kirjoittaa.

Kollega kysyi minulta hiljattain, olenko katsonut Idols-kisaa televisiosta. Vastasin myöntävästi. Tapanani on tihrustaa erilaiset laulukilpailut aika tarkkaan sekä amerikkalaisina versioina että suomalaismutaatioina. Työtoveri esitti jatkokysymyksen: ”miksei tämän vuoden Idolsista keskustella tai käydä normispekulaatiota missään?” Vastaukseni tuli spontaanisti asiaa miettimättä: ”Ei ole mitään keskusteltavaa.” Kisa on tasollisesti niin ankea, ettei siinä ole aineksia edes netin ajanvietekeskustelun pohjaksi – saati innostavaksi televisioviihteeksi. Musiikillisena prosessina en uskalla koko hässäkkää edes ajatella. Se olisi liian surullista. Ihan kuin katsoisi Big Brotheria panoraamana yhden sukupolven sielusta. Jännityselokuva ilman jännitystä on ikävää katsottavaa. Hymyt hyydyttävä komedia on yleensä silkkaa piinaa. Niin on myös kykykilpailu ilman kykyjä. ”Sulla on asenne kohdallaan. Mä näen sussa tähden.” Voi vinetto, mitä valehtelua!

Idols -laimeus ei koske tietenkään yksin kyseistä mittelöä. Vesiperää on vedetty jo vuosia monessa formaatissa. Avarammalla katseella osaamista etsivä The Voice of Finland on löytänyt ihan kohtuullisia ääniä. Kuinka on oikean tähtipotentiaalin laita? Aika hintsua on. Varsinkin jos saldo arvioidaan panos-tuotos-analyysillä eli suhteutetaan lähes älyvapaa mediapanostus putkesta ulos tulevaan musiikilliseen antiin. Jesse Kaikuranta on valon pilkahdus, ei realistinen kuva kilpailun tuotosta. Lapsille suunnatun Voicen tarkoitusperiä en pysty edes pohtimaan loppuun asti. Alkaa ahdistaa. Eikä oma pesäkään ole ihan kuosissa. Edustamani konsernin televisioiman ja osin toteuttaman Tangomarkkinat -pläjäyksen rooli suomalaisen iskelmän tähtihautomona on ollut erittäin vaatimaton erittäin monta vuotta. Uusi kunkku Kyösti Mäkimattila herättää toiveita. Hän ei tosin ole mikään uusi löytö, vaan kenttäolosuhteissa oppirahansa maksanut oikea ammattireiska.

Jos vilkuilee suomalaista musamenoa laajemmassa katsannossa, voi huokaista helpotuksesta. Kurjistuvassa teollisuudessa kotimainen musiikki voi hyvin. Uusia naamoja puskee ja matsku on pätevää. Kykyjenmetsästysohjelmien kolkko tila ei onneksi kerro mitään suomalaisten musiikillisesta kyvykkyydestä. Salaliittoteoriointia muistuttavalla tavalla arvosteltu musiikkibisneskään tuskin enää uskoo yhtä vahvasti mittelöiden mielekkyyteen. Niistä ei saatukaan ikiliikkujan lailla toimivaa hengityskonetta musiikki- ja televisioviihdealalle. Ehkä massakatselmukset ovat musiikkimaailman missikisoja eli saattohoitovaiheessa oleva showreliikki hidasliikkeisimmille yleisösegmenteille. Misseily mittaa eino makusten sielunmaiseman pimeyttä, ei nykyaikaista kauneuskäsitystä. Älkäämme laskeko kohtuullisen perinnön jättäneitä talentkilpailuita samaan taantumuksen tilaan.

Idolikilpailut ovat tehneet hyvää suomalaiselle musiikkikulttuurille. Kotimaisen popin nousu ja artistivalikoiman anttituiskuuntuminen ja freesiytyminen yli rockin ja iskelmän jähmeiden rajojen on merkittäviltä osin kansainvälisten formaattien ansiota. Anna Puu osoitti, että erilainenkin idoli voi tulla töllöstä. Hyvä työ on tehty. Unohdetaan menneet ja keksitään uusia jekkuja. Minä en tiedä, mitä ne voisivat olla. Lupaan suhtautua positiivisesti ja kannustaen, kun ensimmäistä toimivaa post-idols-musiikkiviihdekonseptia syytetään ihmisten harhaanjohtamisesta ja aidon ja rehellisen musiikin elintilan kaventamisesta.

PEKKA LAINE

Pekka Laine on 47-vuotias musiikkitoimittaja, joka liikuttuu poikkeuksetta kyyneliin katsoessaan American X-Factorin koelauluvaihetta.