Kasvava rättibisnes on johtanut siihen, että moni bändilogo – kuten Misfitsin pääkallo – on tullut tunnetummaksi kuin sen takaa löytyvä musiikki, Mervi Vuorela kirjoittaa.
Elämä länsimaisissa vapauden vankiloissa mahdollistaa tuohtumisen pienistä asioista. Usein tuohtumus on luonteeltaan turhamaista, perspektiiviharhaista ja neuroottista – ja juuri siksi niin koukuttavaa. Mitä syvemmälle omaan lokeroonsa kaivautuu, sitä helpompaa on ärsyyntyä ihmisistä, jotka tietämättään tai piittaamattaan loukkaavat pyhien lokeroiden suvereniteettia. Puhun nyt ihmisistä, jotka pukeutuvat ja kuuntelevat musiikkia epäloogisesti – siis käyttävät vaikkapa Iron Maidenin bändipaitaa, vaikka eivät oikeasti edes pidä Iron Maidenista. Kelatkaa!
Musiikillista identiteettiä on ilmennetty pukeutumisen avulla 50-luvun rockabilly-huumasta lähtien. Massasta poikkeava univormu on ollut keino tehdä pesäeroa valtavirtakulttuuriin ja lisätä yhteenkuuluvuutta oman alakulttuurin sisällä. Samalla pukeutuminen on ollut statement tietyntyyppisen arvomaailman ja elämäntavan puolesta. Batiikkipaidoilla ja leveälahkeisilla housuilla on viestitetty rauhaa ja rakkautta, irokeeseillä ja niittirotseilla on osoitettu tyytymättömyyttä vallitsevaa järjestelmää kohtaan ja niin edelleen. Mutta tämänhän te kaikki jo tiedättekin.
Nyky-yhteiskunnassa nämä(kin) jakolinjat on pantu uusiksi. Yhdenmukaisen pukeutumisetiketin sijaan vaikutteita leikataan ja liimataan, niillä leikitellään ja ne voidaan tunkea nurinkuriseen kontekstiin. Kukkona tunkiolla häärii massamuotiteollisuus, joka haistoi jo vuosia sitten ruohonjuuritason markkinapotentiaalin ja toi bändipaidat sekä muut alakulttuurisymbolit ketjumarkettien näyteikkunoihin. Vuosien varrella tahti on vain kiihtynyt, mistä ovat osoituksena muun muassa H&M:n glitteröidyt ”punk-paidat" ja niittirotsit, Carlingsin valmiiksi kulutetut ja badgeilla varustetut farkkuliivit, Seppälän fiftari-tyyliset pallomekot sekä naistenlehtien ohjeet ”rock-henkiseen pukeutumiseen”. Viime vuosina kauppojen rekkejä on täytetty myös indie-väen himoamilla ruutu- ja flanellipaidoilla. Samalla kasvava rättibisnes on johtanut siihen, että moni bändilogo – kuten Misfitsin pääkallo – on tullut tunnetummaksi kuin sen takaa löytyvä musiikki.
Entä sitten?, voisi moni kysyä. Onko se minulta tai alakulttuuriltani pois, mikäli lähiostarin pissis hengaa farkkuliivissä ja varsilenkkareissa tai naapurin wannabe-fashionista yhdistelee eri alakulttuureja muodikkaaksi kollaasiksi? Lakkaako maapallo pyörimästä, mikäli Lady Gaga hengaa musiikkivideossaan G.I.S.M.-niittirotsi yllään tajuamatta pätkääkään japanilaisesta hardcorepunkista? Ei tietenkään. Tämä ei silti tarkoita, etteikö itselle merkityksellisten symbolien vesittäminen toisinaan vituttaisi. Vaikka maailma muuttuu ja alakulttuurit sen mukana, tietyt asiat säilyttäisi mielellään pienten piirien arvovaltaisessa yksityisomistuksessa.
Tietenkään pukeutuminen itsessään ei ole suora linkki musiikkimakuun. Moni alakulttuurin edustaja ei tee numeroa pukeutumisestaan tai ainakin luopuu univormustaan ikävuosien karttuessa. Itse asiassa anti-etiketinomainen pukeutuminen tuntuu vain lisääntyneen 2000-luvulla, jolloin vaatteet ovat menettäneet merkityksensä kapinallisuuden ja erottautumisen välineinä. Enää eivät farkut ja nahkatakki symboloi vapautta eikä hengenheimolaisten löytyminen ole kiinni yhtenäisestä univormusta, kiitos internetin. Silti ei tarvitse mennä kuin paikalliselle yläasteelle tajutakseen, että tiettyjen alakulttuurien pukeutumiskoodit tulevat jatkossakin löytämään uusien sukupolvien ”erilaiset nuoret”. Siellä ne ovat koulunpihalla eri ryhmiin vetäytyneinä: farkkuliiviset pikkuhevarit, keesipäiset punkkarit, rastapäiset maailmanparantajat ja lökäpöksyiset hopparit.
Vaikka muotiteollisuus, post-modernille ajalle tyypillinen sirpaleisuus ja internetin informaatiotulva tekevät kaikkensa hämärtääkseen alakulttuurien ja massojen rajaa, tavoitteessa ei onneksi tulla koskaan onnistumaan. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että todellisen musiikillisen sielunveljen kyllä tunnistaa kadulla. Kun sellainen osuu kohdalle, tulee vaistomaisesti hymyiltyä, vaikkei toista olisi aiemmin tavannutkaan.
MERVI VUORELA
Kirjoittaja on noin 50 bändipaitaa omistava toimittaja, joka näkee merkityksiä bändipaidoissa, niittirotseissa sekä farkku-ja nahkaliiveissä.
Mikä siinä sitten on niin hienoa, että kuuluu johonkin ryhmään ja nimenomaan pukeutumisen perusteella?
"Tämä ei silti tarkoita, etteikö itselle merkityksellisten symbolien vesittäminen toisinaan vituttaisi. Vaikka maailma muuttuu ja alakulttuurit sen mukana, tietyt asiat säilyttäisi mielellään pienten piirien arvovaltaisessa yksityisomistuksessa."
Aamen. Ite en oo koskaan hurahtunut punk tai mihinkään muuhunkaan skeneen ja olen jonkinlaisesta musaintoilusta huolimatta pukeutunut ihan tavallisesti, mutta silti muakin vituttaa kun jotkut (teinit) pitävät bändipaitoja vaikkeivat tiedä musasta mitään tai kun naistenlehdissä ja blogeissa hehkutetaan nahkapöksyjä ja miten "niittiranneke antaa särmää". Mutta luulen että noin käy juuri minkä tahansa jutun kanssa, jotkut keksivät jonkun siistin jutun, joka aikojen saatossa laimenee ja muuttuu suorastaan tuntemattomaksi, mutta kaikille sopivaksi versioksi. Tavallaan tilanne on vähän sama kuin alkuperäiskansoilla, joita on surutta riistetty ja tämän massamuotiteollisuuden aikana esim. pöllitty muotivaikutteita ja tienattu kivat massit.