Nuorisomusiikki lähestyy eläkeikää. Vääjäämättä. Onko kyseessä hyvä vai huono uutinen? Uhka vai mahdollisuus? Iloisen juhlan vai kyynisen vitsin paikka? Rockin ja iän suhde on aina ollut läheinen. Ei mikään ihme musiikkilajilta, joka syntyi nuorison omaksi, Jukka Haarma kirjoittaa.
Elviksestä se alkoi. Elvis oli ensimmäinen Nuorison Oma Tähti. Hän oli nuori, kuulosti siltä, näytti siltä, edusti sitä. Nuorison omaksumia tähtiä oli ollut aiemminkin, mutta Elviksestä alkoi nuorisomusiikin oma historia.
Ensi kesänä tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Elvis Aaron Presleyn ensimmäinen levy julkaistiin. Tuo levy That’s All Right päättyy isällisiin sanoihin: ”Son, that gal You’re foolin’ with / She ain’t no good for You”. Poika tiesi paremmin. Tuo tyttö oli juuri oikea, hänelle. Musiikista puhumattakaan. Rockin ensi vuosikymmenet olivat taistelua nuoruuden puolesta, tai ainakin vanhempia vastaan. Kun rock & roll syntyi, sen ensimmäisenä tehtävänä oli olla vanhemmille häiriöksi (rokkarit). 60-luvun loppupuolella sen tehtäväksi muuttui kammeta heidät vallasta (hipit) ja 70-luvun loppupuolella tehtävänä oli haistattaa heille (punkkarit).
Sen jälkeen taistelua on lähinnä käyty rockin omaa vanhenemista vastaan.
Tuon taistelun, tai pitäisikö jo sanoa viivytystaistelun, symboliksi muodostui joskus 80-luvulla käsite aikuisrock. Termiä on käytetty yleensä negatiivisena määritteenä, edustamaan oikean rockin laimeampaa ja väsyneempää muotoa. Käsitteenä aikuisrock on kuitenkin ollut aivan looginen, sen kautta on vartioitu rockin alkuperäistä ideaa nuorisomusiikkina.
Mutta nyt kun rockin kuuntelun, tekemisen ja luovuuden ikähaitari on venynyt pitemmäksi kuin itse rockin ikä, niin on selvää, että aikuisrock-leimalta on viety suurin terä pois.
Ikuisesti nuoria vai nuorina jo vanhoja?
Rockin suhde ikään ja aikuisuuteen on kuitenkin aina ollut monitahoisempi kuin leimasimella varustetut yleistykset. Kaikki rockin suuret sankarit eivät suinkaan ole olleet nuoria. Eivät silloinkaan kun ovat olleet sitä iältään.
Muutamia isoja esimerkkejä.
Bob Dylan. Oli 60-luvun alussa nuori ja vihainen kaksikymppinen, mutta lauloi ensialbumillaan lähinnä perinteistä folkia ja bluesia. Kappaleiden nimistä mainittakoon In My Time Of Dyin’, I’m Fixin’ To Die ja See That My Grave Is Kept Clean. Dylanin 60-luvun alun sankari oli v. 1912 syntynyt ja tuolloin kuolemaa tehnyt Woody Guthrie. Ei ihme, että Dylan halusi kuulostaa itseään vanhemmalta.
Aretha Franklin. Syntyi kirkkomusiikkiin. Oli ensi-levyn ilmestyessä 14-vuotias, mutta kuulosti kolmekymppiseltä. Levy oli nimeltään Never Grow Old. Kyllä, se oli gospelia.
Van Morrison. Oli vanha ja vihainen jo kaksikymppisenä. On tehnyt sittemmin joitakin rockin kauneimpia levyjä, mutta ei ole tiettävästi koskaan leppynyt.
The Band. Kun yhtyeen ensialbumi julkaistiin sen jäsenet olivat 25-30-vuotiaita. Musiikista päätellen he olivat huomattavasti vanhempia. Olikin täysin luonnollista, että yhtye loi kahdella ensi-albumillaan kunnianhimoisen aikuisen rockin perinteen. Kaikuja The Bandin musiikista voi kuulla edelleen lähes jokaisen parrakkaan rockyhtyeen musiikissa.
Pet Shop Boys. Maailman kunnianhimoisin aikuinen popduo, jonka toinen osapuoli oli toimittaja ja historian opiskelija ja toinen arkkitehti. ”… in the back of my head I heard distant feet / Che Guevara and Debussy to a disco beat”. ”I love You, You pay my rent”. Ei kuulosta heti teini-ikäisten romanttiselta pop-musiikilta.
Hector. ”Hän on katolinen, ateisti, juutalainenkin / ja protestantti on hän myös / hän tietää, ettei tappaa saa, tappaa kuitenkin / vuoksi sinun, minun, ystäväin”. Noin lauloi 20-vuotias Hector ensilevyllään Palkkasoturi. Kuulostaako nuorisomusiikilta? Vaikka Heikki Harmalla oli myös nuorisoyhtyetausta, niin Hectorin tietä on eniten viitoittanut aikuinen folk.
Välihuomautus: Iän ja musiikin suhde on genresidonnaista. Ainakin folk, blues, country ja iskelmä ovat musiikkimuotoja, joissa aikuisuus on lähtökohta, ei jotakin, jota kohti mennään, tai joudutaan.
Rockin nuoruutta syvimmillään edustivat Elvis ja The Beatles.
Elvis. Jos Elvis loi nuorisomusiikin, niin on syytä myös muistaa, että hän laittoi jo vuonna 1968 kaikille paluuta tekeville artisteille riman mahdollisimman korkealle. Tv-ohjelma Elvis (nykyisin Elvis Comeback Special) ei ollut nostalginen paluu 50-luvun tapahtumiin, vaan Elvis loi itsensä uudelleen. Laulajana, esiintyjänä, tähtenä, ihmisenä. Koko ajan pilke silmäkulmassa.
The Beatles. Määrittivät viiden hurjan vuoden aikana (1962-67) millainen maaginen yhdistelmä nuoruus ja luovuus voivat parhaimmillaan olla.
Ikuinen lapsi: Michael Jackson. Oli viisivuotias kun liittyi isoveljiensä yhtyeeseen ja oli yhdentoista, kun lauloi levyllä paremmin kuin kukaan lapsi aiemmin tai sen jälkeen. Ensilevy I Want You Back (Jackson Five, 1969) on siitä täysin vastustamaton todiste. Kuuntele se seuraavan lasten tähtiohjelman jälkeen. Me kaikki tiedämme, kuinka loistava artisti hänestä tuli ja millaisena hän pysyi.
Ikuisesti nuoria:
AC/DC. Polvihousuissa kehdosta hautaan. Vai oletteko kuulleet, että joku olisi lähtenyt yhtyeen konserttiin löytääkseen itsestään uuden, seestyneen aikuisen?
Ramones. Edellisen nahkatakkiversio.
Beastie Boys. Kunnianhimoista poikahuumoria ainakin parin klassikko-albumin verran.
Ikuisesti nuoria?
Tina Turner. Mick Jagger. Michael Monroe. Niin kuin kollega Pekka Laine osuvasti kolumnissaan kirjoitti, rockin ikääntyminen tuo musiikin arvioimiseen uuden sävyn: kyse ei ole enää vain musiikista, vaan jaksamisesta. Kaikkien yllä mainittujen (Tina 73 v., Mick 70v., Michael 51v.) kohdalla media on jo moneen kertaan ihastellut ikuista lavanuoruutta ja sen jälkeen tärkeimmäksi kysymykseksi ehkä jääkin: millainen on päivä- ja kunto-ohjelmasi? Artistilista tulee tältä osin pitenemään.
Taatusti nuori: Robin.
Nostalgian vai huomisen juhlaa?
Palataksemme alussa esitettyyn kysymykseen, onko syntymäpäiväsankarillamme syytä juhlia?
On. Ei kukaan, ei siis kukaan, voinut 1950-luvun puolivälissä kuvitella, kuinka isoksi rock kasvoi, kuinka vaikuttavaksi osaksi se tuli miljoonien, kymmenien, satojen miljoonien ihmisten elämää. Senhän piti olla vain muoti-ilmiö. Musiikin markkina-arvo- tai suhdanne-mittarit eivät pysty tuota vaikutusta ihmisiin koskaan pätevästi arvioimaan. Lisäksi rock- ja popmusiikki ei ole koskaan ollut niin monimuotoista kuin nyt. Vain nostalgia tai seuraamattomuus voi hämärtää tuota tosiseikkaa.
Yhtä ilmeistä on, että rockin varsinainen kultakausi, silloin kun se oli monen perättäisen ikäpolven kiinnostuksen ja luovuuden keskiössä, on takana. Nuorisoa ei voi keksiä uudelleen. Eikä rockia. Sodanjälkeiset sukupolvet synnyttivät ne molemmat. Nimensä mukaisesti osa noista ikäluokista oli suuria ja heidän kulttuurinsa riittävän yhtenäistä. Oli sitten kyse poikkeuksellisesta luovuuden kaudesta, vääjäämättömästä kehityksestä, silkasta sattumasta, nousevista markkinavoimista tai jostakin niiden yhdistelmästä, niin tosiasia on, että rockin historian alku oli niin kumouksellinen ja toisaalta sen historia jo nyt niin pitkä, että tuon edessä kalpenevat helposti komeimmatkin yritykset sen läpikotaiseen uudistamiseen. Lisäksi rockin alalajeja on niin paljon, että ne hautaavat myös itse itsensä löytämättä yhteistä kaikupohjaa. Tämä kaikki on ollut järkeenkäypää jo pitkään.
Ei ehkä ole kaunista rockin kannalta, mutta sen suuruuden ajan määrittelyllä on vähintäänkin yhtä paljon tekemistä yhteiskunta- ja väestötieteen kuin estetiikan kanssa.
Sama tosin koskee vaikkapa jazzia. Tai suomalaista iskelmää. Niidenkin varsinaiset kultakaudet ovat ohi. Osin samoista syistä kuin rockin kohdalla.
Rockin ja nostalgian suhde ei sekään ole koskaan ollut ongelmaton. Vaikka paluu oman nuoruuden musiikkiin on yksi musiikin ja musiikkimaun keskeisiä, täysin ymmärrettäviä ominaisuuksia, niin rockin kohdalla nostalgia herättää usein epäluuloja, jopa syytöksiä: Hei, sä alat vanheta. Sekin on loogista. Rockin perustana on 60-luvulta lähtien ollut ideaali jatkuvasta uudistumisesta, eteenpäin katsomisesta. Rockin uudistuminen ei ole kiinni progressiivisen rockin, progen, tilasta. Onneksi.
Rockin tulevaisuus lienee kuitenkin suurelta osin takapainoista. 60-vuotta historiaa painaa vaakakupissa. Jokainen musiikista pitävä ja sitä rakastava ikäpolvi löytää aikanaan oman nuoruutensa musiikin. Ja ehkä sitä edeltäneen ikäpolven musiikin. Kaikki on nyt kuunneltavissa, nähtävissä, luettavissa, koettavissa. Koko 60-vuotinen historia. Ja tämä hetki. Musiikin tekijöille tuo kaikki voi, ja täytyy, merkitä myös ennenkuulumattomia mahdollisuuksia.
Näkökulmaa vaihtamalla meillä on yhtä hyvä syy ajatella, että edessämme on, jos ei nyt rockin, niin ainakin musiikin uusi kultakausi. Tuon rinnalla musiikin tekemisen tämän hetken uhat voivat olla…tämän hetken uhkia.
Ensi viikolla Suomessa esiintyy muusikko, joka aikoinaan ensimmäisenä puki sanoiksi ja musiikiksi nuorison nousemassa olevan kulttuurin. Tällä muusikolla oli lähtemätön vaikutus mm. Bob Dylaniin, Beatlesiin ja Rolling Stonesiin.
Hänen nimensä on Chuck Berry. Hän on 86-vuotias.
JUKKA HAARMA
Jukka Haarma on kuunnellut musiikkia yli 50-vuoden ajan. Hän yrittää ymmärtää mahdollisimman montaa, joidenkin mielestä liian montaa populaarimusiikin lajia. Jukka on nykyisin Ylen eläkekortin haltija ja häntä innostavat musiikin lisäksi mm. hyvät sloganit, tennis, ulkoilmassa seisoskelu ja shoppailu.
Kommentit (0)