Köyhäily.

Säästäväisyyttä on totuttu pitämään hyveenä, mutta mitkä ovat sen kansantaloudelliset vaikutukset?

Downshiftaaminen eli "kohtuullistaminen" kiinnostaa julkkiksia ja tavallisia kansalaisia. Onko kyse kuitenkin vain huomiohakuisuudesta ja muotioikusta, vai olemmeko todella matkalla kohti maltillisempaa yhteiskuntaa?

Vieraana on tutkija Hannu Kaseva Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksesta, Etlasta.

Ajankohtaisessa Ykkösessä puhutaan eläimistä, eläinten kohtelusta ja yhä kärjekkäämmiksi käyvistä asenteista.
Vaativatko kaupunkilaiset tuotantoeläimille samaa kohtelua kuin puudeleilleen? Miksi taas tuottajien mielestä kaupunkilaiset tuntuvat olevan aina väärässä? Pitääkö Suomen jatkaa maailman uusrikkaiden turkisvarastona? Kumman suojelu on tärkeämpää: savolaisten kalaverkkojen vai kuuttien?

Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila kommentoi. Studiossa ympäristöfilosofian dosentti, ekoanarkisti Leena Vilkka ja kansanedustaja, kanafarmari Timo Kaunisto (kesk.)

Ajankohtainen Ykkönen 16.3.2010 klo 12.15-13.00 ja klo 17.20-18.05.

Maaliskuun idus, kevättalvi kääntyy kohti valoa 15. maaliskuuta – kohta kevätpäiväntasaus meidät saavuttaa… Maaliskuun iduksen toinen ulottuvuus liittyy mielessäni aina Julius Caesariin, joka koki kohtalonsa Rooman senaatissa maaliskuun 15.päivänä vuonna 44 e. Kr.

Tuo väkivaltainen kohtaus on kuulu maailmankirjallisuudessa, ja kuulut ovat myös Caesarin viimeisiksi sanoiksi mainitut kolme sanaa. No, näistä Caesarin lausumista viimeisistä sanoista on monta eri versiota. Kreikkalaista kulttuuria ihaillut Caesar lienee lausunut tämän alun perin kreikaksi, kuten useimmat muistakin lentävistä lauseistaan. (Roomalainen historioitsija Suetonius kertoo niiden olleen "καὶ σὺ τέκνον;" (kai sy teknon?, sinäkin poikani?).) William Shakespearen näytelmässä Julius Caesar viimeiset sanat ovat kuitenkin "Et tu, Brute" (Sinäkin Brutukseni). Tälle versiolle ei ole mitään historiallista lähdettä ja se on todennäköisesti Shakespearen kirjailijan vapautta. Caesarin kerrotaan sanoneen myös: "Sed ista vis est!" ("Tämähän on väkivaltaa!"), kun hän ensimmäisen kerran tajusi senaattorien aikeet – että hänet nyt
murhataan.

Tämä nyt jonkinlaisena kaukaisena ja sotaisena aasinsiltana tämän kirjoitelman ja aamun ohjelman aiheeseen… Sodan pitkät varjot – ne jotka nyt talvisodan 70-vuotismuiston myötä viime kuukausina ja nimenomaan juuri viime viikon vaihteessa heittyivät jälleen kerran meidän suomalaisten kollektiiviseen muistiin. Kävin läpi radion ääniarkistoa, mitä kaikkea vuosien mittaan tekemääni sieltä löytyisikään aiheesta sota ja sen muistot, sodan pitkät varjot. Oli siellä ja on kaikenlaista – tekemieni ohjelmien näkökulma sotaan on erityisesti siviilien, kotirintaman , naisten ja lasten kohdalla.

Viime vuosina aiemmin erilaisissa sotamuistelmissa sivuhenkilöiksi jääneet siviilit ovat nyt yhä enenevästi julkaisseet sota-ajan kirjeenvaihtoa, kotirintamalla olleiden muistelmia ja lapsuuden näkökulmasta koettuja sotatapahtumia. Näiden muisteluiden runsaus ja myös se, että niitä julkaisevat tai kirjoittavat sodan käyneen sukupolven jälkeläiset , pani minut miettimään asiaa, josta aikanaan sain kovasti pyyhkeitä. Kuinka kauan sodan jälki näkyy ja tuntuu, miten pitkä sen varjo on, kun ainakin lapsiin ja lapsenlapsiin asti se ulottuu?

Nuorena toimittajana kysyin samaa hiukan toisin päin. Kun kuulun sodan jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin, pohdin silloin aika kärkevästi, että tarvitaan muutamia vuosikymmeniä ennen kuin sodan käynyt sukupolvi on poissa keskuudestamme – silloin varjo ei enää lankeaisi. Tuo ajatus vääntyi silloisessa 60-70-luvun taitteen kiristyneessä ”sukupolvisodassa” sitten sellaiseen muotoon, että minun katsottiin vain odottavan sotasukupolven poistumista suureen tuntemattomaan! Se nyt ei ollut tarkoitukseni tietenkään – minullakin oli vanhemmat ja isovanhemmat - valitsin vain sanani kuohuvalle ajalle tyypilliseen ehdottomaan tyyliin. Konflikti oli valmis – en osannut enkä ymmärtänyt rauhan ajan nuorena tajuta, miten ratkaiseva ja riipaiseva sodan muisto oli siinä mukana olleille. Siinä on anteeksipyynnön paikka – viimeistään nyt.

Totta kai varjo haalistuu… Mutta miten väärässä olinkaan siinä, että sodan muisto olisi poissa sitten, kun sodan aikana eläneet, sotaa käyneet olisivat meidät jättäneet… Sen osoittavat oman sukupolveni vaiheet – me olemme kaikki sotilaiden lapsia ja siinä mielessä kodeissamme vaurioituneita. Vanhempamme halusivat rakentaa uuden, paremman elämän – mutta kaikki ei aina mennytkään kodeissa yhtä siloisasti kuin miltä jälleenrakennuksen aika ulkoisesti näytti.
Sodan vaurioittamat vanhemmat siirsivät vaikenemisellaan ja ankaruudellaan vammansa lapsiinsa, he kätkivät sotien jälkeen pelkonsa, vihansa ja häpeänsä. Sodan ahdistus siirtyi tunneperintönä lapsille, ja jos nämä eivät tuon ahdistuksen juuria tajunneet tai oivaltaneet, vuorossa oli aikanaan
sitä seuraava sukupolvi. Ja niin edelleen…?

Nyt näistä asioista kirjoitetaan ja puhutaan. Mutta jossain mielen pohjalla ovat vaietut vuodet, tukahdutetut tunteet ja paljon miksi?-kysymyksiä.

Toivomukseni onkin, että maaliskuun idukseen osuva maanantaiaamun ohjelmatunti voisi osaltaan purkaa noita traumoja. Haastateltavat eri vuosilta ovat ainakin sellaisia ihmisiä, joilla on paljon avaimia sovitettavaksi tunteiden lukittuihin oviin.. Ensimmäiseksi tähän sotamuistikuvien sumaan osuu ihminen ja kirjailija, jonka tuotannosta suuri osa varsinkin viimeisimpien parinkymmenen vuoden ajalta on löytänyt keskeisen sisältönsä lapsen kokemuksista sota-ajoilta. Mitä nimenomaan talvisodan muistoon tulee, olin onnellinen siitä, että kävin haastattelemassa Eeva Kilpeä vuonna 1990, kohta sen jälkeen kun hänen kirjansa
Talvisodan aika oli ilmestynyt.

Toinen on näytelmäkirjailija Inkeri Kilpinen, jonka näytelmä Rakas Lotta samaisena vuonna oli ensimmäinen airut kertomassa lottien työstä sodan aikana - se oli kunnianteko äideillemme ja isoäideillemme, joita kirjallisuuden antama vino lotta-kuva oli armottomasti loukannut. Inkeri Kilpisen aiheen siivitti sitten myöhemmin 2000-luvulla lentoon aiheesta tehty elokuva Lupaus.

Kolmantena ohjelmassa on Laila Hietamies, kertojaäiti, joka vuonna 2001 oli aloittanut sota-ajan kirjasarjansa teoksella Syksyksi kotiin. Hänen haastattelussaan on mukana jo tämän meidän aikamme sodankäynti, WTC –tornien tuho ja Afganistan.

Lääkintälottana toiminut lappeenrantalainen Karin Laine kertoi vuonna 2002 millaista nuorelle naiselle oli kokea kuolemaa ja ihmisten haavoittuvuutta, miten kovaa työtä sotasairaala merkitsi elämänsä herkintä vaihetta elävälle tytölle.

Tämän päivän muistelijoita edustaa lopuksi Marja Moisander, jonka on äskettäin julkaissut vanhempiensa talvisodan aikaisen kirjeenvaihdon kirjassa Kun onni muuttaa suuntaa.

"Yksityisyys ei enää kiinnosta ihmisiä" sanoi Facebookin perustaja Mark Zuckerberg. Ehkä pitäisi? Nuorena ihminen luulee olevansa oikeassa (vanhana sen sitten tietää, kuten Oscar Wilde totesi), on hankala tajuta, että oma mielipide tai nettiin lähetetty valokuva voisi olla jokus tulevaisuudessa tyhmä.
Miettikääpä, jos vaikka Nalle Wahlroosin tai Tarja Halosen kaikki 70-luvun keskustelut olisikin käyty netissä. Mitä sieltä nyt paljastuisi? Nyt kun tarkemmin ajattelen, on oikeastaan sääli, ettei niitä löydy mistään.

Petteri Järvinen maalaa maaliskuun lopulla julkaistavassa kirjassa aika pelottavan kuvan siitä digitaalisesta todellisuudesta jossa elämme. Periaattessa kaikki tietosi ja tekemisesi voidaan selvittää netin, bonuskorttien ja kännykän avulla. Tiesitkö, että jopa autoasi voidaan vakoilla navigaattorin avulla? Se, että meidän valtaapitävämme eivät juuri tällä hetkellä ole ajatuksiamme kyttääviä fasisteja, ei tarkoita, etteikö se joskus voisi olla mahdollista. Lainsäädännön pitää ennen kaikkia suojata kansalaisia vallalta, eikä toisin päin. Ja elleivät valtaapitävät kyttää, niin ainakin firmat kyttäävät. Sillä nykyään olemme ennen kaikkea kuluttajia. Tämäkään ei ole pelkkä ongelma, olen mieluummin kuluttaja kuin vaikka metsästäjä-kerääjä. Mutta entä jos kauppani osaakin yhtäkkiä tarjota minulle juuri niitä asioita joita haluan? Se voi olla myös pelottavaa.

Ja jos haluaa heittäytyä vainoharhaisuuden maailmaan, siitä todella löytyy todisteita. Tiesitkö, että CIA:lla on yhteys sekä Facebookiin että Googleen? (Totta kai niillä on! Tyhmiähän ne olisivat, jos kyseiset mediat eivät heitä kiinnostaisi.) Aivomme eivät ymmärrä nettiä, ne ymmärtävät vain konkreettista maailma. Sen takia Suomessa on käyty oikeudenkäyntejä, joissa sisäpiirin vitsiksi tarkoitettu loukkaus onkin tulkittu murha-uhkaukseksi. Tuollaisia uhkauksia vallanpitäjiä vastaan on varmasti aina muristu kaveriporukassa pirtin nurkassa. Nyt niistä jää kiinni. Ja se tulee yllätyksenä monelle. Kuten tyypille, joka
tällä viikolla sai pyytää julkisesti anteeksi Joel Hallikaiselta murha-uhkauksesta.

Sanoin muuten ohjelmassa, että en haluaisi tehdä ohjelmaa, johon ihmiset saisivat lähetellä tekstiviestejä. En tarkoittanut, etteikö sillä miten tätä blogia kommentoit, olisi minulle väliä. Olen kiitollinen jos joku kommentoi, puolesta tai vastaan. Olen todella kiitollinen myös tuhansista sähköposteista, joita olen
vuosien aikana saanut. Luen ne kaikki, kaikkiin en ehdi valitettavasti vastata.

Tarkennan asiaa; olen toimittaja, tarkkailen maailmaa, valmistelen ohjelman ja teen sen omasta näkökulmastani. Siitä minulle maksetaan. Miksi ihmeessä tekisin ohjelmaa toisen ihmisen mielipiteen pohjalta? Sehän tarkoittaisi, että ottaisin ensin toisen mielipiteen vastaan ja myisin sen sitten hänelle takaisin. Eli mielistelisin. Olisin räätälöity tuote. En ainakaan itse haluaisi kuulla radio-ohjelmaa, joka olisi muokattu minun toiveideni mukaisesti.

Ehkä tulevaisuudessa, kaiken interaktiivisuuden keskellä (jossa ei siinäkään ole mitään pahaa), tällainen vanhanaikainen ohjelma voi olla jopa markkinavaltti.

Kerron myös kirjavinkin. Neurotieteilijä Michael Gazzaniga on kirjoittanut kirjan Eettiset aivot. Se on myös suomennettu, kuten toinen kirja Inhimillinen, jota myös suosittelen. Muutta "Eettiset aivot" käsittelee ohjelmamme aihetta. Tiesittekö, että ajatuksiamme voidaan jonkin verran jo nykytekniikalla lukea. Kirja ei kuitenkaan ole pessimistinen, vaan suhtautuu myönteisesti ihmisen kykyyn sopeutua
moderniin tekniikkaan. Moraalipaniikkiin ei ole syytä. Silti moraalia kannatta pohtia.

Mutta, kuuntele vanhanaikainen radio-ohjelma, nykyajan ongelmista; vieraina Petteri Järvinen, konseptisuunnittelija Riku Vassinen sekä VTT:n tutkija Maria Antikainen.

Toivottavasti en joudu häpeämään tätä blogia 30 vuoden päästä.

Naisen elämä on kummallista. Kaikki pyrkivät ohjailemaan sitä syntymästä
alkaen. Jonkun mielestä tyttö ei saa olla tyttömäinen. Toinen on sitä
mieltä, että naisen nimenomaan pitää olla tyttömäinen. Välillä tuntuu
siltä, että tytöksi syntyminen tarkoittaa, ettei tytöllä ole oikeutta
kasvaa sellaiseksi kuin on.

Tytöllä on velvollisuus kasvaa sellaiseksi tytöksi, joka yhteiskunnan
mielestä on oikeanlainen tyttö. Lähtökohta on suurin piirtein se, että
tyttöys on jotenkin huonoa. Feministien mielestä tyttöys ei saa näkyä,
koska tyttöys tarkoittaa alistettua. Minusta on aika inhottavaa, kun
syntymähetkellä ihminen määritellään alistetuksi vain sen takia, että
sattuu olemaan tyttö.

Tyttöihin ja naisiin liittyy liuta tabuja: seksi, himo, väkivalta,
alkoholismi, kuukautiset, keskenmeno, kauneusleikkaus, rintojen suurennus,
vagina. Näitä tabuja on vaikea rikkoa. Vaikuttaa siltä, että olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan.

Salarakkaana tunnetuksi tullut Martina Aitolehti on ollut rikkomassa yhtä
suurinta naisiin liittyvää tabua: aborttia. Abortti liittyy tabuista
suurimpaan: äitiyteen. Vaikka abortti on hyväksytty ja sallittu, siitä
puhuminen on vielä suuri tabu.

Martina Aitolehti on kertonut avoimesti valinneensa abortin useammin kuin
kerran. Ja kuulkaas: minä ihailen häntä sen takia. Aitolehden kaltaisten rohkeiden naisten/äitien takia tabut pikkuhiljaa karisevat.

Koska, onhan meidän naisten myönnettävä tämä: kukaan muu ei ylläpidä
naisten tabuja niin tiukasti kuin naiset.

Joukko islantilaisia hunsvotteja alkoi ja alkoi rikkaiksi. Se oli helppoa. Piti vain perustaa pankki ja lainata rikastumiseen tarvittavat rahat ilman vakuuksia pankkien välisiltä markkinoilta. Pankkien etuoikeus on siittää ja synnyttää neitseellistä rahaa tyhjästä omiin tarpeisiinsa. Yksityispankit - vaan ei julkinen valta - laskevat kiertoon yli 90 % liikkeellä olevasta rahasta. Jos köyhänä tohdit haluta rikkaaksi, peri, nai tai perusta pankki.

Islannin kapitalistirääpäleet rupesivat rikkaiksi velalla, muiden rahoilla. Kun kaiken maailman pankit ajautuivat ylikeinottelukriisiin, heidän pankeillaan ei ollut rahaa maksaa takaisin niihin ulkomailla, Suomessakin - korkeilla koroilla - houkuteltuja talletuksia.

Kyseessä oli pieni maa, jossa oli yksityistä velkaa yli kymmenen kertaa enemmän kuin maan kansantuote. Niinpä Islantia voitiin kohdella kaltoin. Se julistettiin terroristivaltioksi. Englannin ja Hollannin hallitukset, Kansainvälinen Valuuttarahastokin (IMF), vaativat Islannin valtiota maksamaan vieraiden maiden kansalaisten ylikorkotalletukset ja niiden korot terroristien puolesta. Samoilla perusteilla ison USA:n, jota ei ole julistettu terroristivaltioksi, kuuluisi maksaa konkurssiin päästetyn Lehman Brothers-pankin velat muiden maiden tallettajille. USA:lta ei sitä vaadita samaan, ja muut jopa sallivat sille pankkivelkojen kansallistamisen setelirahoituksella eli painamalla katteettomia dollareita valtion velkojen maksuun.

Islantilaiset äänestivät lauantaina kansanäänestyksessä yksimielisesti EI konkurssipankkiensa ulkomaanvelkojen sosialisoimiselle. Mekin olisimme äänestäneet?
Suomi omasta puolestaan on kiinni eurossa kuten eräs entinen varis tai täi tervassa. Meille kerrotaan, että euro on puhdas menestystarina, mutta nyt on paljastunut sen likainen takapuoli: systeemi ei ole yhteensopiva kaikille maille, ei varsinkaan Kreikalle.

Kreikkalaiset ovat eläneet EU:n kustannuksella yli varojensa. Koko maa toimi kuin Islannin terroristit, gangsterit ja banksterit. EU salli Kreikan oikeiston väärentää taloustilastonsa, ja niin Kreikka pääsi vilpillä, viekkaudella ja vääryydellä mukaan yhteisvaluuttaan. Sitä venettä se nyt keikuttaa. Kreikkaa auttoi tilastojen väärentämisessä amerikkalainen investointipankki Goldman Sachs, yksi maailman pankkikriisin suursyyllisistä. Se on auttanut euron turvana olleen vakaussopimuksen kiertämisessä muitakin, muun muassa Saksaa. Irlantiakin on neuvottu siirtämään Suomen valtion budjetin verran - eli 50 miljardia euroa - valtion kansallistamaa yksityispankkien velkaa erityiseen rahastoon (Special Purpose Vehicle) valtion budjetin ulkopuolelle. Aikaa päälle se tulee sieltä maksuun kriisisyyttömälle ja -viattomalle pubikansalle.

Kreikka on väärentänyt EU:n tukiaisilla kasvatettuja oliivisatoja, ja EU on maksanut maahan kaksinkertaisia tukiaisia yksinkertaisista oliiveista. Harmaa talous, neljännes kansantaloudesta, ei näy EU:n jäsenmaksun perustana olevissa tilastoissa. Rikkaiden veronkierto on kansallisurheilu, likaisen rahan pesu sen dopingia.

Kreikan on nyt lopetettava EU:n siivellä eläminen ja alennettava elintasoa suhteessa muihin maihin. Ennen se olisi tapahtunut valuutan ulkoisen arvon alentamisella eli devalvaatiolla. Kun euro ei tunne yhden maan rahan ulkoisen arvon alentamisen tarpeita, on vain yksi vaihtoehto: sisäinen devalvaatio eli palkkojen ja eläkkeiden alentaminen. Sitä harva yhteiskunta kestää natisematta liitoksissaan, ja Kreikasta kuuluu jo ryskettä.

Suomen kepun EU-lähettilään Olli Rehnin koko unionin nimissä kreikkalaisille sanelema sisäisen devalvaation pakko on viime kädessä Euroopan taloudellista germanisointia: ”deutschlandizierungia”. Saksan talous, sen vientivoima, tekee eurosta liian kovan valuutan monille maille.

Kreikalle uusi lainaraha on jopa 4 prosenttiyksikköä kalliimpaa kuin saksalaisille. Kreikkaa auttaisi jo se, että se saisi uutta lainarahaa samaan hintaan kuin Saksa, mutta monikansalliset pankit tekevät Kreikalla rahaa eivätkä sitä salli. Pankit saavat Kreikka-keinottelulleen rahoituksen Euroopan - eli EU:n - Keskuspankilta (EKP). Elvyttämisen nimissä se lainaa rahaa yksityispankeille - mutta ei Kreikalle - halvalla, lähes nollakorolla. Yksityispankit voivat sitten myydä tätä julkista halparahaa kalliilla Kreikalle ja muille rosvopankkiireiden uhreiksi joutuneille maille.

Monikansalliset kapitalistit ovat ajaneet lähes puolet EU:n jäsenmaista taloudelliselle kuralle. Laskut ylikeinottelusta kirjoitetaan myös Suomelle. Kansantuote aleni meillä viime vuonna 8 %, Kreikassa 2 %. Nälkä meill´ siis on aina - eli taas - vieraanamme. Monilla on. Ottajat ottavat, eikä työtöntä lohduta yritysten omistajien osinkojen jättikasvu, ei ainakaan sellaista työtöntä, jota läheltä liippaa fundamentalistikapitalismin propagandatykin OECD:n kehotus nostaa Suomessa eläkeikä 65 vuoteen. Kreikassa sentään päästään eläkkeelle 53 vuoden iässä. Niin että, meillä, jaksamisiin.

Ihmisen tie lämpimästä alkumerestä, alkuräjähdyksestä on ollut pitkä ja kuoppainen tähän hetkeen, jolloin radionkuuntelija voi kirjoittaa Kainuun aatelisen blogiin kannettavalla fläppärillään vaikkapa Iivantiiran ypykästä.

Toiset näkevät olemassaolon fysiikan ongelmana. Siinä sitten atomi atomia liikuttaa ja tarkoituksen tai merkityksen etsiminen näyttäytyy ihmisten keskinäisenä puhdetoimintana. Toisille näkyvä todellisuus voi olla kokonaisuudessaan Jumalan kuva. ” Usko on juuri varmuutta siitä, että Jumala on, vaikkemme me pystykään järjellämme hallitsemaan tai selittämään lauseen merkitystä”, kirjoittaa Jaakko Hämeen-Anttila Usko –kirjassaan. Hänelle usko on kuin ilmaa, josta ei voi ottaa kiinni, mutta joka on välttämätöntä hengissä pysymiselle.

Elämä on näyttänyt totiset kasvonsa. Aina ei osaa ymmärtää eikä auttaa itseään saati ymmärtää toista. Jos kaksi ihmistä eivät voi koskaan ymmärtää täysin toisiaan niin vaativaa on ihmisen, jonka käsityskyky on rajallinen hahmottaa Jumalaa, jota kuvataan äärettömäksi.

Liberalistisesti jylläävässä taloudessa uskotellaan markkinoiden korjaavan itse itseään ja johtavaan kaikkeen hyvään. Ei taida toimia kuten uskotaan. Kapitalismissa kuljetaan hallitsemattomista kriiseistä uusiin notkahduksiin. Meidät luterilaiset, joille kaiken työn tulisi olla arvokasta on heitetty globalisaation keskelle katettuihin ostoskeskuksiin shoppailemaan kaikkea kaunista turhuutta. Vaikka kuinka shoppailen niin se ei näy kaupan pienipalkkaisen pätkätyöläisen palkassa. Siunatun työn tekijä tarvitsee kunnalta asumistukea pysyäkseen hengissä. Mitenköhän Nasaretilainen asettuisi tähän aikamme poliittista hegemoniaa kuvaavaan tilanteeseen? Miten hän suhtautuisi ahtaajien pyytämään muutosturvaan, irtisanomisuojaan, joka Suomessa on kehno eurooppalaisessa vertailussa. Meillä 2000-luvun Suomessa oikeistolainen hegemonia jyllää "kaupallisessa" mediassa ja syyllistää palkansaajia ihan oikeutetuista vaatimuksista, joista työnantajan tulisi kyetä neuvottelemaan. Kukapa odottaa, että arkkipiispa puuttuisi työelämän kysymyksiin ainakaan palkansaajan näkökulmasta?

Uskonnollisuus ilmenee nykyään uus-henkisyytenä, jossa itseään yksilöksi kutsuva kansalainen valitsee itselleen mieluisia hengellisiä juttuja aivan kuin shoppaillen uskontomarketissa. Tämä ite-uskonnollisuus ei hyväksy mitään, josta ei heti koidu nopeasti havaittavaa hyötyä. Mielenkiintoista että uskonnollisuus, joka on kulttuurisesti jaettavissa ja syvästi yhteisöllistä voi olla yksityisasia?

Kirkko ei anna minulle mitään. En saa kirkolta mitään. Näin ihmiset todistelevat kuppiloissa ja katujen kulmilla ja eroavat ja uskovat miten kokevat oikeaksi. Samat ihmiset arvostavat kuitenkin kirkon ulkomaanavun kautta tehtävää kehitysyhteistyötä ja paikalliseurakuntien diakonia-, lapsi- ja perhetyötä. Kirkot kiinnostavat myös artistien ja kuorojen konserttipaikkoina ja tiloina, joissa eronneetkin voivat hiljentyä. Noin 80% suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on iso luku! Mutta melkein kaikissa 465 seurakunnassa näyttävät kaikki käppyrät alaspäin. Jäsenten määrä, verotulot, kastamiset ja vihkimiset laskevat. Kirkon toiminnan olennaisia kysymyksiä on miten vähenevillä resursseilla, pienemmällä henkilöstöllä kohdataan autettavien kasvava hätä? Mitä virkaa kirkolla jos passiivinen luterilaisen kirkon jäsen saa uskoa miten tahtoo? Onko kirkon johdon yhteys lampaisiin pahasti hakusessa?

Tämän viikon torstaina 11.3.2010 Suomeen valitaan uusi arkkipiispa, joka toimii kirkon kasvoina ulkomaailmaan ja toisiin kirkkoihin päin, että kaitsee kirkon monipäistä hallintoa toimimalla kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen, piispainkokouksen ja kirkon ulkoasiain neuvoston puheenjohtajana. Arkkipiispan vaalin ollessa kalkkiviivoilla keskustelevat Turun piispa Kari Mäkinen ja dogmatiikan professori Miikka Ruokanen Kainuun aatelisen seurassa uskon ja oikean opin suhteesta sekä kirkon asemasta muuttuvassa, monikulttuuristuvassa Suomessa.

Kukapa tulisi valituksi suorassa kansanvaalissa?

Tänään, naistenpäivänä, keskustelemassa Pia Ingström, jolta julkaistaan kirja "Äitiä ikävä".

Lapsuusmuistoja, oman identiteetin tutkiskelua ja kaukomatkoja. -- Ja kaikki tuntuu kuitenkin kiertyvän takaisin tiettyyn keskipisteeseen, äitiin.

Mistä minuus rakentuu, ja olemmeko aina kiinni lapsuuden rakenteissa kaikista oman elämän rakentamisprojekteista huolimatta?

Kahdeksantena maaliskuuta päivän kunniaksi ohjelmassani on elämyksiä Naisten tunneilta 90-luvulta – silloin kun tasa-arvoasiat vielä olivat niin sanotusti tapetilla, kun mietittiin vaikka sitä, millainen on median naiskuva. Tai aprikoitiin ylipäänsä sitä, miten nainen yhteisössään tai julkisesti näkyy ja miten häntä arvioidaan.

1990-luvulla käytiin läpi myös sitä, miten naisia ei oteta vakavasti, vaan ulkonäkökäsitykset naisten kohdalla määrittävät heidän olemustaan .. Usein tuon perinteisen naiskuvan alle jäävät kaikki muut ominaisuudet, sellaiset kuin ammattitaito, pätevyys tai osaaminen…

Olen valinnut ohjelman alkuun joitakin otteita aivan Naisten tunnin alkutaipaleelta, taitaa olla aikakirjojen kolmas ohjelma, se kuultiin kesäkuun 17. päivänä vuonna 1990. Silloin Naisten tunti melkoisen haipakan jälkeen saatiin silloin uuden Radio Suomen ohjelmistoon. Pirjo Bergström laati ihka tuoreen tunnussävelen uudelle ohjelmalle, ja muutakin tekoapua sain varsinkin siinä alkuvaiheessa upeilta kolleegoilta, mm. Hilppa Kimpanpäältä ja Sinikka Siekkiseltä. Jatkossa jaoin Mustia helmiä julkisuudessa osoitetusta naisten halveksunnasta tai ohittamisesta – niistä kehittyi paljonkin mekkalaa aikaan saanut sikapalkinto.

Se, sikapalkinto siis, ei varmaan ollut kaikkein korrektein tapa osoittaa, miten naisia ei oteta vakavasti, mutta oli siitä yksi iso ilo ja hyöty! Julkiselle areenalle, tai estradille – aivan kuinka haluatte – nousi enimmäistä kertaa asioita, joihin aiemmin ei ollut puututtu. Naisia oli saanut nimitellä aivan miten vain, naisten näkemyksiä sai pitää naurettavina, naisen elämänpiiriä
arvioida pieneksi ja mitättömäksi, naisen osaamista vähätellä - ilman että juuri kukaan protestoi. Provokatiivisuudestaan huolimatta, tai kenties juuri sen tähden, sikapalkinto ”antoi luvan” nostaa meteliä naisin kohdistuvista arvioinneista, halveksunnasta, naurettavaksi tekemisestä.

Tie naisten omien ohjelmien saamiseksi Yleisradioon ei todellakaan ollut helppo, siinä oli monta mutkaa kuljettavana, monta kulkijaa matkalla puhutettavana ennen kuin naisten omat asiat saatiin nostetuksi kuluviin. Enkä tällä tarkoita sitä, etteikö ohjelmia jo aiemmin ollut tehty myös naisille, kyllä vain toki – edeltäjistäni voi mainita ainakin perheohjelmien tekijän Asta Heickellin ja paljon naisten elämänpiiriä esille tuoneen Anna-Liisa Mikkelän. Naisten tunnin ja Naisten teemaIltojen kohdalla kysymys oli vain hiukan muusta: ensimmäisistä nimenomaan naiskuuntelijoille suunnatuista tiedostavista feministisistä ohjelmista – se oli uusi ja raflaava sapluuna, kuten tällä nykykielellä sanottaisiin. Se, millainen taistelu käytiin naisohjelmien saamiseksi tuolloin v.1990 profiloiduille uusille radiokanaville, on historiaa ihan erikseen ja niin pitkä juttu ettei tässä taida riittää aika koko tarinan läpikäymiseen – jääköön tulevien muistelmien varaan. Sen kuitenkin kerron, että ideaa erillisistä naisten ohjelmista pidettiin niin kummallisena, että kun asian ensimmäistä kertaa suunnittelukokouksessa esittelin, vaikutus oli lähinnä tyrmäävä. Meiltä toimittajilta oli pyydetty uusia ohjelmaideoita, kun radiokanavat silloin oli määrä järjestää uudelleen.

Mahdolliselle nuoremmalle kuuntelijakunnalle on sanottava, että nämä nyt tutut Yle Radio Ykkönen ja Radio Suomi sekä silloinen nuorten kanava Radiomafia ovat tuon vuoden 1990 kanavaprofiloinnin tulosta. Sitä ennen suomenkielistä radio-ohjelmaa saattoi kuunnella kahdella kanavalla, yleis –ja rinnakkaisohjelmassa … Kun tätä kertoo nuoremmalle väelle, saa osakseen ihmettelevän ja säälittelevän kysymyksen: ”Miten ihmeessä te oikein pärjäsitte, kun ei siis ollut vaihtoehtoja…?” Voin vakuuttaa, että pärjäsimme aivan mainiosti – pyörää ei nimittäin ole keksitty 2000-luvulla – se on aika paljon vanhempaa tekoa…

Mutta muistikuvaan tuosta uusille radiokanaville ideoitavien ohjelmien suunnittelupalaverista keväällä 1990: Kun ehdotin erillistä ohjelmaa naisille, laskeutui huoneeseen huomattava hiljaisuus. Päällikköporras katseli hämillisenä ikkunasta ulos ja kolleegat, sekä miehet että naiset
vihreätä valoa näytti silloin viime kädessä tuijottivat kenkiensä kärkiä – tunnelmasta saattoi poimia ajatuksen ”Miten tuo Päivi aina esittää tuollaisia outoja ideoita… Ohjelmia NAISILLE , onko mokomaa kuultu… miten se kehtaa..” Niin minä tuon hiljaisuuden koin. Esittelin kuitenkin ajatukseni ihan noin muina naisina ja pyysin kuitenkin merkitsemään ideani pöytäkirjaan.
Sitten seurasi muita kommervenkkejä: ideaa naisten omasta ohjelmasta pidettiin vallan kummallisena, etten sanoisi kumouksellisena ja vastakaikua ei juuri ollut. Lopullisesti vihreää valoa näytti sitten itse asiassa pääjohtaja Reino Paasilinna, joka samana keväänä oli astunut toimeensa ja pyytänyt yleläisiä kirjoittamaan itselleen toiveistaan tai probleemeistaan. Tuolliasta tilaisuutta ei aiemmin koko henkilökunnalle ollut annettu, niinpä kirjoitin minäkin.
Tuli varmaan 7 sivua pitkä litania, jossa oli noin 4 sivua erilaisia työssä esiin tulleita ongelmia ja sitten 3 sivua ajatuksia ohjelmaideoista.

Sieltä se löytyi Naisten tuntikin – ja loppujen lopuksi tarvittiin pääjohtajan puoltolause, ennen kuin Naisten tunti pääsi eetteriin. 13 vuotta se siellä pysyi, sitten tuli lopetus. Seuraajaksi tuli lyhyempi ohjelma Moninainen, joka pysyi ohjelmistossa vain kolme vuotta. Sitten ei olekaan ollut eikä tullut mitään vastaavaa, kun täältä Ylen Ykköseltä saman tien lopetettiin ohjelmasarja Ilonan ystävät vuonna 2006. Jäljelle on jäänyt ainoastaan Radio Suomen noin kerran kahdessa kuussa radioitava suora lähetys Naisten ilta.

Niinpä näin kansainvälisenä naistenpäivänä askartelen sen ajatuksen kanssa , miksi meillä täällä Ylessä ei enää juuri ole naiserityisiä ohjelmia… Mitä on tapahtunut? Eikö niitä enää muka tarvita,
kun uudet tyttösukupolvet kasvavat ja muuttuvat nuoriksi naisiksi, joutuvat kokemaan saman ikiaikaisen asian – miltä nainen saa näyttää tai sitten ei saa, miten naisen tulee olla tai sitten ei ole
sopivaa olla? Kuis on? Kun tätä erilaisissa ympäristöissä olevaa naisen mallia katselee, huomaa ainakin sen, että jostain naftaliinistä 90-luvulla kaivettiin esiin muka uusi naiskuva: tissit tötsälle,
laaja kaula-aukko, sukkanauhasysteemit ja muut kureliivit päälle ja baanalle… Siinähän sitä naiseutta sitten onkin!

Kansainvälinen Naistenpäivä perustuu vuonna 1897 New Yorkissa tapahtuneeseen naisten tekstiilitehtaan toteuttamaan lakkoon. Silloin sadat työläisnaiset osoittivat mieltään lakkoilemalla alhaisia palkkoja, pitkiä työaikoja ja epäinhimillisiä työoloja vastaan New Yorkissa. Kööpenhaminassa 35 vuotta myöhemmin päätettiin viettää lakkoilun muistopäivää kansainvälisenä naistenpäivänä.

Kansainvälistä naistenpäivää alettiin sitten virallisesti viettää Yhdistyneiden Kansakuntien toimesta Kansainvälisenä Naisten Vuonna 1975.

On siis aihetta juhlia. Myös runoa ja aforismeja vuodelta 1990 on tarjolla ohjelmassani. Vuodelta 1994 kuullaan tutkija Riitta Pirisen haastattelu. Hän oli vuotta aiemmin tutkimuksessaan käsitellyt aihetta miten naisurheilijoista kirjoitetaan lehdissä. Seuraavana vuonna Anja Kaisanlahti Naisten tunnilla keskusteli Riitta Pirisen kanssa siitä, miltä nainen saa näyttää tai ei saa.. Pitävätkö 90-luvun asenteet kutinsa vielä 2010-luvullakin?

Tällaisia eväitä Naistenpäivänä tänään, jolloin profiilin korotusta voi harjoittaa erilaisin keinoin. Juhlia ja tapahtumia on eri puolilla Suomea – yksi tärkeä on iltapäivällä eduskuntatalon portailla. Siellä Amnesty Naistenpäivän mielenosoituksessa klo 14 vaatii seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön uudistamista kansainvälisten ihmisoikeusnormien mukaiseksi.
Asenne esiin – siinä tunnusta Naistenpäivälle! Iloa!

Miksei valta kelpaa naispoliitikoille? Miksi politiikan naisia simputetaan koko ajan nippelitenteillä? Miksi Kataisen garderobi kelpaa aina mutta naisten ei milloinkaan? Studiovieraana Strasbourgissa on Anneli Jäätteenmäki.

Kreikka, Euro, Islanti ja Suomi. Eihän eurolle näin pitänyt käydä! Pelisääntöjen luomista muistelee puhemies Sauli Niinistö ja euro-alueen tulevaa ennustaa Etlan ekonomisti Paavo Suni.

Viikon kolumnistina on Esko Seppänen.

Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1 9.3.2010 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20 - 18.05.