Teollisuus mankuu lisää ydinvoimaa, mutta kansa empii ja porvarihallituksen rivit ovat tässä tämän vaalikauden kenties tärkeimmässä linjauksessa täysin hajallaan.

Ajankohtainen Ykkönen esittelee seitsemän näkökulmaa lisäydinvoimaan ja porvarihallituksen ääripäät vastaavat. Studiovieraina vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen ja kokoomuksen kansanedustaja Marjo Matikainen-Kallström.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina 6.4.2010 klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05

Yhteiskunta on aiempaa haavoittuvaisempi. Uutta relettä ja herkkäpiirteistä elektronista ohjainta tulee työpaikoille, liikennevälineisiin ja koteihin. Ja katso: sähkökatkos uhkaa pysäyttää kaiken elämän. Mites sitten suu pannaan kun keskuslämmitysverkko rikkoutuu, radioliikenneverkko kaatuu, vesi-ja viemärijärjestelmä hajoaa, kännykkä ei skulaa? Hyvin pian meillä on vilu, nälkä ja paniikki kun emme tiedä mitä, missä ja milloin.

Noh, me peruskoulun kasvattamat tiedämme hakeutua sisätiloihin sikäli mikäli sähköinen koodiovi pelittää. Suljemme ikkunat ja avaamme radion, jos sellainen sattuu vielä olemaan (mielellään sellainen patteristoosa). Siinä vaiheessa lienee myöhäistä onkia kannettavasta fläppäristä yhteen hiileen puhaltamisen taitoa kun langaton verkko on kuin murrosikäisen märkä uni. Seuraa johtajaa!

Pendolinossa istuessa minua ei huolestuta Italian ihmeen pysyminen aikataulussa koska se ei jouduta matkantekoa millään muotoa. Talviolosuhteissa virransyöttö katkeili Kainuun matkalla vähän väliä ja juna siinä seisahtumaan taipaleelle ja toiselle. Konduktöörin jatkuvat pahoittelut keskusradiossa herättivät hilpeyttä. Hän yritti pitää junayhtiön brändiä pystyssä sutkin savolaisen voimin. " Ja pahoittelut taas täältä junan konduktööriltä. Paikannamme vikaa sähköjärjestelmästä...." Se ei ollut Peteliuksen käsikirjoitusta vaan elämän karheankiehtovaa draamaa. Seuratessani hämärtyvää korpimaisemaa mietin, miten kummassa täältä pendolinon elektronisista liukuovista pääsee ulos jos tulee oikea hätä.

Hallituksen sisäisen turvallisuudenohjelma nostaa maailmaa syleilevällä otteellaan hikikarpalot otsalle. Siellä missä henki liikkuu vetten yllä on turvallisuusriski siinä alla. Vähän samaan malliin hengellinen Saviruukku-laulu julistaa, että niin alhaalla ei kenkään kulje, etteikö Nasaretilainen siellä ois. Tiedäpä häntä. Mutta turvallisuus on useiden ministeriöiden toimesta haarukoitu uusiksi käsitteiksi ja periaateohjelmiksi, josta ei näe enää metsää puilta. Ohjelman luonnoksen lukeminen ei itse asiassa lisää turvallisuuden tunnetta. Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa on 79 sivua ja 79 toimenpide-ehdotusta, joiden hinnaksi on arvioitu hotain 150 miljoonaa euroa. Korskeat luonnehdinnat riskien seuraamisesta ja kehittämisestä herättää pikemminkin oudon vierauden tunteen.

Onko siis se ja sama puhutaanko rajaturvallisuudesta, tullirikoksista, laittomista maahantulijoista, ihmiskaupasta, salakuljetetuista myrkyistä, ympäristöuhista, suurkatastrofeista, perhe- ja parisuhdeväkivallasta, tapaturmista, maahanmuuttajien syrjäytymisestä vai nuorista, jotka etsivät eri tavoin siipiään kantapäistään.

Tämän talven jäljiltä Kainuun aatelista kiinnostaa meidän suomalaisten superyksilöiden uusavuttomuus tässä pitkälle teknologisoituneen yhteiskunnassa, jonka peruspalveluit haavoittuvat herkästi. Heikkistä askarruttaa myös itseään rankastikin etsivien nuorten kutsuminen turvallisuusriskeiksi liikenteessä ja yhteiskunnan syrjäpoluilla. Kevään kohina lisää nuorten kaahaamista liikenteessä. Suomessa kuolee vuosittain 85 nuorta liikenteessä. Joka neljäs nuori on työttömänä. Kasvava nuorisotyöttömyys uhkaa lisätä etenkin nuorten miesten syrjäytymistä, mikä on korkealle kohotettu uhka sisäiselle turvallisuuden ohjelmassa.

Taakse jäävänä talvena moni lienee miettinyt, mitä virkaa on Vanhasen monisanaisella sisäisen turvallisuuden ohjelmalla kun pelkkä lumisade saa yhteiskunnan infrastruktuurin sekaisin? .

Tiistaina keskustellaan pitkälle teknistyneen ja yksilöityneen yhteiskunnan turvallisuusuhista ja meidän yksilöllistyvien kansalaisten kriisitaidoista. Turvallisuutta ovat puimassa sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkö Tarja Mankkinen,komisario Jyrki Haapala sekä Suomen Pelastusalan Keskusliiton toimitusjohtaja Kimmo Kohvakka.

Mikä turvallisuudessa on se ykköskysymys sinulle?

Kirjallinen tuttavuuteni Merete Mazzarellan kanssa alkoi keväällä 1993. Silloin ilmestyi hänen viides kirjansa Juhlista kotiin. Se oli erään äidin muotokuva ja tyttären päiväkirja äidin viimeisistä ajoista – kirja hyvästä elämästä ja hyvästä kuolemasta.

Oma äitini oli kuollut 10 vuotta aikaisemmin, ja äidinäitini 1 ½ vuotta aiemmin. Minulla oli muistamisen aika – senhän aika jaksotuksineen meille tekee – antaa meille kalenterissa näkyvän syyn nostaa mieleemme tärkeät ja kipeätkin asiat. Juhlista kotiin oli minulle hieno elämys. Sen myötä saatoin käydä 10 vuotta äidin kuoleman jälkeen läpi sen shokin, jonka äidin äkillinen menehtyminen sydäninfarktiin juuri ennen joulua 1983 sai aikaan. Minä en päässyt äitiäni hoitamaan kuten Merete Mazzarella kolmen kuukauden ajan ennen kuolemaa. Minun äidilleni jäi sairaala-aikaa vain viisi vuorokautta, sitten loppu tuli.

Kuitenkin Mazzarellan kirja puhutteli. Tunnot olivat niin samat: syyllisyyden ja ikävän, rakkauden ja joskus riitojenkin täyttämät. Se täytti tehtävänsä kohdallani –oli kirjallinen ja myös terapeuttinen elämys. Tuttu kustannustoimittaja kehotti minua lukemaan kirjan ”viipymättä ja yöpöydälle jättämättä”. Hän oli lisännyt viestiinsä vielä tämän. ”Se on kirjana hyvä, yksi niistä, jonka ammattilukijakin muistaa vielä vuosien päästä.” Niin on.

Siitä lähtien olen koettanut pitää varani Merete Mazzarellan teosten ilmestymisten suhteen. Olen halunnut lukea tädistä ja krokotiilista, uskottomuuden houkutuksesta, siitä miten kesä kääntyy syksyä kohti ja miten tähtien väliset viivat syntyvät ja mitä ne voivat tarkoittaa…
Hyvän kosketuksen tärkeydestä Mazzarella siirtyy vaivattomasti kertomaan Fredrika Charlotta o.s. Tengströmin, kansallisrunoilijan vaimon vaiheista. Entä sitten kun lastenlasten kanssa pelataan illalla Afrikan tähteä - vai pelaavatko lapset vielä sitä – kun ovat kaukana rapakon takana eikä isoäiti tapaa heitä kuin harvoin… Ja miten asettuukaan päivä Zacharias Topeliuksen elämässä, jos ei enää ole sen paremmin kaipuuta kuin suruakaan..?

Merete Mazzarella on tarjonnut kirjallisuusprofessorin viisaan osaamisen ja asiantuntemuksen lisäksi omien kokemustensa milloin ihmettelevät, milloin itseironiset tapaukset ilman että lukija astuisi häiritsevän lähelle tekijän intimiteettiä. Kirjailija osaa kertoa ja avata omankin elämänsä asioita niin taitavasti, ettei lukija kurkistele eikä tirkistele – on vain kiitollinen tekijän jakamasta samaistumiskokemuksesta.

Ja nyt Merete Mazzarella on sitten kirjoittanut siitä, mitä eläkkeelle jääminen tarkoittaa, miten eläkkeellä olemisen taitoa voisi omaksua… Resa med rabatt on Raija Rintamäen suomentamana saanut monimielisen suomenkielisen nimen Matkalla puoleen hintaan. Tietysti on kysymys konkreettisisesta matkalippujen hinnan puolittamisesta eläkeikäisille, mutta on muustakin… Olisiko eläkkeelle siirtyvä matkalla myös ”arvonalennukseen” – siihen, että häntä eläkeläisenä ei enää tarvitse ottaa huomioon, hänen näkemyksillään ei ole painoa yhteiskunnan asioissa… niinkö?

Olen itse juuri samassa vaiheessa kun Mazzarella kirjansa kuvauksessa - vähän ennen eläkkeelle siirtymistä alkaa kummallisesti kiinnostua samanlaisista kysymyksistä kuin kaukaisessa teini-iässä konsanaan: mikä onkaan elämän tarkoitus? Mikä on minun elämäntehtäväni osuus tässä maailmassa? Millainen on elämäni tehtävä sitten kun enää ole pyörittämässä työelämän rattaita?
Mazzarella muistuttaa, että pitkinä työvuosina noita eksistentiaalisia kysymyksiä ei ehdi ajatella eikä esittää. Niitä todella kysytään nuoruuteen noustessa, ja sitten vasta kohti vanhuutta laskeutuessa.

Ajattelen myös, että jos joku vierastaa Merete Mazzarellaa… Hänhän on suomenruotsalainen kirjailija, jonka taustassa on diplomaattiperhe: suomenkielisen koulun käynyt suurlähettiläs-isä ja tanskalaissyntyinen äiti. Ajattelen, että jos joku luulee pohjoismaisen kirjallisuuden professorin kirjoittavan jotenkin liian tietävästi, liian tieteellisesti… Näistä mahdollisista ennakkoluuloista haluaisin vapauttaa Mazzarellaa vielä tuntemattoman lukijan.

Senkin vuoksi hän tuntui sopivan toisen pääsiäispäivän ohjelman aiheeksi. Ja miten tyytyväinen olinkaan, kun ääniarkistosta löytyi peräti viisi-kuusi ohjelmaani, joissa tavalla tai toisella olin käsitellyt tämän viisaan ja hauskan kirjoittajan tekstejä. Ne haluan nyt jakaa teidän kanssani, hyvät kuuntelijat. Toivotan löytöretkiä Merete Mazzarellan tuotantoon ja iloa kuunnella, mitähän tästä uusimmasta kirjastaan itse kertoo.

(YLE Radio 1 maanantaina 5.4.2010 klo 9.05 - 10.00)

Eläintieteilijä Jussi Viitala kyseenalaistaa tämän väitteen mainiossa kirjassaan Älykäs eläin. Muita keskustelijoita olivat Mensan puheenjohtaja Lasse Henritius sekä älykkyyttä ja lahjakkuutta tutkinut professori emeritus Kari Uusikylä.

Ihmiset ovat meidän mielestämme tietysti älykkäimpiä eläimiä, koska olemme... ...ihmisiä. Delfiiniä tai koiraa eivät meidän älykkäät keksintömme paljoa kiinnostaisi, mutta niillä on päässään maailmoja, joista me ihmiset emme tajua yhtään mitään. Mutta montako divisioonaa on delfiinillä, montako internetiä koira on keksinyt? Jussi Viitala nostaa kirjassaan ihmisen aivoja tärkeämmäksi kädet ja puhekyvyn. Aivothan niitäkin tietysti ohjaavat, mutta ne ovat mahdollistaneet aikamoisen kulttuurievoluution.

Keskustelu sivusi näin pääsiäisen alla myös pyhän kokemusta. Ihmisen ja muiden eläinten on sanottu eroavan siinä, että vain ihminen kykenee pyhän kokemiseen ja erottaa oikean ja väärän. Tätähän me emme tietenkään tiedä eläimistä. Emmekä aina ihan varmasti myöskään ihmisistä, vaikka aivojemme peilisolut antavatkin meille tajun toisten ihmisten ajatuksista. Ns,mielen teorian mukaan meillä on kokemus muista ihmisistä samantyyppisinä kokijoina kuin me itsekin. Eli tajuamme, että toinen ihminen tuntee kipua, pelkoa ja häpeää. Suuri osa meistä liittää tämän kokemuksen myös yliluonnollisiin toimijoihin, jumaliin tai henkiin. Sillä tavoin on selitetty ihmisen uskonnollisuutta, vaikka simpanssitkin kuulemma tanssivat sadetansseja. Tai sitten ne tanssivat ihan huvikseen.

Peilisolut olisivat helppo tapa erottaa ihmiset eläimistä, mutta valitettavasti italialaiset tutkijat löysivät ne alun perin 90-luvulla makiapinoilta. Ehkä apinat naureskelevat meille palavereissa istuville ihmisille, jotka suoritamme
suotta elämäämme?

Jussi Viitalan kirjan lisäksi suosittelen paria muutakin teosta, jos ihmisen aivot ja peilisolut kiinnostavat. Itse pidin todella paljon amerikkalaisen neurotieteilijän Michael Gazzanigan kirjasta Inhimillinen, jota olen suositellut aiemminkin. Se kertoo miksi me ihmiset olemme erityisiä. Omasta mielestämme tietysti. Toinen hyvä kirja aiheesta kiinnostuneille on ranskalaisen uskontotieteilijän Pascal Boyerin kirja Ja ihminen loi jumalat. Molemmat kirjat on myös suomennettu.

Tulin Yleisradioon, Radioteatteriin, radiomaailman vapautumisen jälkeen, vuonna 1986. Kaupalliset paikallisradiot olivat aloittaneet ja saaneet Ylenkin radiotoiminnan muutokseen. 1980-luvun puolivälissä radion yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma olivat muuttuneet radion 1-verkoksi ja 2-verkoksi, kahdeksi toisistaan erottuvaksi kanavaksi, Radio 1:ksi ja Radio 2:ksi. Niitä oli jopa hiukan profiloitu: toinen oli asia-, kulttuuri- ja konserttimusiikkipainotteinen, toinen ajankohtais-viihteellinen.

Radio eli silloin valtavaa renessanssia. Dynaaminen Radio City ja leppoisa Radio Ykkönen olivat Helsingin seudulla, minun kuulomaailmassani, ne paikallisradiot, jotka panivat Yleä tiukoille. Niiden innoittamana koin radion välineenä omakseni, nimenomaan Ylen radion, yleisradion, julkisradion ( jota käsitettä Pentti Kemppainen käyttää väitöskirjassaan ”Radion murros”). Olin saanut teatterikoulutuksen ja journalistikoulutuksen ja jo siksi Radioteatteri tuntui oikealta paikalta.

Seuraava Ylen radiotoiminnan muutos tapahtui vuonna 1990. Viimeisellä hetkellä, sanoisin. Syntyi kolme kanavaa, jotka olivat nykyisten Yle Radio 1:n, YleX:n ja Yle Radio Suomen edeltäjät. Uudistus oli perusteltu ja julkisen palvelun kannalta hyvä: profiloituja yleiskanavia.

Minulle ei ollut hetkeäkään epäselvää, etteikö se mitä Radioteatterissa teimme näille kolmelle kanavalle olisi ollut julkista palvelua. Sellaista ohjelmaa eivät kaupalliset tehneet (eivätkä olisi pystyneetkään tekemään) silloin, enkä ole kuullut niiden nytkään tekevän. Sama päti kaikkeen muuhunkin radio-ohjelmaan. Se oli selvästi aivan muunlaista kuin kaupallisten. Ja erityisesti kanavakokonaisuudet, ohjelmakokonaisuudet erottuivat. Minä koin että voin kuunnella radiota, saan olla rauhassa ja minua kunnioitetaan kuulijana. Kaupallisten moodi oli, ja on edelleen, ”pysykää kanavalla te olette mainostajiemme kohdeyleisö”. Ne määräilevät ja mielistelevät. Se ei ole julkista palvelua. Kun en enää ole yleläinen, voin sanoa, että Ylestä tuli parempia ohjelmia, koska sen toimittajat ja tekijät olivat koulutetumpia ja sivistyneempiä kuin kaupallisen puolen.

Se että Yleä rahoitetaan julkisin varoin, kansan rahoilla, on entistä enemmän alkanut hiertää mainosmyynnin katteella toimivaa mediaa, erityisesti sanomalehdistöä, koska raja sähköisen ja printtimedian välillä häilyy. On alettu kalastaa samalla järvellä. Ministeri Lindénin puoluetoveri Kimmo Sasi on Ylen arvoa korostaessaan todennut, että Suomen tilanne on erittäin edullinen kaupalliselle medialle. Lisään vielä, että sen etuja ajetaan, ikään kuin ne olisivat yhtä arvokkaat kuin julkisen palvelun toimijan.

Panin jo Ylessä ollessani merkille, että yhtiön johto sen paremmin kuin toimittajatkaan eivät suuremmin kiihkoilleet julkisuuden palstoilla Ylen tehtävästä, vaikka lehdistö tuota tehtävää pyrkiikin taajaan määrittelemään. Peistä taittavat enimmäkseen parlamentaarikot, hallintoneuvoston jäsenet ja muut, vaikka heidän tuntemuksensa itse yhtiön käytännön toiminnasta ovat puutteelliset. Keskustelua vie lehdistö ja se koskee usein vain TV1:tä ja TV2:ta tai nettiä, vaikka Yleisradio on paljon paljon muutakin. Katsokaa vaikka Ylen kotisivulta.

Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Taisto Hujanen on sanonut, ettei minkään ”merkityksekkään mediaorganisaation lähtökohtana voi olla, että toiset määrittelevät, mitä se tekee”.(Apu 11/2010) Silti leegio kilpailevia tahoja on jo pitkään halunnut tämän määritelmän tehdä. Ne ovat jopa saaneet kansanedustajat sekaisin. Mitään järkevää ei Yleisradiosta ole lausuttu pitkään aikaan. Mutta jotakin sentään.

Pakko siteerata: ”Eihän Yle ole kauppias, joka myy kansalaisille ohjelmiaan. Yle on puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen pyrkivä instituutio, joka pitää osaltaan yllä moniäänisyyteen ja tasa-arvoon pyrkivää yhteiskuntaa. Jokainen käyttää ’Ylen palveluita’ ihan vain kävelemällä vapaasti kadulla.” (Susan Heikkinen, Suomen Kuvalehti 11/2010) Näin tasokasta tekstiä en ole lukenut aikoihin. Tämä on se asian ydin. Yle on meidän jokaisen elämänlaadun takuu, se ei ole kenenkään yksityisen lompakon pullistaja.

Susan Heikkinen jatkaa, että ”markkinamekanistisen maailmankuvan sisäistäneet pässit” nurisevat yleisönosastoissa ja vaatiessaan ”vastinetta rahoille” joutuvat nolaamaan itsensä julkisesti. Näinhän se on.

PS.
Julkisen palvelun yksityiskohta: Laskin Radioteatterissa ollessani, joskus viitisen vuotta sitten, että Radioteatterin palkkioina ulkopuolisille tekijöille (kirjailijoille, käsikirjoittajille, dramatisoijille, ohjaajille, näyttelijöille, muusikoille, säveltäjille, suomentajille) maksama vuotuinen summa vastasi n. 45:ttä valtion taiteilija-apurahaa. En tiedä, mikä on tilanne radiodraaman kohdalla nyt enkä mitä nämä luvut ovat tv-draaman puolella, mutta kannattaa joka tapauksessa muistaa että kansalaisilta kerätyillä varoilla tuetaan myös suomalaista kulttuuria suuntaamalla näitä varoja suomalaisille tekijöille ja taiteilijoille. Myös osa Radioteatterin vakinaisen henkilökunnan työpanoksesta oli ja on edelleen taiteellista työtä, joka voitaisiin lisätä edelliseen laskelmaan.

PPS.
Tänään oli Hbl:ssa kaksikin juttua Ylestä. Lue.

Joskus ottaa niin sanotusti pannuun – ihan reilusti.

Me muistamme kaikki – tai sitten olemme lukeneet – miten poliittinen ja taloudellinen eliitti kyyristeli Kekkosen aikaan. Kyyristelystä syytettiin ennen kaikkea vasemmistoälykköjä. Minä väitän nyt tässä – ihan alkajaisiksi – että tämän päivän kyyristely on yhtä paha.

Minulla on ollut ilo ja kunnia osallistua SITRAn järjestämiin Suomen elinvoiman lähteet-seminaareihin. Niissä on ollut paljon mielenkiintoista ja hyvää, mutta myöskin paljon huolestuttavaa.

Keskustelut on käyty Chatham talon-säännöillä, mikä siis tarkoittaa, ettei ketään saa lainata ilman hänen lupaansa. Tämä ei ollut seminaarien eikä tämän kirjoituksenkaan ongelma. Ongelmiksi maailmassa nousevat ne asiat joista ei puhuttu ollenkaan tai pelkästään pinnallisesti.

Viime mainittuun asiaryhmään kuuluu sana innovaatio. Jo varhaisella 90-luvulla kuuntelin konsulttia joka jostain – luultavasti amerikkalaisesta – konsulttioppaasta oli napannut tämän hienon sanan ja nimen Joseph Schumpeter. Sen jälkeen Schumpeteristä ja innovaatiosta tuli jokaisen konsultin leipäpuu. Schumpeterin dramaattinen sanapari ”luova hävitys” toimi jonkinlaisena ihmehuntuna, joka käytettiin peittelemään jokaista alasajoa. Supistettiin ja selitettiin, että tässä nyt ei itse asiassa hävitetä mitään vaan luodaan päinvastoin uutta.

Ihmeellinen taikatemppu. Tehdas häviää, mutta meille uskotellaan että syntyykin jotain meille tyhmille näkymätöntä uutta.
Kyyristelyyn kuuluu sitten se että kaikki kuorossa todistaa, että juu, kyllä siinä syntyi.

Eipähän vain syntynyt.

Innovaatio on paljon vaikeampi asia kuin konsultit ja yritysjohtajat yleensä ymmärtävät. Harvard Business Review’n viime vuoden viimeisessä numerossa oli laaja artikkelikokonaisuus aiheesta. Erittäin mielenkiintoista lukemista. Siinä todettiin alkuun, että yritysjohtajat harvemmin ymmärtävät mitään innovaatiosta tai innovatiivisista ihmisistä. Heidän tehtävänsä on kuitenkin luoda edellytyksiä luovuudelle ja innovaatioille. Silloin olisi hyvä jos ymmärtää mistä innovaatiot pulppuavat.

Innovaatio edellyttää ennen kaikkea kahta ominaisuutta. Ensinnäkin kriittistä ajattelua eli kykyä ja halua kyseenalaistaa. Juuri tässä suhteessa kaikki talvisota-vertaukset välttämättömästä yksituumaisuudesta olivat lähinnä kiusallisia. Kyseenalaistaminen edellyttää mielipiteiden moninaisuutta ja ristiriitaisuutta, ei henkistä hanhenmarssia. Mutta tällaista henkistä sietokykyä SITRAn seminaarissa ei osoitettu ja se huolestuttaa.

Toiseksi innovatiivisuus edellyttää assosiaatiokykyä – siis kykyä ajatella tietokenttien poikki. Nyt meillä on taipumuksena kutsua samanmieliset todistamaan miten ajatella oikein. Siitä syystä katsoin aiheelliseksi huomauttaa lopussa, että tunnelma oli kuin herätyskokouksessa.

Körttipuku vain jäi puuttumaan. Sen edellyttämä vaatimattomuus ei kuulu tämän päivän hyveisiin.

Ja vielä yksi asia. On tietenkin helppoa syyllistää 3000 lakkoilevaa ahtaajaa ja vielä helpompaa naurahtaa heidän ontuville selityksilleen. Mutta he ovat kuitenkin isänmaallisia suomalaisia, jotka yrittivät löytää ratkaisua työurien pidentämisen ongelmaan.

Huomattavasti pahempi uhka kuin ahtaajat on Kiina, joka diktatorisella komennollaan kilpailee maailmanmarkkinoilla 40 prosenttia aliarvostellulla valuutalla. Suomessakin on perusteilla yrityksiä, joiden pääoma tulee Pekingistä. Yritysten tehtävä on pääomittaa valikoituja suomalaisia yrityksiä ja viedä ne sitten Kiinaan. Siitä työurat eivät pitene.

Tästä uhasta kukaan ei ääneen puhunut SITRAn seminaarissa.
Miksi?

Siksi että kyyristely Kiinan suhteen on suurta muotia. Vellihousuja siis kaikki tyynni. Eivätkä kovin isänmaallisia.

Ajankohtainen Ykkönen 30.3.2010

Tuoreen väitöksen mukaan suomalaisten tiedot politiikasta ovat paremmat kuin amerikkalaisten, mutta hyvät ne eivät ole meilläkään. Pitkälle koulutetut tietää ja äänestää, pätkästi koulutetut ei. Kenen demokratia toteutuu ?

Keskustan kiertue starttaa, mutta millaisen sattuma-pääministerin suomalaiset tällä kertaa saavat ? Ehdokkaat arvioivat itseään ja emeritus päätoimittajat Aimo Massinen ja Kari Hokkanen ehdokkaita.

Viikon kolumnisti on Nils Torvalds

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina 30.3.2010 klo 12.15-13.00 ja klo 17.20-18.05 YLERadio1.

Ääriajattelu nyky-Suomessa

Ääriajattelulla on pitkät perinteet Suomessa, vaikka käsitys konsensus-Suomesta onkin sitkeä. Nyt ääriliikkeet ovat kovassa huudossa, ja toimintatavat ovat ajan kanssa muuttuneet.

On vääristeltyä kuvitella, että ääriliikkeet elävät vain jossakin marginaalissa -- verkossa tai Itä-Helsingin ostareilla. Ei, ne ovat täällä keskuudessamme.

Keskustelemassa kustannustoimittaja Jyri Hänninen.

Kansanjoukot, tulkaa minun luokseni, niin minä opetan teitä.
Minä nousen vuorelle ja te tulette minun tyköni kuin viattomat opetuslapset.

Autuaita ovat kaikki he, jotka eivät omista mitään.
Autuaita ovat kaikki köyhät sillä tämä maanpäällinen taivasten valtakunta on oleva heidän.

Kuulkaa minua te eksyneet kun minä sanon, annan teille lohdutuksen. Sanon teille vanhurskaille, teille hiljaisille, te olette autuaita ja annan teille äänen, teitä kuullaan. Kuulkaa kun minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa.

Jos kommunismi lyö sinua oikealle poskelle, käännä vasenkin poskesi.
Jos valtio tai puoluesihteerin sukulainen yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.
Muuten hän tappaa sinut ja ottaa paidan ja viitan joka tapauksessa.

Sanon teille: Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta.
Sillä jos ette tee niin, ette saa viirejä, mitaleita, kunniakirjoja ja pinssejä vaan joudutte Siperiaan.

Kommunismi muistuttaa kutkuttavalla tavalla jotakin muutakin ismiä.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 31.3.2010 klo 9.05-10.00)

Kansanjoukot!
Tulkaa minun luokseni, niin minä opetan teitä.
Minä nousen vuorelle ja te tulette minun tyköni kuin viattomat opetuslapset.

Autuaita ovat kaikki he, jotka eivät omista mitään.
Autuaita ovat kaikki köyhät sillä tämä maanpäällinen taivasten valtakunta on oleva heidän.

Kuulkaa minua te eksyneet kun minä sanon, annan teille lohdutuksen.
Sanon teille vanhurskaille, teille hiljaisille, te olette autuaita ja annan teille äänen, teitä kuullaan.
Kuulkaa kun minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa.

Jos kommunismi lyö oikealle poskelle, käännä vasenkin poski.
Jos valtio- tai puoluesihteerin sukulainen yrittää - oikeutta käymättä - viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Muuten hän tappaa sinut ja ottaa paidan ja viitan joka tapauksessa.

Sanon teille: Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa heidän pulesta jotka vainoavat teitä.
Sillä jos ette tee niin, ette saa viirejä, mitaleita, kunniakirjoja tai pinssejä - vaan joudutte suoraan Siperiaan.

Kommunismi muistuttaa kutkuttavalla tavalla toista ideologiaa.

Kirsi Virtanen ja kommunismi
keskiviikkona 31.3.2010 Yle Radio 1 klo 9.05