Vähän yli 10 vuotta sitten Suomi oli huomion keskipisteessä. Amerikkalaiset
trendilehdet kävivät kilvan tekemässä juttuja kansasta, joka oli aiemmin vaiennut
kahdella kielellä, mutta otti nyt puhelimen mukaansa jopa saunaan. Suomi oli
maailman tärkeimpiä teknologiamaita ja investointeja virtasi, varsinkin huippuvuonna 1999. Kansalaiset jonottiva loskassa teknologiaosakkeita, lamasta oli noustu.

Jokainen osasi kertoa jopa unissaan Nokian menestystarinan, joka jatkoi Paavo
Nurmen ja sotakorvausjunien tarinaa Suomen klisheestä. Sitten IT-kupla romahti
ja suomalaiset nauroivat räkäisesti kaikenmaailman rytsölöille, jotka olivat
menettäneet Lamborgininsa. Protestanttiseen työmoraaliin ei kuitenkaan kuulunut
liian nopea rikastuminen noin helpolla. Sen jälkeen kyynikot pääsivät ääneen
ja pilkkasivat teknologia-Suomea. Helpoten kritisointi tietysti onnistui langattomalla nettiyhteydellä, omalla Apple Macilla.

Jotenkin sitä on silti luullut, että Suomi olisi edellen teknologian kärkimaa,
mutta viime vuonna parikin selvitystä sanoi ihan muuta. Niin Liikenneministeriön
selvitys viime kesältä kuin joulua ennen julkaistu Elinkeinoelämän valtuuskunnan
raportti lyttäsivät Suomen teknologiamaana, EVA:n mielestä olimme taantuneet jopa
Mongolian tasolle. Mikä loukkaus Suomelle, joka oli jo yli vuosisadan yrittänyt olla eurooppalainen valtio. Totta kai varsinkin EVA:n raportti oli myös tarkoitushakuinen; sen tarkoituksena oli herättää keskustelua ja saada meihin vipinää. Mutta toisaalta on väitteissä perääkin. Julkishallinto ei ole enää vuosiin ollut muiden Pohjoismaiden tasolla. Esimerkiksi Tanskassa asiointi viranomaisten kanssa onnistuu helposti netissä yhdeltä luukulta. Suomessa jokainen virasto on jäänyt puolustamaan omaa tonttiaan.

Mutta onko Suomi tietotekniikan takapajula? Ja onko sillä mitään väliä? Pitääkö
kaikessa edes olla etunenässä liikkeellä? Siitä keskustelivat kanssani Liikenneministeriön selvitysmies Paul Paukku sekä Tieto Finlandin toimitusjohtaja Hannu Syrjälä sekä Tampereen teknillisen yliopiston elektroniikan professori Karri Palovuori. Keskustelu meni välillä aikamoiseksi tietotekniikka-jargoniksi, mutta kyllä asiaankin päästiin.

Kuka on maahanmuuttaja?

Maahanmuuttajia aina välillä lasketaan medioissa. Heidän absoluuttista määräänsä numeroissa, heidän osuuttaan prosentteina koko Suomen, pääkaupunkiseudun, Helsingin väestöstä.

Usein on hyvin vaikea tietää, keitä kaikkia näissä laskelmissa lasketaan “maahanmuuttajiksi” tai “ulkomaalaisiksi”. Toimittajat eivät koskaan täsmennä, laskevatko tänne joskus elämänsä aikana muualta muuttaneita ihmisiä, tai asukkaita, jotka eivät ole Suomen kansalaisia, tai ihmisiä, jotka eivät ole etnisiä suomalaisia, vaikka olisivat syntyneet Suomessa ja asuneet koko elämänsä täällä.

Kun en tiedä, keitä lasketaan ulkolaisiksi, en voi myöskään kertoa varmuudella, kuinka paljon meitä – tai heitä – on.

Eräs Hesarin taannoinen artikkeli laski Helsingin maahanmuuttajaluvuksi noin 60 000 eli kolmannes kaikista Suomessa asuvista maahanmuuttajista. Artikkelin kommenteissa lasketaan yhteen maahanmuuttajat ryhmittäin, ja tulokseksi saadaan 16 000. Siinä sanotaan koko Suomen maahanmuuttajien määräksi 130 000, josta kolmannes olisi noin 43 000. Hesarin artikkeli, kuten monet muut vastaavat, laskee maahanmuuttajiksi kaikki, “joiden äidinkieli on joku muu kuin suomi tai ruotsi”.

Näin lukuihin luultavasti sisällytetään Suomen kansalaiset, jotka eivät ole etnisesti suomalaisia. Tätä määritelmää käytetään aina myös silloin, kun maahanmuuttajia kuvataan uhkana, ongelmana tai haasteena. Ongelma olemme me, joilla on väärä äidinkieli.

Miksi Suomessa on niin vaikea kutsua kaikkia kansalaisia tai pysyviä asukkaita suomalaisiski. Minkä maalainen olikaan Barack Obama? Entä Fareed Zakaria, Yhdysvaltojen tämän hetken ehkä tunnetuin ja tunnustetuin ulkopolitiikan analyytikko?

Media siis määrittelee “maahanmuuttajiksi” kaikki, joilta puuttuvat aidot suomalaiset tai suomenruotsalaiset juuret. Kielitaidosta, maassa asumisen ajasta (vaikka useampia sukupolvia) tai kansalaisuudesta riippumata. Samaan aikaan kansanedustaja Päivi Lipponen ehdottaa, että “maahanmuuttajat pitäisi velvoittaa ottamaan vastaan mitä työtä hyvänsä”, jotta he saisivat työkokemusta ja välttyisivät tulonsiirtojen varassa elämiseltä.

Selitykseksi, miksi vain ja juuri maahanmuuttajat, hän täsmentää, että maahanmuuttajilla on kotoutumistarve, suomalaisten asiat hoidetaan muualla, työvoimatoimistojen kautta.

Jos yhdistetään Lipposen ja medioitten käsityksen “maahanmuuttajasta”, kaikilla, joiden äidinkieli on “joku muu kuin suomi tai ruotsi” on aina joku erityinen kotoutumistarve ja heidät pitää kohdella erillään, eri tavalla oikeista suomalaisista.

Minä ainakin olen nyt ihan pihalla. Kuinka kauan kotoutumisemme oikein kestää? Ja miksi se kestää Suomessa niin paljon kauemmin kuin länsimaissa yleensä?

Olin Radioteatterin pomo lähes kaksikymmentä vuotta. Tulin tuona aikana kirjoittaneeksi paljon tekstiä radioteatterista, radiodraamasta, ohjelmistopolitiikasta, kuunnelmien lajityypeistä ja teemoista, käsikirjoittamisesta, ohjaamisesta, näyttelemisestä, soundista ja äänestä, tuottamisesta, strategiasta, hallinnosta, taloudesta.

Osa tästä tekstistä julkaisiin jossakin muodossa, mutta suurempi osa liikkui A4-liuskoina, tekstitiedostoina, sähköposteina, power point –tiedostoina ym. minulta monelle eri taholle, esimiehille ja alaisille. Lienee alakanttiin aavistettu, jos sanon että kuukaudessa n. 5-6 liuskaa harkiten kirjoitettua tekstiä lähti minulta jonnekinpäin Yleä. Tämä merkitsee jotakin 1200 liuskan verran radiokuunnelmaa eri puolilta käsittelevää tekstiä, jota olen lähettänyt Ylen sisällä.

Missä se teksti on nyt? Suurimmaksi osaksi ei missään. Osa on painettu erilaisissa esitteissä ja ne ovat jäljellä, mutta sähköisessä muodossa toimitetut tekstit eivät todennäköisesti ole missään. Ne on kirjoitettu erilaisiin päivänkohtaisiin tarkoituksiin: budjettiperusteluihin, henkilöstöselvityksiin, palkka-asioihin, palkitsemiskysymyksiin, organisaatiouudistuksiin, tuotanto- ja pelisääntökorjauksiin, ohjelmistouudistuksiin ja ties mihin. Mutta uskon, että kaikessa tekstissä on myös käsitelty radiodraaman olennaisia kysymyksiä, sen olemassaolon kysymyksiä. Siis kysymyksiä joita minä olen sellaisina pitänyt.

Ihminen tekee siis työtä, tässä tapauksessa kirjoittaa satoja ja satoja liuskoja tekstiä johdolle ja esimiehilleen. Nämä sitten lukevat nuo teksitit ja tallentavat ne johonkin. Käyttäävät ehkä yhden lauseen jossakin strategiasuunnitelmassaan ja deletoivat loput. Eräs esimieheni kaukaa menneisyydestä sanoi: ”minä kirjasin tämän ylös ja otan myöhemmin esille”. En tiedä ottiko.

Minulla oli koneellani tallessa ja säntillisesti erilaisiin aiheenmukaisiin faileihin järjestettynä vuodesta 1992 alkaen kaikki kirjoittamani (keräämäni ja vastaanottamani) materiaali. Erään kerran siirsin kaiken varmuuskopioiksi muistitikulle. Ja poistin koneeltani alkuperäiset failit (miksi!?), vain silloin meneillään olleen vuoden materiaaalit säilytin. Ja sitten kävi niin kuin voit jo arvata: tuo muistitikku katosi selittämättömästi jonnekin. Sitä ei ole koskaan löytynyt. Sillä tikulla oli pienoiskoossa minun Yle-historiani, Yle-historiani joka katosi. Vähän tämän jälkeen lähdin Ylestä eläkkeelle enkä näin ollen, ehkä onneksi, voi katsoa taaksepäin.

Ja jos minä saisin päättää, päättäisin, että huomisesta lehtien otsikoissa lukisi: kaikki sodat ovat maailmasta loppuneet.

Suomeen valitaan kohta uusi arkkipiispa. Finaalitaisteluun ovat päässeet Kari Mäkinen, Turun arkkihiippakunnan piispa, ja Miikka Ruokanen, Helsingin Yliopiston dogmatiikan professori. Mäkinen vastasi erään lehden kyselyssä (HS Nyt-liite, no. 8/2010), että sota on aina väärin. Miikka Ruokanen vastasi, että kristillinen kirkko on varhaisista ajoista lähtien opettanut niin sanotun oikeutetun sodan ideaa. Sota on oikeutettu, kun kyse on puolustussodasta ilmiselvää hyökkääjää vastaan.

Uskonnottomana ihmisenä minua ei pitäisi arkkipiispavaalit hetkauttaa suuntaan tai toiseen – mutta kyllä tuollainen vastaus sai minut toivomaan, että ainakaan Ruokanen ei pääsisi arkkipiispaksi. Oikeutettu sota on eräänlaista venkoilua, jonka avulla yritetään selitellä paha asia parhain päin. Minun mielestäni vetoaminen oikeutettuun sotaan on sama asia kuin se, että murhaaja selittelee tekoaan aloittamalla lauseen sanoilla ”mutku…”

Entäs miten meidän pitäisi suhtautua siihen vastapuoleen, jota kohtaan aloitetaan oikeutettu sota? Jos tämä puolustautuu, kumpi on enemmän syyllinen? Se, joka aloitti sodan vai se joka puolustautuu? Koska oikeutettu sotahan sisältää myös ajatuksen siitä, että kaikilla on oikeus puolustautua?

Minusta toinen hyvä uutinen olisi se, että ministeri Sirkka-Liisa Anttila ottaisi ja eroaisi, koska hänen aikanaan on tullut esiin niin paljon eläinten kaltoin kohtelua. Se, ettei Anttila itse ole osallistunut eläinrääkkäykseen, ei mielestäni ole riittävä peruste jatkaa ministerinä. Kyse on vastuusta.
Olen sitä mieltä, että ministerin vaihtaminen muuttaisi asioita. Jos myötämielinen ministeri vaihdetaan ministeriin, jolla on tiukempi linja eläinrääkkäystapausten suhteen, on se selvää, että tilanne kentälläkin muuttuisi. Tuotantoeläinten kasvattajat tietäisivät, että uusi ministeri ei suostu katsomaan eläinten kaltoin kohtelua sormiensa lomitse.

Hyvä uutinen olisi myös se, että maailmassa ei enää ole köyhyyttä. Ja sekin, että ketään ei enää kiduteta missään, olisi hyvä uutinen. Mutta näitä hyviä uutisia tuskin saamme kuulla. Valitettavasti.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 3.3.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Vähän aikaa sitten oli potentiaalisia kaivoshankkeita vireillä lähes joka pitäjässä Suomen syrjäseuduiksi nimetyillä alueilla. Etsittiin rautaa, nikkeliä ja kultaa. Kunnanisät jo kerkesivät visioimaan verovarojen kasvusta, investointien ja työllisyyden lisäyksistä. Kaikista kasvu-urista ja kehityksen käppyröistä unelmoimaan muuttotappioiden ja ikärakenteen vinoutumisen sijaan. Sitten siinä rytäkässä raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat heilahtamaan ja maailmantalouden suhdanteet nytkähtämään. Ja hiljaista tuli taas: Potentiaalit jäivät konkkaan menneen korpihotellin fläppitauluille ja väki siinä taas vanhenemaan ja harmaantumaan entiseen malliin.

Kaipa se leipä vaikka leipäjunalla kun omaa väkeä ei riitä leipäjonoksi asti.

”Loistavaa ”, riemuitsi Kainuun luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja, Anneli Leinonen kun kanadalainen kaivosyhtiö Namura, jolla oli viritteillä valtaushankkeita Pohjois-Karjalan Enossa ja Kontiolahdella sekä Kainuun Paltamossa ja Kuhmossa veti pois uraanihankkeensa. Loistavaahan se oli Kajaanin ammattikorkeakoulusta valmistuville kaivosinsinööreille, jotka toivoivat pääsevänsä oman alansa töihin kotimaakunnassaan.

No meillähän syntyy työpaikkoja joka toiseen vesakkoon.

Ympäristönsuojelun nimissä sorrutaan tekopyhään kaksinaamaisuuteen. Ydinvoimaan turvautuvalle Suomelle sopii kyllä mahdollisimman kaukana louhittu uraani. Eikö olisi reilumpaa jos kotimaassa käytettävä uraani olisi myös täältä. Sotkamon Talvivaarasta Nikkelin sivutuotteena saatava uraanioksidi riittäisi kattamaan koko maan uraanin tarpeen. Eikö olisi reilua jatkojalostaa uraani riskeistä tietoisena kotimaassa eikä rahdata ulkomaille ilmatiiviisiin teräsastioihin pakattuna. Eikö olisi kestävän kehityksen mukaista myös hoitaa ydinjätteen loppusijoitus ”oman maan” kamaralle eikä heitellä takapihoille.

Voi olla, että ulkomaiset kaivosyrittäjät ovat väsähtäneet väijymään valtausoikeuksia viranomaisilta käsittelyaikojen venyessä kuukausista vuosiksi. Loistavaa. BKT sukeltaa rymisten alas. Suomi ei tarvitse metsä- eikä konepajateollisuutta. Turkistarhauksenkin voi ajaa alas koska se ei ole kivaa. Suomi jää odottamaan bioenergian ja vihreän teknologian ylösnousemusta, johon ei saa käyttää maaperästä saatavia mineraaleja, koska ne ei ole kivoja. Hyvinvointi syntyy virtuaalisesti eettisesti kestävissä kauppakeskuksissa kasvissyönnillä ja katsomalla muita nenän vartta pitkin.

Suurin osa Kalevan ja viiden muun maakuntalehden kyselyyn vastanneista ihmisistä piti uraanin talteenottoa Kainuun Talvivaarassa melko hyvänä tai erittäin hyvänä asiana. 66 prosenttia vastanneista piti uraanin talteenottoa melko hyvänä tai erittäin hyvänä asiana. Vain 12 prosenttia katsoi sen olevan melko tai erittäin huono asia. Missähän uutispimennossa nämä ihmiset elävät kun ajattelevat näin epätrendikkäästi.

Suomessa taitaa olla nyt seitsemän toimivaa metallikaivosta. Kaivannaisteollisuuden 1500 yritystä tarjoavat työtä 10 000 suomalaiselle ja pitemmässä kehässä parillesadalletuhannelle. Suomen kallioperässä on monenlaisia mineraaleja ja metalleja. Miksi se ei voisi olla meidän onneksi luontoon kuuluen?

Markku Heikkisen seurassa ovat kaivostyöpaikkojen ja ympäristön suhteesta keskustelemassa kansalaisaktiivi Tuomo Tormulainen Kontiolahdelta, kestävän kehityksen johtaja Eeva Ruokonen Talvivaaran kaivososakeyhtiöstä ja pääsihteeri Olavi Paatsola Kaivosteollisuus ry:stä.

Kauneus.

Tänään keskustellaan FT Ilona Reinersin kanssa siitä, mitä kauneus ja estetiikka loppujen lopuksi ovat.

Perinteisten taidekäsitysten rinnalla voimme nähdä mm. rumuuden estetiikkaa, poliittista taidetta ja kulutuskapitalismia. Onko viattomuuden aika ohi, vai voimmeko jotenkin vielä ymmärtää, kuin itsestäänselvyytenä, mitä on kauneus?

VR kärsii muustankin kuin lumesta. Tavarat ja matkustajat kaikkoavat, rataverkko rapistuu, vastuusuhteet epäselvät. Studiossa vastakkain liikenneministeri Anu Vehviläinen (Kesk.) ja eduskunnan liikennevaliokunnan puheenjohtaja Martti Korhonen (Vas.).

Sikainfluenssa lähti, mutta miljoonien rokotteet jäivät hyllyyn. Mitä nyt tehdään vai tehdäänkö mitään. Vastaamassa mm Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylijohtaja Juhani Eskola.

Ruben Stiller ja selittäjien sportti-Suomi.

Viikon kolumnisti Suvi-Anne Siimes ihmettelee Kreikkaa.

"Guns don´t kill, people do" sanovat amerikkalaiset. Suomessa on poikkeuksellisen paljon aseita, Suomessa on myös tehty viime aikoina huomiota herättäviä veritekoja. Onko aseilla ja väkivallalla yhteyttä, siitä keskusteltiin tänään. Kauhajoen koulusurmaa selvittänyt työryhmä ehdottaa tiukennuksia Suomen aselakiin, mm. puoliautomaattiaseiden täyskielto. Samanlainen kielto on ollut mm. Iso-Britanniassa vuoden 1997 Skotlannin massamurhan jälkeen.

Kansallisen kivääriyhdistyksen puheenjohtaja Runo K. Kurko oli vieraanani torstai
aamuna, hän tietysti vastusti lain tiukennusta, kun taas Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro puolusti aselain tiukennusta. Puhelimessa oli myös entinen brittipoliisi, nykyään sosiologian tutkijana Helsingin yliopistossa työskentelevä Jonathan Hadley, joka kertoi kokemuksia Britanniasta, jossa on maailman tiukimpia aselakea. Aseluvan saanti on todella hankalaa ja mm. poliisit eivät kanna aseita, kuten Suomessa. Kuuntele mielenkiintoinen keskustelu, jossa jopa salaliittoteoriat vilahtelevat.

Taas on kuultu väite siitä, että Suomessa on liikaa käsiaseita. Onko ongelma aseissa, vai ihmisessä vai missä?

Keskustelemassa ovat Suomen rauhanpuolustajien Rauhan puolesta -lehden vastaava toimittaja Teemu Matinpuro ja Kansallinen Kivääriyhdistys ry:n puheenjohtaja Runo Kurko. Puhelimitse keskusteluun osallistuu sosiologian tutkija Jonathan Hadley Helsingin yliopistosta.

Toimittajana Tuomas Enbuske.

YLE Radio 1 torstaina 25.2.2010 klo 9.05 - 9.58.

“Nyt se on virallista. Suomessa tunnustetaan, että virolaisilla on aivot”.

Näin sanoi eräs Suomen ja Viron välillä sukkuloiva liikemies Suomen itsenäisyyspäivänä viime joulukuussa. Liikemiespiireissä on siis Suomessa tajuttu, etteivät virolaiset ole välttämättä geneettisesti ja peruuttamattomasti suomalaisia tyhmempiä.

Samoihin aikoihin myös politiikoilta on tullut muutama signaalia siihen suuntaan, että virolaisilta voidaan ottaa jotain oppia. Heidi Hautala on kehunut virolaisten Venäjä-tietämystä, rahaministeri Jyrki Katainen kehui virolaisten säästökuurin kestävyyttä.

Tämä on uutta, koska itsenäistymisen jälkeen Virolla on ollut Suomen suhteen pikemminkin pikkuveljen asema. Isoveli on opettanut, miten pitää toimia ja käyttäytyä.

Virossa asuu tuhansia suomalaisia, Suomessa asuu tuhansia virolaisia. Ihmiset siirtyvät suuntaan tai toiseen opiskelun ja työn perässä, kiinnostavampien tehtävien tai paremman palkan toiveessa, puolisoiden houkuttelemana tai muuten vain uteliaisuutta.

Jotkut vanhat kliseet elävät yhä kansojemme välillä. Virolaisia, kuten venäläisiäkin naisia on leimattu kevyellä kädellä “itätytöiksi” eli ronskimmin sanottuna huoriksi. Suomalaisia kutsutaan Virossa poroiksi ja heitä tunnetaan juopottelevina risteilyturisteina.

Ei kuitenkaan pelkästään. Kontakteja naapureiden välillä on jo niin paljon, ettei kaikkia kävijöitä tai asukkaita voi enää lyödä samalla leimalla. Yhteistyötä tehdään yliopistoissa, yrityksissä ja lukemattomissa instituutioissa, kulttuurin ja tieteen alueella. Jotkut poliitikot unelmoivat Helsingin ja Tallinnan yhdistämisestä kaksoiskaupunki Talsingiksi.

Helsinginvirolaisena asun alkuperäisestä syntymäpaikastani vain noin 80 kilometrin etäisyydellä. Oululais- tai turkulaissyntyiset helsinkiläiset ovat tulleet kauempaa.

Silti tämäkin kohtaaminen Suomen lahden rannoilla on monikulttuurisuutta, tavallaan.