Ajanlasku on vaikeaa hommaa, sen tietää muinainen egyptiläinenkin. Maailman kansat ovat kokeilleet kuukalentereita, aurinkokalentereita ja vihdoin alkuaine cesiumin atomin värähtelyihin perustuvan sekunnin pituuden mukaan määräytyvää ajanlaskua.

Eikä sitä vieläkään osata. Uusi vuosituhat tuottaa tragikoomista kieltä joka puolella. Tamperelainen yliopistolehti Aikalainenkin haksahti taannoin kirjoittamaan näin:

Latauskertojen laskurit (...) asennettiin (...) 2000-luvun puolivälissä.

Kuulijamme Arto kirjoittaa ilmiantonsa mukana:

”Se tarkoittaisi siis aikaa n. 2500 jKr. Tämä merkitsisi anakronistisesti etukäteen toteutunutta futurologiaksi muuntuvaa historiaa eli yksinkertaisesti sanottuna irrationaalista temporaalista paradoksia. Jos on tarkoitettu 2010-luvun puoliväliä, eli vuotta 2005, on tietenkin ilmaistava, mistä kymmenluvusta on kysymys: '2010-luvun puolivälissä'.”

Arto on oikeassa, ja Aristoteleen kantapään fraasirikosvaltakunnan syyttäjä määrääkin kirjoittajalle ”irrationaalisesta temporaalisesta paradoksista” kauhean rangaistuksen: piruparka tulkoon liitutaululle laskemaan, paljonko on puolet vuosituhannesta!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänään päivitämme taloustieteellistä sanavarastoamme. Liikkeenjohdossa ja maailman manageroinitialallahan tärkeät sanat ja sitä kautta tosiolevaisen hahmotuksen mallit vaihtuvat lähes kuukausittain, joten kiirettä pitää, jotta ehtii uudet surinasanat ottaa käyttöön ennen kuin ne vanhenevat.

Kun Suomeen vihdoin on saatu innovaatioyliopisto, kukaan tienraivaaja eli kellokas ei enää puhu innovaatioista. Nyt puhutaan serendipiteetistä. Sana tulee englannista, johon se ilmeisesti on tullut persialaisesta tarusta Serendipon Kolmesta Prinssistä. Sen merkitys viittaa onnettomuuteen, joka lopulta ilmeneekin onnenpotkuksi.

Kuten parhaat itsestäänselvyydet, joita meille myydään uutuuksina, serendipiteettikin on meille kaikille tuttu asia arkielämästä. Kolumbus etsi Intiaa mutta löysi Amerikan. Fleming viljeli bakteereja, kun home tuhosi yhden viljelmän ja Fleming keksi penisilliinin. Ja kukapa meistä ei olisi kaatanut vahingossa perintökaappikelloa, jonka säpäleiden seasta löytyykin edesmenneen pihin isosedän rahakätkö.

Serendipiteetti on lohduttava käsite meille härmän huippuosaajille: vaikka se, minkä kanssa verisesti ponnistelemme vuosia ei onnistuisikaan, ehkä sen sivutuotteena syntyy jotain hyvää. Niinpä alammekin mitä pikimmin puuhata Suomeen serendipiteettiyliopistoa, jossa opiskellaan kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta sellaisia merkityksettömiä aineita kuin kirjallisuutta, sosiologiaa, nokkahuilunsoittoa ja estetiikkaa – ennen pitkää serendipiteetti tekee meistä rikkaita!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kovat ajat vaativat kovaa kieltä. Keskustapuolueen puheenjohtajan Matti Vanhasen yllättävä ilmoitus jättää puheenjohtajuus ensi kesänä on saanut kiihkeyden valtaan myös muut kuin etelän median sopulilaumat.

Maaseudun Tulevaisuus kirjoitti tammikuussa puolueen vaikeista valinnoista lehden ja puolueen perinteet kauniisti huomioon ottaen otsikolla Laukan vaara näin:

Paula Lehtomäen vetäytyminen ja viime viikkoina aktivoituneen kansanedustajakuusikon kriittiset kannanotot ovat oireita aivovuodosta, joka voi uhata, mikäli keskustan hevoselle syötetään liikaa menneisyyden kauraa ja laitetaan turhan paksut laput silmille.


Tämä saattaa olla silkkaa hölynpölyä katuja tallaaville juurensa unohtaneille city-ihmisille, mutta me poliittisen kielen osaajat nyökkäilemme tietävän näköisesti: menneisyyden kauran ja turhan paksujen silmälappujen kanssa kannattaa olla varovainen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Pilkkusäännöt ovat ikuinen tuskailun, elämän mittaisen uudelleenoppimisen ja vanhojen asioiden uudelleenlöytämisen ilon aihe meille äidinkielen käyttäjille. Ja niin kuin päälauseissa, alisteisissa sivulauseissa ja pronominiviidakossa ei olisi tarpeeksi, pilkut aiheuttavat huolia myös numeroiden yhteydessä. Kuten kuulijanimimerkkimme ”Ihan väärässäkö olen?” kirjoittaa:

Olen oppinut, että desimaaliluvuissa on pilkku. Nykyisin kuulee ja näkee hyvin usein käytettävän pistettä. Onko käytäntöön tullut uusi ohje, jota en ole huomannut. Entä mikä on desimaalinolla? Helsingin Sanomat vertasi viime vuoden lopulla Pääministeri-elokuvaa ja brittien tekemää elokuvaa Margaret Thatcherista näin: "Brittien budjetit ovat muutamaa desimaalinollaa isompia kuin suomalaisten."

Rakas nimimerkki ”Ihan väärässäkö olen?”. Nimimerkkisi on väärässä, sinä et. SI-järjestelmän mukaan desimaalit erotetaan joko pisteellä tai pilkulla. Euroopassa luvuissa käytetään pilkkua. Pisteen käyttäminen desimaaliluvuissa on anglo-amerikkalainen tapa, jota meillä noudattavat vain jotkut harvat transatlanttisuusinnon hairahduttamat poloiset koettaessaan saada luvuistaan NATO-yhteensopivia. Suomalaisiin lukuihin kuuluu pilkku, aivan niin kuin sauna kuuluu vihtomiseen.

Desimaalinolla taas on vihoviimeinen mukamatemaattinen keksintö, jonka kirjoittaja on ilmeisesti joku numeroista piittaamaton äärihumanisti, jonka Aristoteleen kantapään pilkunviilausosasto määrääkin heti jatkamaan lukujaan lukujen parissa!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Terveydenhuollossa kuohuu. Omalääkärikokeilun lisäksi olemme saaneet todistaa yllättävää valelääkärikokeilua. Lääketieteellisistä kokeista tunnemme termin lumelääke, mutta lumelääkäreistä ei sentään näiden pseudolekurien kohdalla ole puhuttu.

Ystävämme Johanna on ollut oikea lääkäri jo vuodesta 2004. Hän lähestyi meitä kielenhoidollisissa merkeissä:

Ihmetyttää, miksi on pitänyt keksiä ihan uusi sana kuvaamaan huijareita, jotka ovat harjoittaneet lääkärin tointa ilman asianmukaista pätevyyttä.
Puoskareita on ollut maailman sivu - eikö olisi syytä palauttaa tämä mainio sana takaisin käyttöön?

Johannan diagnoosi on aivan oikea, puoskareitahan nuo potilaittensa hengillä leikkineet valhesäkit ovat! Vaihdetaan siis valelääkärit puoskareihin ja jos tämä ei tehoa, niin tulkaa parin viikon kuluttua uudestaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänään aloitamme juhlimalla sitä, että meidän vanhojen sananlaskujen ystävien pelimme ei vielä ole menetetty! Vielä elää vanha viisaus, vaikka välillä tuntuukin, että sen on korvannut nuori tyhmyys ja ironiset muunnelmat.

Mehän tiedämme perinteisen suomalaisen sanonnan pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, joka on tunnettu kaikkialla maailmassa muinaista Persiaa myöten. Sanonta kuvaa sitä, miten se, joka sanoo toista hulluksi on itse hullu, kuten toinen sanonta sanoo.

Sanonnat ovat vanhoja, mutta ilmiö ei ole kadonnut mihinkään. Tammikuun lopulla saatoimme lukea Helsingin Sanomista, näin:

Googlen pata soimaa Kiinan kattilaa.

Voiko sattuvammin sananvapauskeskustelua kuvata! Miten hienoa, että meillä täällä Suomessa sentään on sanan- ja sananparrenvapaus!
– – –
aristotyeles(at)yle.fi

"Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen" sanoi jo 1990-luvun suurin televisioajattelija Homer Simpson. Tänään puhuimme yrittämisestä. Sillähän on Suomessa vähän huono kaiku. Yrittäjät valittavat usein julkisuudessa kuinka hankalaa yrittäminen Suomessa on; 15-tuntisia päiviä kahdeksana päivänä viikossa, alaiset vain pottuilevat ja vaativat lisää etuja ja loput vie verottaja.

Tähän ei kannata suhtautua liian vakavasti, sillä kaikki eturyhmät tietysti valittavat huonoa asemaansa, se kuuluu suomalaiseen julkisuuteen. Muuten ei saa lisää, jollei valita). Oikeasti yrittäminen ei Suomessa ole lainkaan niin vaikeaa. Esimerkiksi konkurssin jälkeen saa kyllä uuden mahdollisuuden ja yrittäjyyten
kannustetaan erilaisin ohjelmin ja starttirahoin. Vaikka olisi viisitoista konkurssia takana, ei joudu häpeäpaaluun Senaatintorille, vaan aina saa aloittaa alusta. Enemmän este on päänsisäinen mokaamisen pelko.

Kun olin koulussa, kukaan ei ikinä edes maininnut että yrittäminen olisi vaihtoehto. Koulutusjärjestelmä lähti siitä, että ensin käydään peruskoulun, sitten lukio ja sitten yliopisto ja lopulta mennään valtiolle tai kunnalle töihin. Yrittäjät eivät yleensä käy tätä myllyä läpi, sillä yllättävän moni menestynyt yrittäjä on jättänyt koulunsa kesken. Nykyään asenneilmasto ja kouluopetuskin on kuulemma muuttunut. Menestyneet yrittäjät ovat rock-tähtiä, joista kirjoitetaan kirjoja ja heidän kaltaisikseen halutaan.

Ohjelmassani vieraana oli Totti Nyberg, joka muutama vuosi sitten hylkäsi palkkatyön ja lähti aluksi palkatta vaatealan yrittäjäksi Makia Clothingiin, jossa on töissä kolme jätkää. Vaatteet tehdään Bulgariassa, Kiinassa ja Portugalissa, mutta suunnitellaan Helsingin Punavuoressa. Soitin myös ravintola Tamariiniin, jossa puhelimeen vastasi kolmea thaimaalaista ravintolaa pyörittävä 27-vuotias Kenny Wo. Lisäksi keskustelussa olivat Ulla Etholén Aalto yliopistosta ja Malin Brännback Åbo Akademista.

Sekä Totti että Kenny kertoivat rakastavansa työtään. Vaikka päivät ovat pitkiä, eikä palkka ole hyvä, niin elämä on kivaa. Työ on elämäntapa. Do what you love and the money will follow, tee mitä rakastat ja rahaa kyllä alkaa tulla, sanovat amerikkalaiset. Mutta onko se oikeasti niin? Kannattaako yrittäminen? Vai annetaanko siitä vain katteettomia lupauksia? Yrittäjät tienaavat keskiverrosti hieman palkansaajia enemmän, mutta onko se tarpeeksi iso korvaus yrittäjäriskistä ja suuremmasta työmäärästä? Vai onko sitä työtä edes niin paljon? Suomessahan pitää myös valitella työnsä määrää, jotta vaikuttaisi tärkeältä. Mikään ei saa tulla liian helposti.

Kumpi sinä olet? Toisaalta: tärkeämpää on se, minkä ryhmän määritelmien mukaan ihminen elää. Jos kysyy homoseksuaaleilta, he saattaisivat ajatella, että heterot
ovat epäonnistuneita ihmisiä, heteroparat. Jos asiaa tiedustelee
muslimilta, hän saattaisi olla sitä mieltä, että vääräuskoiset ovat
epäonnistuneita ihmisiä.

Jos kysyisin samaa asiaa kohta viisivuotiaalta lapseltani, hän saattaisi olla sitä mieltä, että aikuiset ovat epäonnistuneita ihmisiä. Me olemme kaikki jollakin tavalla epäonnistuneita ihmisiä, valuvikaisia. Helpottavaa on kuitenkin tietää, että nämä asiat vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen: perimä ja ympäristö.

Ainoastaan 40 % onnellisuudentunteestamme johtuu omista valinnoistamme. Minusta se on aika paljon. Siksi ajattelin tehdä itseni onnelliseksi ja mennä ostamaan uuden
– tai kaksi – puseroa. Sillä tavalla minä vaikutan omaan onnellisuuteeni,
aktiivisella tasolla.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 17.3.2010 klo 9.05 - 10.00)

Hufvudstadsbladetissa on käyty viime aikoina keskustelua siitä syntyykö uutta suomenruotsalaista dramatiikkaa kenties liian vähän. Yhden puheenvuoron ottivat myös Ylen ruotsinkielisen radiodraaman edustajat. He osoittivat, miten suomenruotsalaista dramatiikkaa parhaiten vaalii juuri Yle Fiktionin Radioteatern.

Tämä johtaa minut erään lempiaiheeni ääreen: radiodraaman rinnastamiseen näyttämöteatteriin. Minusta niin ei pitäisi tehdä. Olkoon teatteri teatteria ja sen näytelmät teatterinäytelmiä. Radiodraaman ei ole syytä sotkeutua siihen maailmaan. Radio ei ole teatteri. On olemassa elokuvakäsikirjoituksia, on olemassa tv-draamakäsikirjoituksia ja on olemassa radiodraama- eli kuunnelmakäsikirjoituksia. Vaikka näiden kaikkien juuret johtavat teatteriin, ne ovat jo niin pitkälle itsenäistyneet, että niiden käsikirjoitukset eivät osallistu teatterinäytelmäkäsikirjoituksista käytäviin väittelyihin tai kilpailuihin. Ne eivät ole näytelmiä.

Teatteri on tapahtuma esittäjien ja yleisön välillä. Yleisö kuulee ja näkee, mutta myös aistii, kokee tilan ja ihmiset suhteessa toisiinsa. Teatterin preesensluonteeseen liittyy olennaisena spatiaalisuus ja visuaalisuus, mutta myös inhimillinen viestintä realistisimmillaan, elämänkaltaisimmillaan (ihminen – ääni - puhe – ilmeet – eleet – liikkeet). Radiokuunnelma on taltioiva ja keinotekoinen väline. Kuunnelma on näkymätön. Se on sen erikoisuus.Kaikki muut draaaman ilmenemismuodot ovat visuaalisia, vain radiodraaman perusominaisuus ja ainoa aistiominaisuus on auditiivisuus.

Teatterikoulutuksen kautta rekrytoituu paljon radiodraamankin tekijöitä. Heiltä vie suhteellisen kauan aikaa ennen kuin he oppivat pois siitä, mitä ovat näyttämön lainalaisuuksista oppineet. Jo sen tajuaminen, että näkymättömyys ei ole puute, jonkin asian puuttumista, jotakin negatiivista, vaan se ominaisuus jolla työskennellään ja jonka mahdollisuuksia käytetään hyväksi välitettäessä sanomaa kuulijoille. Se rakennusmateriaali.

Radiodraama on radiovälineen luoma draaman laji. Radion, nykyään on syytä sanoa audion, kehittymisen myötä kehittyy myös radiodraama. Sen historia on vasta n. 90 vuoden mittainen, on itsestäänselvää että audiodraama aikaa myöten karistaa teatterin hilseet harteiltaan.

Mutta audiodraama tarvitsee henkilöitä, tekijöitä, joilla on mahdollisuus erikoistua tälle alalle. On pystyttävä löytämään ja tukemaan kirjoittajia, samoin ohjaajia ja näyttelijöitä, jotka haluavat erikoistua audiodraamaan ja alkaa kehittää sitä. On hiukan paradoksaalista, että oikeastaan audiodraaaman tekijöistä vain äänitarkkailijat/-suunnittelijat voivat vakituista kuukausipalkkaa vastaan erikoistua. Heidän ammattitaitonsa ja näkemyksensä ovat usein paljon pitemmällä kuin sillä free lancer -ohjaajalla, jonka vetämän työryhmän jäsenia he ovat. Vakinaisesti kiinnitettyjen kuunnelmaohjaajienkin määrä on koko ajan vähentynyt. Kannattaa muistaa, että tradition kuollessa myös kehitys kuolee. Siksi pidän tärkeänä että on olemassa myös vakinaisesti kiinnitettyjä audiodraaman ohjaajia. Vain siten traditio takaa kehittymisen mahdollisuuden.

Olen tästä radion ja teatterin erosta joutunut aikanaan jopa silloisella työpaikallani Radioteatterissa kinaamaan kovastikin. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että audiodraama ei ole teatterin alalaji eikä voi kehittyä teatterin kainalossa, vain itsenäisenä se voi sen tehdä.

Teatterintekemiseen liittyy sosiaalista glamouria, jonka pitkä harjoitusaika, yhteinen projekti ja näyttämöllinen esilläolo synnyttävät. Tämä glamour ei ole siirrettävissä audiodraamaan tekemiseen. Audiodraama ei sisällä mitään ihailukulttuuria. Se on perusasia joka tekijöiden on tajuttava. Audiodraama syntyy kuulon maailmassa, joka on tyystin toinen kuin visuaalisuuden kimallus.

Vielä tuosta ruotsinkielisestä Radioteatterista. Ylessä on sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen Radioteatteri/Radioteatern. Molemmat kuuluvat omissa organisaatiossaan draaman ja fiktion yleisalueeseen. Ne on siis liitetty yhteen tv:n kanssa, vaikka viisasta olisi ollut liittää ne yhteen yhdeksi kaksikieliseksi audiodraamayksiköksi.

No, ananasakäämä, asiahan ei minulle kuulu…

Tässä globaalissa maailmassa tunnetaan työpaikoilla turvattomuutta ja epävarmuutta. Monikansallisen yrityksessä, jonka pääkonttori on Singaporessa eivät Yt-neuvottelut suin surminkaan suju kultaisen käytöksen oppikirjan mukaisesti. Finanssikriisin jälkkäreissä kouristelevilla markkinoilla on koko sopimusjärjestelmän toimivuus niin ja näin. Samaan aikaan paraatien juhlapuheissa skoolataan suomalaisen sopimisen hengelle.

Kun Nokia päätti sulkea Bochumin tehtaansa Saksassa ja siirtää sen tuotannon halvemman työvoiman Romaniaan, Saksassa nousi päätöksestä äänekäs vastarinta liittokansleri Angela Merkelin johdolla. Yhteiskunnan varoin rakennetun infrastuktuurin alasajo ja yli 2000 ihmisen työttömyys nosti äläkän. Nokia joutui maksamaan 200 miljoonan euron korvaukset. Miksi palkansaajien kokema epävarmuus ei kanavoidu toiminnaksi Matti Vanhasen ja porvarihallituksen Suomessa?

Nyt AKT:n lakkoilevat ahtaajat haluavat jäsenilleen muutosturvaa maahan, jossa palkansaajien irtisanominen on eurooppalaisessa verrannossa hyvin helppoa. Mediassa elinkeinoelämän edustajat, jotka ovat ahtaajien lakon takana eli toinen neuvotteleva osapuoli maalaavat pirua seinälle. Kansantalous kärsii, nousu viivästyy ja kilpailukyky ja kaikki menee persiilleen. EK pelkää, että jos se suostuu neuvottelemaan ahtaajien kanssa heille jo mahdollisesti luvatusta tai AKT:n hatusta vetäisemästä muutosturvasta tulevat muut liitot pian perässä. Osapuolilla on ristiriita siitä, mitä on sovittu ja luvattu. Tilanne on tuttu kodeista ja parisuhteesta, jossa osapuolet ovat voimakastahtoisia. Puhumattakaan perinnönjaosta sisarusten kesken. Siinä sitten Sibeliusta soittamaan ja Jylhän Kiirastulta lausumaan.

Kai jonkinlainen irtisanomissuoja tai muutosturva kuuluisi tulostavoitteisiin ja joustamisiin sitoutuvalle palkansaajalle jos tuotantoennätyksiä tahkova laitos ajetaan kuitenkin alas työtekijöiden ja paikallisen johdon tahdosta välittämättä. Työttömät palkansaajat jäävät porstuaan työttömyyseläkeputkeen pääsyä vartoamaan tai ansiosidonnaiselle joksikin aikaa. Tulotason romahdus on hyvin raju ja ravisuttaa ydinperheen voimatasapainoa. Samalla kuitenkin ylimmät johtajat pääsevät osallisiksi mahti-optiosta ja kultaisista kädenpuristuksista. Siispä Valse Triste soimaan!

Työmarkkinapolitiikassa eletään uusien vastakkainasettelujen ja poteroihin kaivautumisen aikaa. Jos yt-neuvotteluissa tehdään ohituksia niin miten mahtaa toimia paikallinen sopiminen kun neljäkirjaimista sanaa ei voi sanoa ääneen? Viime vuoden lopulla oli keskusliittojen raamineuvottelut pitkällä mutta EK pisti jääpalikan housuun ja hätäjarrun pohjaan kun media kertoi neuvottelutahdosta. Media-analyysin paikka.

Talvisodan henkeä on hehkutettu jo kuukausikaupalla eikä kyllästytä yhtään. (..hoh hoijaa. On aika sopia on aika riidellä kotirintamallakin mutta kuka edustaa ketäkin ja millä mandaatilla? Miten kuuluu suurissa ammattiliitoissa pienipalkkaisten pätkätyöntekijöiden ääni?

Kainuun aatelisen neuvottelupöydässä suomalaisen työelämän sopimuskulttuurin tilasta ja työelämän uusista vastakkainasetteluista keskustelevat EK:n työmarkkina-asiantuntija Simopekka Koivu, SAK: n päälakimies Timo Koskinen ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto.