Kun olen teille tässä elämyksiä vuosikymmenten varrelta luvannut, niin nyt sitten
on luvassa oikein tuhtia tavaraa vuodelta 1970. Se nousee esiin myös nykypäivien uutisten myötä – täällä pääkaupungissa ja vielä entisessä pääkaupungissa Turussakin vieraili vähän yli viikko sitten iranilaisen oppositiojohtajan Maryam Rajavin johtama valtuuskunta. Pariisissa toimiva Iranin kansallinen vastarintaneuvosto hakee tukea demokraattiselle Iranille, maalle jossa ei olisi ydinaseita tai kuolemanrangaistusta. Oppositio ajaa tasa-arvoa ja markkinataloutta sekä kirkon ja valtion erottamista toisistaan.

Olin kuuntelemassa kansainvälisen naistenpäivän tienoilla järjestettyä suomalaisten ja iranilaisten naisten solidaarisuustapaamista, ja siellä nousi mieleen jostain muistin onkaloista sanoja ja säveliä ajalta, jolloin Iranin nimi meillä oli vielä Persia, sillä oli riikinkukkovaltaistuin ja tuolta istuimelta hallitsi maata shaahi Mohammed Reza Pahlavi. Ja tämä mies puolisoineen teki Suomeen virallisen valtiovierailun kesällä 1970.

Vähän taustainformaatiota, tässä tapauksessa tietämisen arvoista:
Kehitysmaista oli 1960-luvulla vähitellen tihkunut tietoa Suomeenkin, käsite kolmas maailma oli iskostunut silloisen nuoren väen tietoisuuteen, tämän vanhan Euroopan ja uuden Amerikan lisäksi. Persiasta maanpakoon lähtenyt tutkija, tohtori Bahman Nirumandi oli Berliinin Freie Universitätissä julkaissut teoksen Shaahin Persia, jossa oli perustiedot maan nykyhistoriasta, sen hallitsemisesta ja öljystä. Se oli suomennettu tuota pikaa ja moni oli sen noina 60-luvun lopun vuosina lukenut.

Persian shaahi oli vieraillut Länsi-Berliinissä vuonna 1967. Vierailu ei unohdu, koska valtaisissa mielenosoituksissa Berliinin poliisi käytti varsin kovia otteita – ja mielenilmaukset saivat uhrinsa kun opiskelija Benno Ohnesorge ammuttiin mellakoiden aikana. Siinä oli yksi ruumis lisää shaahin syntilistaan, tuumasivat suomalaiset nuoret ja oli selvää, että kiistelty hahmo saisi täälläkin vastaansa melkoisen vastalauseryöpyn. Presidentti Kekkonen oli vieraillut Persiassa vähän aiemmin, ja tämä oli nyt vastavierailu, shaahin mukana juhannuksen jälkeen 1970 saapuisi hänen puolisonsa n:o 2, Farah Diba, jonka naistenlehdet olivat tehneet sangen tutuksi suurelle yleisölle. Aiemmasta puolisostaan prinsessa Sorayasta shaahi oli eronnut, koska tämä ei saanut lasta, riikinkukkovaltaistuimen perillistä. Siinä oli tarpeeksi tragediaa ja romanssia – ja koko kuviossa valmis ristiriita…

Huh-huh, kun näin vuosien jälkeen kuuntelin sen Ristivetoa-ohjelman, jonka tuosta shaahin vierailusta olin tehnyt. Siinä oli toimittaja P. Istala nuoruutensa huimassa vedossa 1. heinäkuuta 1970. Nyt on sitten kerrottava tämän nuoren toimittajan raivokkaan purkauksen ja purevaksi tarkoitetun ironian jälkeen mikä tilanne oli noina shaahivierailun päivinä. Seuraava asiaa en voi koskaan todistaa, eikä kai enää oikein kukaan muukaan, kun monet lähteistä ovat kuolleet eikä asiaa oikein voi enää tarkistaa. Hyvissä ajoin ennen shaahivierailun alkua levisi kuitenkin Yleisradiossa huhu, että HYVIN KORKEALTA TAHOLTA oli tullut – sanoisinko nyt pyyntö vai näkemys, ei kai kuitenkaan käsky – että valtiovierailun aikana ei olisi suotavaa, että Yleisradio lähettäisi ohjelmaa, jossa shaahia ja hänen hallintoaan kovin rusikoitaisiin. Siis kriittisiä ohjelmia Persiasta ei saisi tehdä. Muistan nuorten uutistoimittajakollegoiden kiristelleen hampaitaan ja
puristaneen taskussa nyrkkejään voimattomina. Koville otti, voin vakuuttaa. Mutta muistakaa, näkemys tuli HYVIN KORKEALTA TAHOLTA. Niinpä niitä kriittisiä ohjelmia ei sitten tullut, selostettiin valtiovierailun kuviot korrektisti , kuten asiaan kuuluu. Mikäli oikein muistan, shaahipari lähti Suomesta tiistaipäivänä, ja minulla oli sitten keskiviikkoiltana tuo 35 minuutin mittainen Ristivetoa-ohjelmani. Olin kerännyt journalistista raivoa koko edellisen viikon, ja varmaan hybris oli sitten sen suuruinen, että kaikki ikään kuin vain pursusi ulos. Tuloksia tuosta nuoresta raivosta kuulette tässä elämyksiä vuosikymmenten varrelta.

Olin lukenut Nirumandini ja hyvässä muistissa oli Berliini 1967 ja ammuttu Benno Ohnesorge. Niinpä poliisien meilläkin kovat otteet kirvoittivat minusta uumoiluja suomalaisesta poliisivaltiosta – sillä nuoriin silmiin aika hurjalta kyllä näytti mielenosoittajien pamputtaminen, veri katukivillä ja huipentumana se, kun pidätettyjä sullottiin Espalle ajettujen pidätysbussien kattoikkunoista sisään, monesti pää edellä. Ja apulaispoliisipäällikkö Edward Urja vakuutti, että poliisit eivät olleet repineet mielenosoittajien kylttejä – ja kun Hannu Karpo sitten televisiossa näytti miten sinitakkiset niitä repivät, niin olihan siinä näyttöä. Nuori toimittaja P. Istala kantoi olallaan yli 12-kiloista maailman parhaaksi sanottua Nagra-magnetofonia ja puikkelehti kahden rintaman välissä, milloin mielenosoittajien, milloin ihailevan valtiovierailuyleisön joukossa. Ja kyllähän sieltä muutama herkkupala löytyi.

Toimittajan kannalta paras otos oli rouvashenkilö, joka kauhisteli suomalaisten mielenosoittajien huonoa käytöstä. Kuuultuaan, että persialaisen maatyöläisen keski-ikä on 27 vuotta, tuli kommentiksi: ”Ovatpa ihmeteltävän nuoria.” Kun kuolevat….

Olihan siinä kannanottoa melko reippaalla tyylillä – eikä kuvia kumarreltu.
Vuoden 1970 ohjelmassa oli paljon laulua. Kun tuon shaahi-ohjelman sisällön vuoksi tarvitsin studioon laulamaan Helsingin Ylioppilasteatterin tai Vanhan Myyrän lauluryhmän, se oli mahdollista. Laulajat tulivat ilmaiseksi , ja pieni veroton palkkio maksettiin Ylioppilasteatterin tilille… Kuulostaa varmaan lastentarulta takkavalkealla, mutta voin vakuuttaa, että niin se oli…
Nyt se ei enää kävisi päinsä – kukaan ei tulisi tai se maksaisi maltaita…

Ja jälkikaikujakin tuli tälle ohjelmalle. Poliisin rusikoimat ja pidättämät mielenosoittajat nostivat kanteen – oikeusjuttuhan siitä tuli. Ensimmäisiä asianajajan kannuksiaan hankki silloin oikeustieteen ylioppilas Matti Wuori, sittemmin kansalaisliikeaktivisti, europarlamentin jäsen,
ihmisoikeusjuristi… nyt jo edesmennyt. Mikäli oikein muistan, Matti Wuoren oikeustieteen opinnot pitkittyivät aika tavalla, moneksi vuodeksi, koska hänen juridinen erikoislaatunsa ja osaamisensa sai aikaan sen, että hänestä jo opiskeluaikana tuli haluttu asianajaja. Hän hoiti Schüller-oikeudenkäynnit ja kanteet armeijaa vastaan liikennetapaturmissa, kun varusmiehiä oli marssitettu yleisellä maantiellä pilkkopimeässä ilman heijastimia ja auto ajoi päälle.
Matti Wuori hoiti tietysti myös shaahimielenosoitusten jälkipyykin, ja syvästi huolestuneena kansalaisten perusoikeuksista, joihin oikeus osoittaa mieltäkin kuuluu.

Entä sitten, kun Persiasta tuli Iran ja tapahtui vallankumous vuonna 1979, shaahi perheineen joutui maanpakoon ja mullahit ottivat vallan? Siitä ja nykypäivästä on välähdyksiä ohjelman lopussa – haastateltavana Pariisista käsin toimiva oppositiojohtaja Maryam Rajavi.

(YLE Radio 1 maanantaina 22.3.2010 klo 9.05 - 10.00)

Jos äänestettäisiin latteinta keskustelunaloitusta, "ei jaksa sataa" olisi todennäköisesti kolmen kärjessä. Ja otaksuttavasti kärkeen sijoittuisi muutama muukin säätilaa koskeva fraasi. Säästä puhumisella on kaiken kaikkiaan maine hahtuvankevyenä puheenaiheena. Säästä puhuminen on turhanpäiväisen jonninjoutavuuden synonyymi, ja siihen suhtaudutaan usein hiukan halveksuvasti.

Atlanttisen meri-ilmaston ja siperiaanisen mannerilmaston välimaastossa asuvat suomalaiset eivät ole ainoa kansa, joka on kiinnostunut säästä puhumisesta. Skotlantilaiset väittävät, että heillä säätila saattaa vaihtua päivän aikana kolme-neljäkin kertaa, joten siellä säästä todellakin riittää puhuttavaa. Täällä meillä Atlantin matalapaineiden hautausmaalla, säät eivät ehkä vaihtele päivittäin yhtä taajaan, mutta vuodenaikojen kierrossa vielä enemmän.

Toisaalta keskustelu ilmastonmuutoksesta on tuonut säätilan vakavankin ajankohtaiskeskustelun keskiöön. Säästä on alkanut ilmestyä myös yhä enemmän kirjoja. Televisiosta tutun säätieteilijän Seija Paasosen vuosituhannen alussa ilmestynyt Sää on alan perusteos, Tähtitieteellinen yhdistys URSA:n Ukkosta ilmassa pohtii ukonilmojen olemusta ja brittiläisen Gavin Pretor-Pinneyn parin vuoden takainen Pilvibongarin opas tuo aivan uutta ulottuvuutta sääilmiöiden harrastamiseen. Ja sääkirjallisuuden best seller vuodesta toiseen on tietenkin sääpäiväkirja, johon omistaja itse täyttää säätilan yksityiskohdat.

Niin, muita itse täytettäviä kirjoja ovat ystäväkirjat, vauvakirjat ja vieraskirjat. Kaikki keskittyvät ihmisen elämän tärkeimpiin tapahtumiin. Voisiko tästä päätellä, että sää ei olekaan aivan jonninjoutava aihe?

Kysytäänpä, mitä mieltä suomalaisen sääkirjallisuuden merkkiteoksen, Sääkirjan kirjoittaja Matti Mäkelä on säästä keskustelusta, sen historiasta ja syvimmästä olemuksesta.
– – –
aristolteles(at)yle.fi

Sanavalintoja on kahta lajia: hyviä ja huonoja. Toisten mielestä on vielä kolmaskin luokka: mitäänsanomattomat sanavalinnat, mutta itse asiassa ne ovat hyviä, jos ne täyttävät tehtävänsä – eivätkä ole huonoja.

Tärkein huonojen sanavalintojen syy nykyään tuntuu nykyään olevan pyrkimys nokkeluuteen. Ikään kuin tiedonvälitys ei riittäisi toimittajalle työn sisällöksi, vaan sen lisäksi pitää koettaa osoittaa kykyä laskea leikkiä vaikka vakavalla asialla. Kuten nyt viime vuonna joulupäivänä Ylen uutisten nettisivulla, jotka kertoivat näin:

Yhdysvalloissa riehuvat talvimyrskyt ovat vaatineet ainakin 19 ihmisen hengen. Monien joulusuunnitelmat menivät pipariksi, kun satoja lentoja peruttiin aattona.

Jouluna tietysti syödään pipareita ja pipareiksi meneminen on yleinen ilmaus tärveltymiselle. Mutta moinen leikinlasku samassa uutisessa 19 vainajan kanssa on sen luokan teko, että Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuden hienovaraisuusyksikkö Ryhmä Mörssäri tekee toimitukseen tehoiskun opettaakseen toimittajille hieman tapoja.

"Kieliopin nimessä älkää liikkuko! Nostakaa kätenne hitaasti pois näppäimistöltä ja ottakaa järki käteenne!"
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomenkin kieli on täynnä hassuja asioita ja sanontoja. Kuulijamme Antti lähetti meille kysymyksen eräästä tällaisesta kiinnostavasta ilmauksesta. Antti kysyy:

Mistä sanonta "kiireestä kantapäähän" juontaa juurensa?

Niinpä, kiirehän on se kun on hoppu, ja kantapää taas on jalan osa – miten ne liittyvät toisiinsa? Kirjoja tutkimalla selviää, että vastaus on yksinkertainen: sana kiire ei tarkoita hoppua vaan päälakea. Näin sanonta on aivan ilmiselvä: päälaelta kantapäähän sisältää tosiaankin koko ihmisen.

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että hoppua merkitsevä sana kiire ja päälakea merkitsevä harvinaisempi sana kiire ovat rinnakkaiset ja aivan eri sanat; kummallakin on oma merkityksensä mutta sama hahmo. Kumpikin juontuu itämerensuomalaisista kielistä ja esimerkiksi myös virossa kiire merkitsee hoppua ja kiire päälakea, niskaa. Kyseessä ei siis ole se tavallinen ilmiö, että jonkin sanan merkitys muuttuu ajan myötä muuksi.

Onko siis kysymys siitä, että ilman päässä sijaitsevia aivojamme meillä ei olisi kiirettäkään? Tätä jäämme pohtimaan, jos muilta puuhiltamme vain ehdimme.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Jokin aika sitten julistimme, että J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta –kirjan pelottavat örkit ovat kirjan suomentajien keksintöä. Pian postiluukkuumme kolisi Marjukka Kirakan viesti. Marjukka kirjoitti näin:

"Aloitin Espoossa yleiskaavoittajana maaliskuussa 1989 ja Pohjois-Espoon nimistöön tutustuessani törmäsin Örkkiniitty-nimiseen paikkaan. Tolkien-harrastajiin kun kuuluin, aloin ottaa selvää mistä nimi johtui. Silloinen nimistönsuunnittelija Marja Viljamaa-Laakso kiisti lainanneensa sitä Sormusten herrasta. Kyseinen paikannimi pohjautuu johonkin vanhaan, mahdollisesti ruotsinkieliseen tilannimeen. Asiaa selvittäessäni kävi myös ilmi, että Sormusten suomentajalla Kersti Juvalla oli ollut kesäpaikka Espoossa, tosin joidenkin kilometrien etäisyydellä Örkkiniitystä."

Kääntäjä Tero Valkosen avulla löytyi kontakti Kersti Juvaan, joka kommentoi näin:

"Olen tosiaan keksinyt sanan örkki suomennokseksi englannin sanalle orc. Pitkään luulin ettei sellaista sanaa suomenkielessä ole. Kuulin Örkkiniitystä 1990-luvulla, silloin selvisi myös ettei se perustu keksimääni sanaan vaan on johdettu muuta kautta. Nämä kaksi örkkiä ovat siis syntyneet eri lähtökohdista."

Nyt piti kysyä asiaa Espoon nimistösuunnittelija Kaija Mallatilta, joka kertoi näin:

"Örkki-alkuiset nimet perustuvat 1700- ja 1800-luvuilla asiakirjoissa esiintyviin nimiin Örke ja Örkekärret. Nimen alkuosa on hämärä, mutta on arveltu, että siihen saattaisi sisältyä notkoa merkitsevä murresana orko."

Näin siis selvisi, että örkit tavallaan olivat Espoon notkoissa jo samoihin aikoihin kuin Tolkienin suku muutti Saksasta Englantiin, vaikka Kersti Juvan pitikin heidät 1970-luvun alussa uudestaan keksiä. Kiehtovia ovat sanojen retket!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Helsingin Sanomien tiedesivujen kolumnisti Osmo Pekonen kirjoitti viime vuonna kolumnissaan seuraavasti:

Tähtitieteen perusteita tuntematon luonnontieteilijä on yhtä epäuskottava kuin latinaa taitamaton humanisti. Mutta Suomessa molemmat käyvät kuin väärä raha.

Tämä ilmiö on jokaiselle koulua käyneelle suomalaiselle tuttu. Pisa-tutkimuksissa koululaisemme ovat Euroopan huipputasoa, mutta yliopistosta valmistuneen tavallisen maisterin klassinen yleissivistys on huonompi kuin tavallisen ylioppilaan sata vuotta sitten, oli hän humanisti tai ei. Nykyään ei tarvitse osata erottaa rauskua rouskusta, saahan sen selville sitten kun sitä tarvitsee.

Niinpä olemme nykyään siinä tilanteessa, että klassisen yleissivistyksemme olemme saaneet Asterix-sarjakuvia lukemalla. Niinpä on paikallaan kysyä: millaisen kuvaa antiikista Asterix meille välittää? Tätä kysymme hetken kuluttua latinisti, humanisti ja professori Teivas Oksalalta, joka pyynnöstämme tutustui Asterixien välittämään sivistykseen lukemalla Asterixeja ja oululaisen tietokirjailijan Reijo Vallan sanakirjaa nimeltään Quid? Asterix-latinan alkeita.

Minä puolestani lupasin lukea Gaius Julius Caesarin klassisen sotakirjan Gallian sota, joka oikeastaan kertoo siitä, mitä tapahtui ennen Asterixien tapahtumia. Vuodesta 59 ennen ajanlaskun alkua vuoteen 51 eaa. Caesar sotajoukkoineen säntäili pitkin Galliaa nujertaen kapinoivia heimoja. Heimojen määrä ja nimet lyövät laudalta Asterix ja gootit –albumin ilakoinnin eri goottiheimoilla. Galliassa asuivat biturigit, aedut, parisit, tolosatit, elusatit, lingonit, bellovacit, karnutit, piktonit, menapit, eburonit ja kymmenet muut sotaisat ja itsepäiset heimot.

Periaatteessa sotiminen loppuu vuonna 53 eaa. Alesian piiritykseen, jonka jälkeen Asterixin alkusivulta tuttu kapinapäällikkö Vercingetorix antautuu roomalaisille. Vercingetorix toimi aikoinaan Asterixin ix-päätteisen nimilinjan innoittajana, mutta Galian sota kertoo, että tuo pääte oli varattu vain gallien johtajille.

Gallian sota antaa perusteellisen kuvan roomalaisesta sotimisesta ja Caesarin taktisesta psykologiasta, mutta myös galleista. Jokaisessa heimossa druidi eli Asterixin tietäjä Akvavitixia vastaava henkilö oli tärkeä uskonnollispoliittinen hahmo. Druidit opiskelivat laajat uskontoa, parantamista ja erilaisia tieteitä koskevat oppinsa Britanniassa. Opiskelumenetelmänä oli ulkoa opettelu suusta suuhun, jotta väärät henkilöt eivät olisi päässeet tietoihin käsiksi lukemalla, ja opinnot saattoivat kestää jopa kaksikymmentä vuotta.

Mutta nyt haastateltavamme onkin jo täällä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tiedotusvälineet pitävät itseään neljäntenä valtiomahtina ja valtio-opillisesti se onkin ainoa valtiomahti, jonka jäsenet itse valitsevat itse itsensä ilman demokraattista valvontaa. Kutsumus tämän väen piirissä on kuitenkin voimakas ja joskus journalistit unohtavatkin objektiivisen viileyden ja heittäytyvät tunteella mukaan uutismaailmaan. Tällöin mukaan lipsahtaa sanoja, jotka sisältävät enemmän kuin mitä on tapahtunut. Näin kävi marraskuussa Kalevassa, kun se kirjoitti näin:

(...) Ylijohtaja (...) muilutti Riihi-säätiön tapaa hoitaa korkotukirakentamisen rahankäyttöä Rovaniemen hovioikeudessa keskiviikkona.

Oululaisystävämme Riitta kysyy ilmiantonsa saatteessa, että

”eikö muiluttaminen kuitenkin tarkoita väkivaltaista kyyditystä”

ja on aivan oikeassa. 1930-luvulla Lapuan liike koetti kitkeä maasta kommunismia kyyditsemällä vasemmistolaisiksi katsomiaan poliitikkoja itärajalle. Näissä ikävissä askareissa kunnostautuivat etenkin Muilun veljekset Jussi ja Jaakko, joista tapa sai nimensä.

Aristoteleen kantapään fraasirikoskenttätuomioistuin antaakin vakavan etusormen heilutuksen oululaislehdelle liioiteltujen keinojen käytöstä. Olkaapas siellä Pohjois-Pohjanmaalla varovaisia niiden umpikoppi-Fordien kanssa, ettei homma taas lipsahda käsistä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Antiikin viisaudet ovat monesti päteviä nykyäänkin, tähän perustuu niiden elinvoima. Joskus kuitenkin modernin ajan viisaudet saattavat päteä antiikkiin. Vuonna 1981 sai ensi-iltansa Mel Brooksin katkelmaelokuva Mieletön maailmanhistoria, jonka alkukolmannes sijoittuu Caesarin ajan Roomaan. Brooks itse näyttelee stand-up –filosofi Comicusta, joka eräässä kohtauksessa esiintyy itse keisarille.

Aluksi Comicus saa keisarin ja hoviväen nauramaan vitsailemalla kristityistä. Sitten hän erehtyy laskemaan leikkiä lihavuudesta ja saa ylipainoisen Caesarin hymyn hyytymään. Comicus koettaa nopeasti korjata tilanteen valitsemalla aiheekseen politiikan. Vitsi, joka lopullisesti saa keisarin suuttumaan menee vapaasti muistettuna näin:

Meilläkö muka korruptoitunut hallinto! Pötyä, meillähän on paras hallinto mitä rahalla saa!

Siinäpä latinankielisen lentävän lauseen veroinen totuus, joka valitettavasti pitää paikkansa liian usein. Voisi jopa sanoa Raamatun Saarnaajan tavoin, että nil sub sole novum – ei mitään uutta auringon alla!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vanha viisaus sanoo, että vakavista asioista ei saisi laskea leikkiä. Moderni näsäviisaus sanoo, että eihän leikinlasku onnistu kuin vakavasta asiasta. Tällaisen sisäisen vuoropuhelun tuloksena mikkeliläiset ja muut eteläsavolaiset silmät saivat tammikuussa lukea Länsi-Savo –lehdestä seuraavanlaisen otsikon:

Pika-apua päihdetyön pullonkauloihin Mikkelissä.

Päihdetyöstä vitsailu on Suomessa arkaluontoista hommaa. Toisaalta alkoholin liikakäyttö varjostaa koko ajan tuhansien perheiden elämää. Toisaalta meillä on tapana suhtautua humalaisten törttöilyihin ymmärtävästi naureskellen: uuniin unohtunut pakastepitsa aiheutti palohälytyksen, joten kylläpä kaveri taisikin olla huppelissa!

Länsi-Savon otsikossa voidaan kuitenkin nähdä muodon ja sisällön liitto niin harmonisessa valossa, että iloitkaamme sattuvasta sanonnasta ja nostakaamme malja sille, että päihdetyön pullonkauloista päästäisiin pian eroon!
_ _ _
aristoteles(at)yle.fi

Talviolympialaisia mitellään parhaillaan Vancouverissa Kanadassa. Olympialaiset ovat saaneet nimensä muinaisen kreikkalaisen Olympian kaupungin mukaan, eivät siis Olympus-vuoren mukaan. Olympia sijaitsee Peloponnesoksen niemimaalla Länsi-Kreikassa, kun taas Zeuksen ja muiden antiikin jumalten asuinpaikka Olympus lepää Kreikan itäpuolella Aigeianmeren Thermaikoksen lahden yllä.

Vaikka jumalat asuivatkin satojen kilometrien päässä Olympian kisapaikasta, mittelöillä oli uskonnollinen taustansa: kisat käytiin ylijumala Zeuksen kunniaksi. Joka neljäs vuosi olympialaisia käytiin sen vuoksi, että helleeneillä oli kolme muutakin panhelleenistä kisaa, jotka vuorottelivat olympialaisten kanssa.

Kierto meni näin: ensin olivat vuorossa Olympian kisat. Seuraavana vuonna kisattiin Zeuksen kunniaksi Nemeassa ja Poseidonin kunniaksi Isthmiassa eri kuukausina. Kolmantena vuonna kisailtiin Pythiassa Apollonin iloksi. Sen jälkeisenä vuonna kaikkien kaupunkivaltioiden urheilijat ja huilunsoittajat kokoontuivat taas sekä Nemean että Isthmian kisoihin ja sitten vuoden kuluttua taas Olympiaan. Niinpä talviolympialaisten esikuvana ovat oikeastaan neljän vuoden välein kahden vuoden päässä olympialaisista käydyt Pythian kisat.

Pythian kisojen perustaja oli itse Apollon, joka halusi niillä muistuttaa sitä, miten hän oli tappanut hirviö Pythonin. Python oli maan jumalattaren Gaian synnyttämä hirviö, jonka tehtävä oli vartioida Delfoin oraakkelia. Sitten paikalle saapui Apollon, joka oli oppinut selvänäkemisen taidon Panilta ja tappoi Pythonin ottaakseen pyhäkön hallintaansa.

Mutta nyt muinaisesta Kreikasta muinaiseen Suomeen. Nyt kun suomalaiset urheiluselostajat ovat lopettelemassa vilkasta olympialaissesonkia, muistelemme jyväskyläläisten urheilututkijoiden Hannu Itkosen ja Antti Laineen kanssa, mistä ja kenestä suomalainen urheiluselostaminen onkaan alkanut.
– – –
aristoteles(at)yle.fi