Kaikuja 60-luvulta – saattaa olla, että aihe ja otsikko ärsyttävätkin uudempia sukupolvia. Tämän olen joskus ollut huomaavinani. ”Mitä te AINA vänkytätte siitä 60-luvusta? Mitä siinä nyt oli niin merkillistä?” Mutta kun oli , oli todella semmoinen meininki, ettei ennen nähty– koko maailmassa ja myös meillä Suomessa. Sodanjälkeisistä jälleenrakennuksen vuosista ponnistettiin vihdoin eteenpäin – ja vanhan oli väistyttävä… Niin maailma menee, aina – ja nytkin.

Tarkoitus olisi näillä maanantaiaamun arkistolöydöillä kertoa tapahtuneista asioista, eletyistä tilanteista ja tavatuista ihmisistä – jotta nuoremmallekin väelle selviäisi tapahtumien silloinen laita – ”elettiin sitä ennenkin vaikka ojan takana oltiin… ” Tämä mm. sen vuoksi, että pyörä todellakin on keksitty jo ennen meidän aikojamme, ja Salomon sanoo: Ei ole mitään uutta auringon alla. Se vain näyttää siltä, kun joka sukupolvi elää elämäänsä ainutkertaisesti ja kysymys on meidän omista kokemuksistamme. Muodot, aatteet ja asenteetkin muuttuvat, viimeksi mainitut tosin hitaasti, mutta suurten kysymysten sisältö pysyy ja toistuu ajasta aikaan.

Nyt sopii sitten tutkailla tämän ajan sykettä, se kun nyt tuntuu olevan kovin kiivasta ja kovatahtista. Samalta tuntui tilanne nelisenkymmentä vuotta sitten, kun me parjatut suuret ikäluokat astuimme elämään – ajassa oli uusia tuoksuja, jähmeä yhteiskunta oli kuin liisteriä, maailma oli muumioitunut ja seisoi pysäkillä, jota uudet tuulet ympäröivät. Maailman oli muututtava – ja mieluummin heti eikä viidestoista päivä, muistan sanoneeni. No – tuohon voisi nyt tokaista Juicea mukaillen ”Entäs se viidestoista yö?” Siitä ei silloin vielä tiennyt Juicekaan, joka ikäluokkien pahnanpohjimmaisten joukossa vuonna 1950 syntyneenä aloitteli lauluntekijän uraansa pikkuisen myöhemmin Tampereella. Se viidestoista yö tuli tutuksi sitten myöhemmin – niin varmaan voidaan sanoa.
Maailmantuska oli suurta, ja kun siihen lisää sen, että iskelmä kertoo kansakunnan sydämenlyönneistä, niin äärettömän vakava ja sellaisena jopa hieman koominen ote ajan suuriin kysymyksiin sai sitten aikaan erilaisia filosofisia mietteitä… Tuli lausutuksi ehkä vähän hämäriä, mutta hyvin taiteellisia lauseita, ja mahdottomia aasinsiltoja, kun piti jotenkin sitoa yhteen puhe ja musiikki. Alun yritelmät kuulostavat tänään sangen pinnistellyiltä ja sellaisenaan huvittavilta, mutta kyllä työ tekijäänsä neuvoi ja vähitellen sitten tehdessä oppi sanoja solmiamaan…

Olen otsikoinut tämänaamuisen ohjelmani Silmäneulasta Ristivetoon. Kysymys on niistä ensimmäisistä ohjelmasarjoista, joita nuorena toimittajana tein täällä Yleisradiossa 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Ajan myrskyisyys tiivistyi monenlaisissa yhden asian liikkeissä: nuoret ihmiset liittyivät yhteen ajamaan syrjittyjen asiaa. Perustettiin Mustalaisyhdistys, samoin Marraskuun liike syrjittyjen asian esiin nostamiseksi, oli Yhdistys 9 sukupuolten tasa-arvoa ajamassa, oli kolmannen maailman hädänalaisen tilanteen kanssa askaroiva Tricont, syntyi seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo , lähdettiin rakentamaan lainsäädäntöä jolla tähdättiin hienolta kuulostavaan päämäärään, hyvinvointivaltioon. Kaiken yllä ahdistivat maailmantapahtumat: Vietnamin sota, fasistiset diktatuurit Espanjassa ja Portugalissa, Kreikassa everstien juntta kaappasi vallan, Neuvostoliitto miehitti Tsekkoslovakian, kylmä sota jäädytti Eurooppaa rautaesiripun molemmin puolin. - Ja yllä ydinsodan uhka, jonka todellisuuteen aiemmin koetut Kuuban kriisi ja Berliinin muuri vastakkainasetteluineen antoivat sytykettä. Miten se laulu paksulla ironialla menikään: ”Me lapsina emme edes aavistaneet. miten ihana kylmän sodan maailma on…”

Semmoisessa tilanteessa syntyivät Yleisradion juonnetut musiikkiohjelmat 60-luvun lopulla. Silloisella viihdeosastolla kehiteltiin ideoita uudenlaisesta tavasta lähestyä kuuntelijoita: vähemmän pönäkkyyttä, enemmän läsnäoloa, puhetta ja musiikkia lähelle kuuntelijaa.Primus motoreina toimivat mm. musiikin apulaisosastopäällikkö ja muusikko Erkki Melakoski,kapellimestari Raimo Henriksson ja uutistoimituksesta kevyen musiikin puolelle siirtynyt toimittaja Jouko Blomberg. Meitä nuoria free lance-toimittajiksi yrittäviä oli pilvin pimein,ja me olimme kiinnostuneita Beatles-aikakauden uusista tuulista.

Silloin syntyivät monet sittemmin legendaarisiksi muuttuneet sarjat, Keskiyötä kohti, Kesäaamu, Salonki, Silmäneula, Ristivetoa, Vesimiehen aika, Poppamies, Ruskea piparkakku, josta jossain vaiheessa tuli Kaksi ruskeaa piparkakkua, Yömyöhä, Maun mukaan – tulivat tutuiksi nimet M.A, Numminen, Stig Framåt, Pekka Streng, Jorma Elovaara, Pentti Kemppainen, Pertti Pitkonen, Jarkko Aarniala, Risto ja Raija Lampivuo, Rauna-Riitta Lahtela, Ilkka Kortesniemi ja monet muut. Itse toimitin ensin Salonki-nimistä ohjelmaa. Se koki olla jonkinlainen kulttuurikatsaus kevyellä musiikilla ryyditettynä.

Muistan , että jossain vaiheessa toimittamassani Salonki-ohjelmassa olivat omia hupinumeroitaan esittämässä myös Jukka Virtanen ja Spede Pasanen – vaikutus oli varmaan kuin hajuvesi ranskanleivässä. Visuaalinen muistikuva pitää sisällään kaksi tosilleen nauravaa miestä tosi pienessä studiossa, vääntämässä vitsiä oikein olan takaa. Siihen samaan systeemiin, joskin eri kategoriassa kuuluu myös – yllätys, yllätys, urheiluinsertti, jonka juonnan kuuluviin ”eleganssissaan” muhivan Salonki- ohjelman päätteeksi. Tämä varmaan osoituksena siitä, että urheilu oli ja on niin tärkeää, että se paitsi ohittaa kaiken muun , myös sopii tai pannaan sopimaan minne tahansa.

Salonkia tein vuonna 1967 ja alkuvuodesta 1968, sitten syksyllä -68 vaihtui otsikoksi Silmäneula ja teksti terävöityi. Toimittajalle alkoi tulla kirjeitä, kuuntelijat ottivat kantaa ja lähettivät näkemyksiään. Sieltä tuli semmoisia kommentteja, jotka jotenkin vaativat julkituloaan, maksoi mitä maksoi. Vastakkainasettelut yhteiskunnassa olivat rajut, keskustelua käytiin voimallisin tavoin erilaisten mielipiteiden lennellessä edestakaisin. Ymmärrystä ei ehkä juuri ollut puolin eikä toisin, sen enemmän oli raivoa, jopa vihaa ja paljon katkeruutta. Sen rakentuvan hyvinvointivaltion pöydältä kun ei tippunut murusia aivan tasavertaisesti kaikille .. Tuli esiin tilanne, jossa hyvinvointia ei riittänyt kaikille – seurauksena laaja maastamuutto Ruotsiin, jossa leivän päälle saatiin sitten särvintäkin.
Tilanne on meidän päivinämme muuttunut, nyt ei ole lähdetty Ruotsiin, nyt on syrjäydytty täällä kotona. 90-luvun laman jälkeen vastakohtaisuus on jäänyt pysyväksi syrjäytymisenä niin, että köyhiä lasketaan Suomessa olevan nyt 700 000 henkeä.

Vuoden 1969 alussa uuden ohjelmasarjan jotsikoksi tuli kuuntelijan ehdotuksesta Ristivetoa , ja aiheet alkoivat yhteiskunnallistua entisestään - ajan hengessä nousi esille ongelma toisensa jälkeen … Ilmassa oli sanoisinko eteenpäinmenemisen meininki, maan ilmapiiri oli innostava, maailma avautui aivan uudella tavalla, ideoita pursusi ovista ja ikkunoista. Asiaa ja sanottavaa oli paljon, ja sanomisen halussa ei keinoja juuri osattu eikä ehditty punnita – muutoksen vimmaa taidettiin huutaa ulos enemmän kuin analysoida, miten ja millä tavalla muutos olisi mahdollinen ja mitä siitä seuraisi. Näin on jälkiviisaasti kommentoitava.

Musiikilla oli tietysti aivan olennainen osuus noissa juonnetuissa viihdeohjelmissa. Aiemmin olen jo kertonut, millä tavoin silloisia Säveradiokonsertteja rakennettiin, millaisella musiikkivalikoimalla operoitiin ja miten musiikillinen dramaturgia tehtiin tukemaan puhetta ja päinvastoin. – En sitä sapluunaa nyt tässä toista, sen verran vain, että musiikin assosiaatioita antavaan voimaan luotettiin , ja varsinkin laulettu musiikki oli tärkeää – sanat puhuivat ja niiden sanoma oli merkityksellistä… Tuohon vähitellen löydettyyn luovaan tapaan rakentaa ohjelmia kuului olennaisena osana se, että kuuntelijan älyä ja tunnevoimaa pidettiin arvossa – oli itsestään selvää, että ohjelmantekijä luotti fiksuun porukkaan, joka jossain kuunteli toimittajan aivoituksia. Sanotaanko nyt vaikka niin, että tyhmyydestä ja tietämättömyydestä ei ollut vielä tehty hyvettä…

Tässä vaiheessa, kun isyys- ja vanhempainloma on itsestäänselvyys, kun viimeisimpien tietojen mukaan naisen euro on nyt 81,8 %.ia miehen eurosta, on varmaan terveellistä kuulla ja muistaa, tai saada vaikka uutta tietoa siitä, että näin ei ole aina ollut. Nämä nykyiset itsestäänselvyydet on aikanaan kovan väännön ja taistelun kautta saatu lakisääteisiksi käytännöiksi.
Tuolloin, 1969 naisten palkka oli keskimäärin vain 60%:ia miesten palkoista. Oli aika jännä havaita, että vuonna 1969 naisnäyttelijät nousivat barrikadeille palkkojensa jälkeenjääneisyyden takia. Entä nyt? Lauantaina 27.3. tänä vuonna näyttelijöillä on työnseisaus ja teatterit peruuttavat näytäntöjään – syynä huonot palkat…

Itseltäni oli autuaasti unohtunut se, että pesuaineissa ei ollut tuoteselosteita 60-luvun lopulla. Pesuaine vain ”räjäytti” lian pois ja taisi siinä sivussa läjäyttää fosfaattikuorman vesistöihin…
Tämmöisiä mietteitä Silmäneulasta Ristivetoon – mitä sitten jatkossa tapahtui, siitä kenties lisää vielä jonakin seuraavana maanantaina…
Viikon kuluttua on jo toinen pääsiäispäivä – silloin aamun elämyksenä on kirjailija Merete Mazzarella, vuosien mittaan usein ohjelmissani esillä ollut viisas ajattelija ja mietteidensä kirjoittaja. Nyt hän on kirjoittanut eläkkeellä olemisen taidosta –aiemmin vaikkapa uskottomuudesta, tätienergiasta, identiteetistä, ikääntymisestä ja äidin kuolemasta . Tästä kaikesta kertovia arkistoelämyksiä viikon kuluttua.

Taannoisen oikeusministeriön kyselyn mukaan kolme neljäsosaa kansalaisista luottaa suomalaiseen demokratiaan mutta vain runsas kolmannes poliittisiin puolueisiin ja politiikkoihin. Logiikka hoi! Imarteleekohan sitten enemmän hallitusta vai oppositiota, mutta viimevuotisen tutkimuksen mukaan varsin iso osa kansasta ei tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa? Eduskunnan toiseksi puhemieheksi viime kuussa valittu Tarja Filatov saa yhä työministeri Filatoville osoitettua postia.

Olisi hauska kuulla, kuinka moni luottaa markkinatalouden kykyyn korjata itse itseään. Uusliberalismin aikakautena se on ollut se kova juttu. Samalla politiikan väitetään jääneen talouden ylivallan jalkoihin. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa politiikka voi tehdä uutta tuloaan myös talouteen. Ajatus finanssitransaktioverosta viittaa siihen suuntaan. Toimiessaan se toisi 1,5 miljardia euroa laitettavaksi vaikka sosiaaliturvan korotuksiin. Melkoinen pesämuna köyhyyspaketille.

Edellisissä vaaleissa oppositiojohtaja, tuore puheenjohtaja Jyrki Katainen syytti istuvaa hallituksen työministeri Tarja Filatovia tempputyöllistämisestä. Nyt Kataisen kantaessa valtiovarainministerin poliittista vastuuta on Suomen bkt sukeltanut historiallisen rajusti. Investoinnit romahtaneet. Suomi on joutunut muiden tavoin finanssikriisin jälkkäreihin, joita hallitus on tervehtinyt partiolaisen uskollisuudella tukeutuen nousukauden aikana laadittuun hallitusohjelmaan. Sen mukaisesti hallitus on keventänyt hyvätuloisten verotusta. Taantuman kourissa sitä alettiin kutsua elvyttämiseksi. Tämä veronalennuksilla elvyttäminen ei ole tuottanut työpaikkoja. Olisiko tässä paikka Filatoville kuittailla sitä temppuelvyttämiseksi?

Työttömiä on nyt 300000. Pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvanut mikä on ikävää, koska se syö ihmistä ja käy kohtalokkaaksi. Nuorista työttömänä joka neljäs (tilastokeskus 15-24 vuotiaiden työttömyysaste 25,7%). Yhtä kesätyöpaikkaa kohti riittää kymmeniä ja kymmeniä hakijoita. Se turhauttaa työtodistuksia kopioivan mielen. Hyvä uutinen on, että nyt toimintakyvyttömäksikin arvosteltu hallitus yrittää korjata nuorten elämän näköalattomuutta lisäbudjetilla, jota oppositio on ehtinyt huudella jo vuoden päivät. Hallitus on eikä off!

Menestyäkseen politiikassa tulee temput myydä äänestäjille helposti naposteltavina esityksinä. Siinä on haastetta yhä monimutkaistuvan maailman globaaleilla markkinoilla, joilla politiikka on viihteellistynyt. Suurin osa ideoista on jo keksitty, kaulittu ja käännetty kymmeniä kertoja. Aikamme merkittävimmät ympäristöavauksetkin tehtiin jo 1960-luvulla. Historiattomalta vaikuttavassa ajan riennossa menestyy politiikassa se, joka osaa nokkelimmin tuunata vanhan tavaran uudessa kuosissa.

Maassa maan tavalla- slogani on suomalaista kansanperintöä, jonka opin peruskoulussa 70-luvulla. Tapa miten Maassa maan tavalla- slogani esitetään on jo viesti. Sisältöäkö siis? Tämä tuunaminen on konsultti- ja markkinointiyrittäjien temmellyskenttää, jonka tulosvastuuta Juha Jokela tutkii Esitystalous-näytelmässään.

Kahdeksankymmentä prosenttia suomalaista sanoo gallupeissa kannattavansa heikommassa asemassa olevien sosiaaliturvan parantamista. Se vaatisi köyhyysohjelmaa ja pienimpien sosiaalitukien nostamista elinkustannusten noustua. Mutta vaaleissa ok-toimeentulevat äänestävät itselleen enemmän yksilöllisiä kuluttajavapauksia. Samaan suuntaan kulkee ajatus keskustalaisen Rossin ja kokoomuslaisen Nummikosken (kumpainenkin valtiosihteerejä) viimevuotisessa HS:n sunnuntaidebatissa. " Hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen edellyttää perinteistä irti päästämistä ja valinnanvapauden lisäämistä." Mistä tempusta onkaan kyse perinteistä irti päästämisessä ja miten se lisää köyhän opiskelijan, pätkätyöläisen, eläkeläisen, sairaan tai työttömän yksilöllisiä valinnanvapauksia?

Sosiaalipolitiikan ja talouden tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että hallituksen politiikka on hyödyttänyt etenkin hyvätuloisia suomalaisia. Yksilöllisen valinnanvapauden ideologia on lisännyt eriarvoisuutta. Espoon piispa Mikko Heikka huomautti, että Suomessa väestöryhmien väliset terveyserot kasvavat edelleen ja ne näkyvät jo peruskoulussakin. Maamme lääkäripalvelut suosivat suurituloisia. Tätäkö toivomme?

Jopa 60% EU:n kansalaisista joutuu taloudelliseen liriin ja kiipeliin sairastuessaan tai jonkin suuren hankkinnan edessä. Suurimmalla osalla meistä palkansaajista ja pienyrittäjistä elämän perusturvallisuus haavoittuu herkästi elämän koettelemuksissa. Kuulun siihen kohderyhmään, jolle toimiva sosiaaliturva on henkivakuutus. Sen rapauttaminen valinnanvapauden nimissä on ideologinen valinta. Elämässä myös sattuu.

Pääsiäisen alla sopii odottaa elämän voittoa kuolemasta.

Kainuun aatelisen seurassa korvaansa kallistavat ja poskeaan kääntävät Tarja Filatov, eduskunnan toinen puhemies, Jyrki Katainen, valtiovarainministeri
ja Juha Jokela, ohjaaja.

Huippu-urheilussa voittaa se, jonka taktiikka on ennakkoluulottomin ja joka keksii uuden koostumuksen tutuista ainesosista. Vain tällaisten uutuusreseptien kehittelijät pääsevät huipulle ja kaikkien kadehtimalle palkintopallille. Ei ihme, että pyrkimys yhä parempiin tuloksiin mitä mielikuvituksellisimmin menetelmin on tarttunut myös urheilua läheltä seuraaviin urheilutoimittajiin. Tämä näkyy urheilusivuilta joka päivä. Ystävämme Kyttääjä Tuukka lähetti meille seuraavanlaisen esimerkin ilmiöstä Ylen nettisivuilta tammikuulta:

Puolassa ei pelata eikä pelätä, kun on kyse talviurheilun tähdistä. Kolmella huippu-urheilijalla on lähes rajaton budjetti.

Ikävä kyllä Aristoteleen kantapään fraasirikostuomariston jury ehdottaa suorituksen diskvalifioimista täysin järjettömän lopputuloksen vuoksi. Se ei pelaa joka pelkää saattaa olla jo kliseeksikin asti kaluttu urheiluilmaus, joten uudistusyritykset ovat paikallaan. Mutta joskus hyväkin tarkoitus lipsahtaa ohi sektorin, leijuu yli kriittisen pisteen ja menee havuille, niin kuin tässäkin.

Ei muuta kuin harjoitusta ja harjoitusta, kyllä se suoritus sieltä löytyy kun tarpeeksi hakee!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Politiikka on vaativaa hommaa ja kaikkein vaativinta hommaa on kiteyttää politiikan monimutkaiset prosessit sellaisiksi kielellisiksi kokonaisuuksiksi, että politiikan päähenkilö, äänestäjäkin, ne tajuaa. Tällaista taitoa on harvalla, mutta onneksi toisilla on.

Tuskin olemme toipuneet ihastelemasta, miten presidentin ja hallituksen välinen perustuslaillinen ulkopolitiikkaa koskeva vastuunkantamisongelma on puettu ymmärrettävään muotoon nimellä lautaskiista. Nyt eduskunnan veteraaniedustajien penkeiltä pesee taas: Ilkka Kanerva pani helmikuussa Ylen Ykkösaamussa järjestykseen ne, jotka kohisivat eduskunnan puhemiehen vaalin historiallisesta tuloksesta. Kyseessä oli Kanervan mukaan:

Vesilasikiista.

Maan tärkeimmän poliittisen elimen epäluottamuslause virallisen protokollan mukaan valtakunnan toiseksi tärkeimmälle henkilölle on siis myrsky vesilasissa, joten kansanedustajien työnantaja, maamme kansa voi huokaista helpotuksesta.

Vai onko kyseessä sittenkin kiista siitä, että montako vesilasia tärkeissä pöydissä kullekin katetaan? Tai siitä, kenelle katetaan vesilasi, kenelle viinilasi ja kenelle tuoremehulasi? Ehkä on hyvä, että näinkin selkeiden valtio-opillisten käsitteiden kohdalla pidämme mielemme avoimina useille mahdollisille tulkinnoille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lintujen moninainen maailma on meille ihmisille uskomaton itseilmaisun aarrearkku. Sieltä löytyvät harakanvarpaat ja siipiveikot eikä kenelläkään varmaan ole nokan koputtamista, vaikka välillä munaakin. Munaavakin kana voi löytää jyvän, niin kuin Aamulehti helmikuussa, kun lehti kirjoitti näin:

Järvensivun koulu on pedagogisesti hyvänkokoinen, turvallinen käenpesä 1.-6.-luokkalaisille.

Nimimerkki Äimänkäki kysyy ilmiantonsa saatteessa, että ”Millainen on turvallinen käenpesä, kun käki ei tee pesää lainkaan, vaan munii toisten lintujen pesiin? Vai viitataanko tässä elokuvaan Yksi lensi yli käenpesän, joka käsittelee mielisairaalaa?"

Lohdutukseksi Äimänkäelle kerrottakoon, että vaikka vertaus ensi silmäyksellä menee harakoille, tarkempi katsanto osoittaa sen erinomaisuuden: kouluhan on paikka, jossa ei asuta vaan opetetaan muiden lapsia eikä omia, joten kyseessä tavallaan on varsinainen käenpesä. Ja vaikka käenpesän olemassaolosta yhä kiistellään, turvallinen lintukoto sekin on! Joten hyvässä turvassa alakoululaiset Järvensivun koulun pedagogisissa tiloissa ovat!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tyylikirjot kunniaan
Pakina: Olli Kari

Sain jokin aika sitten lainaksi käytetyt laskusukset telemark-tyypin siteillä sekä niihin sopivat muovisaapasmonot. Alkoi raivopäinen verenkiertojärjestelmän uudelleenkouluttaminen sekä uudella tavalla hyödyntämäinen. Laskun feminiinis-aggressiivinen luonne sekä mahdollisuus uuteen tarkkuuteen suksitekniikassa tekivät alkuun isoimman vaikutuksen. Aiempi tuntuma pitkänmatkan pyöräilyyn ei tuntunut auttavan missään; satulassa istumisen ja suksilla kyykistelyn näennäisistä samankaltaisuuksista huolimatta toimintaan keskeisesti osallistuvat lihasryhmät vaihtoivat uuden lajin myötä paikkaansa. Vasta hämmästyttävän monen kaatumisen ja kiipeämisen myötä tekniikka alkoi hahmottua, ja sen myötä uuteen lajiin tutustumisen filosofia.

Ensimmäinen tunnettu huvikseenhiihtokilpailu suksittiin Norjan Tromsøssa vuonna 1843. Ensimmäinen virallinen maininta harmonikasta Suomessa on vuodelta 1854. Valistuksen uudenlaisen ajattelun leviäminen läpi vanhan mantereen tarkoitti teknistä kilvoittelua monilla aloilla ja toisaalta ihmisille lisääntynyttä vapaa-aikaa. Norjan Telemarkista alkunsa ja nimensä saanutta hiihtotyyliä pidetään suurelta osin yhden henkilön, Sondre Norheimin luovuuden tuloksena. Telemarkin seudun hiihtäjien nähtiin niittävän menestystä kansallisissa hiihtokilpailuissa, ja tämän katsottiin johtuvan lähinnä uudentyyppisistä suksisiteistään sekä niitä hyödyntävästä laskutekniikasta. Historiantutkimus hiihtourheilun alkuvaiheiden ja erityisesti Norheimin vaikutuksen suhteen on osittain puutteellista. Tiedetään kuitenkin, että paikalliset hiihtäjät Keski-Euroopan hiihtoseuduilla myös kehittelivät välineitään; paikalliset olosuhteet huomioonottava tuotekehitys synnytti kiinteäkantaisen nykyisin alan standardina tunnetun nk. alppisiteen.

Joidenkin mielestä telemark-hiihto on coolia, tai ainakin katu-uskottavampaa kuin laskettelu alppivälineillä. Samanlaista arvokeskustelua esiintyy myös esimerkiksi joidenkin polkupyöräilyn alalajien välillä. Norjalaiset keksijät olivat liikkeellä jonkin verran keskieurooppalaisia kollegojaan aiemmin. Kuitenkaan tällainen nykytilanteessa tyypillinen arvoasetelma ei heille itselleen ehkä olisi tullut mieleenkään.

Toisinaan joutuu osalliseksi keskusteluista, joiden korostettuna pääpyrkimyksenä tuntuu olevan toisen osapuolen edustamien kulttuuristen ideoiden vähättely. Kahden erilaisen näkemyksen välileen kasaamasta jalosta tietämyksestä poiketen oikeassa olemisen pakko vierottaa osapuolia toisistaan kuin suksisiteen tyyppi vapaalaskijoita; ja vapaalaskijat ovat vielä varsin suvaitsevaista väkeä. Välineiden ja tekniikoiden sijaan oleellista on sittenkin tarinat ja kokemus, jota toisen yksilön on toiselle mahdollista jakaa – edellyttäen, ettei tämän mielipiteen arvoa ole esimerkiksi vääränlaisten välineiden takia kyseenalaistettu. On ilmeistä, että puhe ei enää ole pelkästään hiihdosta, vaan kaikesta ihmisten kanssakäymisestä. Näinä päivinä tunnen monestakin syystä tarvetta korostaa monimuotoisuuden tärkeyttä itseisarvona jo olemassaoleviin kulttuurisiin käytäntöihin nähden.

Urheilun ja musisoinnin vertailu on perusteltua, sillä lihas- ja hienomotorisina toimintoina kyse on samoista asioista. Kulttuurit poikkeavat toisistaan lähinnä lopputavoitteidensa ja sitä myötä valmennuskäytäntöjensa osalta – rajatapauksina ovat urheilulajit, joissa kisataan tyylipisteistä ja estetiikasta, tai musiikin lajit, joissa paremmuus mitataan esimerkiksi aikayksikköä kohti tuotettujen sävelten lukumäärässä.

Gothoni kiteyttää kirjassaan Pyöriikö kuu mielestäni erinomaisella tavalla filosofiaansa: kamarimusiikissa on mahdollista vaikuttaa kanssaihmisiin merkittävällä tavalla. Tämä välitön reagoiminen on ensi sijassa lähimmäisen hyväksymistä ja hänen tuntemustensa kannustamista – riippumatta siitä, onko samaa mieltä musiikillisesta toteutumisesta. Toisaalta kokemusten vastaanottoon kuuluu itsensä altistaminen epävarmuudelle sekä opettajana että oppilaana. Gothonille kamarimusiikki ei ole riidaton yhteisymmärryksen valtakunta, vaan toisinaan kiivaankin ajatustenvaihdon näyttämö. Kuitenkaan taistojen syynä harvoin on väärässä olemisen pelko.

Tarkoitukseni on toivottaa peruskoulupuolella jo olemassaolevat konstruktivismiin nojaavat mediakasvatuksen käytännöt tervetulleiksi musiikkimaailmaan – siis osallistaminen, vuorovaikutuksellisuus sekä esitysten kriittinen arviointi ja sisällöistä keskusteleminen. Nykyaikainen musiikkikasvatus tunnustaa tyylien kirjon, eikä tähtääkään oppilaan kokonaisvaltaiseen paneutumiseen musiikkikentän kaikkine alaluokkineen. Mitkään musiikkiin liittyvät teoreettis-tekniset opinnot eivät nimittäin riitä hyvän elämän perustaksi, mikäli niiden yhteys lapsen tai nuoren omaan kokemuspiiriin jää epäselväksi. Musiikkikasvatus ja koulutusinstituutiot ovat viihteen ja muun joukkotiedotuksen ohella kulttuuria luovia ja uusintavia toimintaympäristöjä. Optimistisesti sanoisin kasvatuksen olevan aina askelen edellä, ja aidosti riippumattomalle toiminnalle on etumatkan turvaamiseksi taattava riittävät resurssit.

1800-lukua pidetään voimakkaan välineellisen murroksen aikana. Silti taannoin julkistettiin taas uudenlainen vapaakantainen telemark-sidetyyppi laskuominaisuuksien ja kiertojäykkyyden parantamiseksi, ja harmonikkojen tuotekehitystyö nykypäivänä vasta kovaa onkin. Tasokasta valinnanvaraa on oltava pienistä vähärivisistä isoihin melodiabassoihin, joista kukin valitkoon ihanteisiinsa ja omiin ominaisuuksiinsa soveltuvimman pelin.

Olli Kari
MuK

Luin joku aika sitten Richard Sennettin kirjan ”Kunnioitus eriarvoisuuden maailmassa”. Se selvensi paljon sumeana näyttävältä maailman menon ja ihmisenä olemisen kysymystaulua.

Itse asiassa menneen viikon keskusteluavaukset niin Björn Wahlroosin ehdottama valtiontalouden säästötalkoiden aloittaminen kehitysavusta kuin edelleen vellova ns. maahanmuuttajakriittinen keskustelu avautuvat uuteen näkökulmaan. Tai mikseipä kovin yksityinen vanhempien ja lasten välinen suhde.

Wahlroos perusteli ehdotustaan sambialaissyntyisen naisekonomistin Dambisa Moyon teoksella (Dead Aid, eli ) Kuollut apu. Kehitysapu Afrikassa, eurooppalaisten piirtämissä karttavaltioissa, jotka ovat raaka-aineriippuvaisia ja joissa ei ole ollut toimivaa kansalaisyhteiskuntaa eikä keskiluokkaa, on ollut aiheuttamassa Afrikan maitten taloudellista riippuvuutta, korruptiota ja pitkittynyttä köyhyyttä. Muta kuten lista osoittaa, on siis muitakin tekijöitä kehitysapu. Kehitystuki on edelleen hyvä väline nälänhädän, luonnonkatastrofien tai sotien kourissa elävien ihmisten pakolaisuuden – nykyajan kansainvaellusten - syitten torjumiselle. Haasteellisinta onkin luoda edellytyksiä tukea saavissa maissa oma-avulle.

Mutta mitä Sennet voi antaa mamu-kriittiset vastaan kukkahattuiset –asetelmaan? On puhuttava alemmuudentunteesta ja keskinäisen kunnioituksen puutteesta - mutta ei niin kuin äkkiseltään luulisi: me hyvät vastaan ne pahat.

Useimmilla meistä on ylenmääräiset luulot itsestään. Jokainen yliarvioi voiton ja aliarvioi tappion mahdollisuuden. Kateus saa ihmiset tavoittelemaan pientäkin voiton mahdollisuutta. Eri aikoina kateuden viettelykselle on yritetty luoda vastavoimaa. Valistusaikana painotettiin itsensä rakastamisen hyvettä. Se syntyy samoista aineksista kuin ammattiylpeys: hyvin tehdystä työstä ja sen tuottamasta tyydytyksestä.

Kurjalistoon liittyvä halveksunta on ollut aina yleistä. Sitä on yritetty ratkaista luomalla hyvinvointivaltio. Hyvinvointivaltiota perustellaan oikein sillä, että se pitää huolen apua ja tukea tarvitsevista ihmisistä silloinkin kun myötätunto ja sääli on loppunut. Mutta toimiiko nykyinen hyvinvointivaltiomme keskinäisen kunnioituksen hengessä?

Otetaanpa esimerkiksi usein kuullut repliikit: ”Työ on parasta sosiaaliturvaa. Sosiaaliturvan jakamisen sijaan on pantava ihmiset/pakolaiset. Kaikenlaiset instituutiot ja ammattilaiset ovat hyvinvointivaltion byrokratiaa. Niitten sijaan tarvitsemme yhteisöllisyyttä ja vapaaehtoistyöntekijöitä.” Onko puhe vasemmistolaista vai oikeistolaista? Kummatkin niin kuitenkin puhuvat. Nämä puheet vähentävät keskinäistä kunnioitusta ja eristävät sosiaaliavun tarvitsijat muusta yhteiskunnasta.

Sennet päätyy sellaisen tasa-arvon tavoittelemiseen, joka perustuu autonomisuuden psykologiaan. Tämä tarkoittaa sitä, että emme yritä hakea tasa-arvoa ymmärtämällä, vaan hyväksymällä muissa sen mitä emme heissä ymmärrä. Aivan samalla tavalla kuin hyväksymme sen, että lääkärit tai opettajat tietävät mitä he tekevät vaikka emme sitä itse ymmärtäisikään. MUTTA autonomia on vastavuoroista. Myös potilailla ja oppilailla on vastaavasti sellaista tietoa, jota on kunnioitettava kuten myös turvapaikanhakijoilla ja maahanmuuttajilla.

Kun emme yhteiskunnassa yleisemminkään anna tilaa psykologiselle autonomialle, toistemme kunnioitukselle - joka muuten näkyy siinäkin, että yritysjohtajalla on oikeus miljoonaluokan erorahaan mutta ikään kuin alemmalla, ahtaajalla ei - vihapuheella on kasvualustansa. Hyvinvointivaltio tarvitsee uuden autonomiaa kunnioittavan käyttöjärjestelmän, josta hyötyvät kaikki, täällä olevat ja tänne tulevat.. Rintama kansa vastaan eliitti menee muuten kunnioituksen suhteen ihan rikki ja aivan toisin kuin luulemme.

Ajankohtainen Ykkönen 23.3.2010

En usko lapsuuden traumoihin. Siis niihin, joita ylipsykologisoituneessa vatvomiskulttuurissamme traumoiksi nimitetään. Jos jotain oikeasti kamalaa on tapahtunut, se aiheuttaa tietysti traumoja. Mutta, normaalit koulukiusaamiset tai ongelmat äitisuhteessa ovat kaikki suhteellisia ja riippuvat enemmän kokijan suhtautumisesta asiaan. Ainoa asia, josta minulla on traumoja, on koululiikunta.
Historia, pakkoruotsi ja fysiikka olivat kaikki mukavia aineita, mutta koulun pakkoliikuntatunnit aiheuttavat vieläkin kauhunsekaisia väristyksiä. Jos nyt saisin päättää, lintsaisin jokaiselta liikuntatunnilta. Mutta, silloin olin tunnollinen ja kärsin elinkautisen mittaisen liikuntahelvetin.

Tämä on ristiriidassa keskiverron koulukokemuksen mukaan. Tutkimusten mukaan 70-90-prosenttia peruskoulun käyneistä pitää liikuntatunteja mukavina. Liikunta saa oppilailta paremman arvosanan kuin koulu keskimäärin. Mutta, entä sitten me 10-30
prosenttia, joille liikunta oli vastenmielistä? Piitääkö meidän vain kärsiä siksi, että muut lapset nauttivat liikunnasta? En ollut mikään liikunnan vihaaja ennen koulua, pidin liikkumisesta esim. yksin hiihtämisestä tai juoksemisesta, mutta koulun joukkuepelit olivat vastenmielisiä. Muistan vieläkin kuinka minut valittiin aina viimeiseksi mukaan joukkueeseen. Ja ilmeisesti ihan syystä; en ole elämässäni koskaan tehnyt jääkiekko- tai jalkapallomaalia, vaikka pelasin molempia lajeja 12 vuotta koulun pakkoliikunnassa. Vasta viime vuosina olen tajunnut sen, että liikunta voi olla ihan kivaakin.

Tohtori Päivi Berg teki väitöskirjansa mielenkiintoisella tavalla; ei pelkästään haastattelemalla, vaan hyppäämäällä oikeasti yhdeksi lukukaudeksi seiskaluokkalaisten tyttöjen ja poikien liikuntatunneille. Vaikka suurin osa piti liikunnasta, myös tavalliseti nörtit ja pullukat löytyivät nykyliikuntatunneilta. Ja mikä kauheinta, joukkueenjakoa tehtiin edelleen samalla tavalla; etevimmät valitsivat joukkueet, kuten minun lapsuudessani niin, että huonoimmat jäivät aina viimeiseksi. Toinen haastateltavani Sami Kalaja taas on eri mieltä; hänen mielestään kilpailuhenkisestä liikunnasta on päästy nykykoulussa eroon, eikä ainakaan hänen koulussaan ole tällaista "kunujakoa". Sami Kalaja on jyväskyläläisen Kilpisen koulun rehtori ja liikunnanopettaja.

(YLE Radio 1 torstaina 9.05 - 10.00)

Suomalaisten asenteet maahanmuuttoon jyrkkenevät. Meille halutaan vain hienoja, ei huonoja ulkomaalaisia. Mummot pannaan mieron tielle, mutta insinöörit ja muut asiantuntijat toivotetaan tervetulleiksi kaikilla maailman kielillä. Kehitysyhteistyöministeri rajoittaisi kaikkein hädänalaisimpien pääsyä Suomeen, maahanmuuttoministerin henkeä uhkaillaan ja hottentotit ovat palanneet jokamiehen sanastoon.

Mikä maa, mikä kansa? Studiossa Maarit Feldt-Ranta demareista ja Ben Zyskowicz kokoomuksesta.

Viikon kolumnisti Arja Alho.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina 23.3.2010 klo 12.15-13.00 ja klo 17.20-18.05 YLERadio1.

Olen aikamme rattaanpyörän syrjässä. Mutta olenko ainoa jolle työelämän vaativuustasoluokitukset, suoriutumispisteytykset ja kehyskeskustelut tuottavat vierauden kokemuksen. Ainoa, jolle päivämme uutisähkyn terminologia kilpailukykyineen, tuloskuntoineen, huoltosuhteineen, julkisen talouden kestävyysvajeineen ja kestävyystrategioineen tuottaa voimattomuuden tunteen. Aivan kuin elämän mieli ja arvoitus olisi lakannut olemasta finanssikriisin jälkeisessä maailmassa. Minun elämäni osa on olla tuloskuntoisuus osatekijä vailla poliittista äänivaltaa.

Tommi Melenderin Kunnian miehet -romaanissa sijoitusyhtiön salkunhoitaja Heikki Laiho, joka ei halua muistaa lapsuutensa lähiötä ja on yhteiskunnallinen nousukas sanoo:”markkinatalous on julmaa ja kaunista, koska siinä julmat ja kauniit voittavat". Varmaankin on niin, kuten Laiho todistaa, että ihminen. joka häpeää katsoa peiliin ei menesty rahoitusalalla. Ilmakos työpaikan kahvijonossa palkansaajat piilottelevat raateluhampaitaan tervehtiessään esimiehiään. Varmasti työurat pitenevät tässä kulttuurissa. Huraa!

Pörssissä pelataan odotusarvoilla, ja kuulostellaan mihin kannattaisi sijoittaa juuri nyt jotta sijoituksen arvo nousisi. Sitten vikkelin tai häikäilemättömin viheltää pelin poikki ja myy sijoitussalkkunsa ja iso joukko sijoituksen saalistajista jää nuolemaan näppejään. On se kumma. Suuri osa maailmantalouden varallisuudesta voi rakentua arvostuksiin, joilla ei ole mitään tekemistä reaalitodellisuuden kanssa. Onko tämä totta vai fiktiota? Elvytyksestä viis, voi kaksoiswee siis olla jo täällä.

Luin, että osakemarkkinoiden pitkän ajan tuotto-odotus on yhtä kuin talouden reaalikasvu plus infaaltio plus osingot. Auts. En ehkä hiffaa... sitten jalkani eivät enää kosketa maata. Nousen odotusarvona korkeuksiin kuin lapselta karannut vappupallo. Terveisiä anomiasta, vierauden ja arvottomuuden tilassa, josta Emile Durkheim kirjoitti aika päiviä sitten.

Finanssikriisissä pankit pelastettiin kansalaisten rahoittamilla tukipaketeilla. Vastuullisessa markkinataloudessa voitot yksityistettiin ja riskit sosialisoitiin. Toista miljardia euroa suomalaistakin rahaa on siirtynyt hiljaisuudessa veroparatiiseihin. Toisaalla huhuillaan, että Suomesta olisi tulossa veroparatiisi.
Toisaalla tahkotaan, että markkinoiden valvontaa ja ennustettavuutta voidaan lisätä. Vasemmisto on esittänyt EU:ssa markkinoita koskevia hallitustenvälisiä lakeja ja globaalia finanssitransaktioveroa, joka toimisi velkakirjoihin, osakkeisiin, valuuttoihin ja johdannaisiin. Luin, että 0,05 prosentin globaalilla finanssitransaktioverolla voitaisiin kerätä summa, jolla poistettaisiin äärimmäinen köyhyys maailmasta. Suomen pörssistäkin irtoaisi satoja miljoonia pantavaksi vanhusten huoltoon, koulutukseen ja terveyteen jos politiikassa niin tehdään.

Finanssikriisi osoitti sen että markkinat eivät pysty itse itseään korjaamaan. Taloustieteen liberalistiset tutkimusperinteet näyttivät toimimattomuutensa. Talous on politiikkaa vaikka vasemmisto uusliberalismin imussa lakkasikin vuosikymmeneksi niin ajattelemasta. Olisiko minussa miestä kapitalistisen pääoman solipsis-spekulatiiviseen tanssiin?

Kainuun aatelisen seurassa otetaan selvää perusasioista. Finanssikriisin jälkeistä markkinataloutta ja ihmisyyttä päivitettävät Tom Liljeström, toimitusjohtaja Tapiola Varainhoito Oy:stä, Kimmo Kiljunen, kansanedustaja sekä Esa Leskinen, ohjaaja.

Ohjelman alkupuolella odotan kuuntelijoilta teksiviesteja siitä, miten tavallinen tallaja puolustaa elämänsä arvoa globaalitaloudessa? Sortuvatko heikot Suomen siunatuilla markkinoilla?