Tiedotusvälineiden mahdista on puhuttu viime vuosina paljon. Etenkin poliitikot ovat joutuneet toimittajien erityisen huomion kohteeksi. Toimittajat ovat alkaneet pitää kaikkia poliitikkoja lähtökohtaisesti korruptoituneina ennen kuin he todistavat lahjomattomuutensa, ja tämäkin todistus viedään käräjille.

Vallanpitäjien tarkkailu on vanha ja arvokas lehdistön tehtävä, joka on olennainen osa demokratiaa. Puhutaan vallan vahtikoirasta. Esimerkiksi Journalisti-lehti kirjoitti viime vuoden lopulla siitä, miten:

Vallan vahtikoira voi oikein hyvin.

Mutta hetkinen, ketä vallan vahtikoira vahtii? Jos herra Virtasella on vahtikoira, puhutaan Virtasen vahtikoirasta, jonka tehtävä on pitää herra Virtasen tontilta vieraat pois eikä suinkaan vahtia herra Virtasen toimia. Niinpä vallan vahtikoira on sellainen, joka takaa vallanpitäjille rauhallisen yöunen pitämällä tunkeilijat kaukana.

Aristoteleen kantapään fraasirikosministeri vaatii vallan vahtikoira –termin siis kiinnipidettäväksi rankkurin uhalla!

Jollei sitten siitä juuri ole kysymys: jospa toimittajien paljastukset sittenkin ovat vain hämäystä sille, että oikeat rötösherrat saattavat hallita meitä konnamaisesti? Tästä pitäisi tehdä juttu...
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan ja tänään todistamme erästä käytännön esimerkkiä, joka vahvistaa tuon upean sanonnan paikkansapitävyyttä. Aristoteleen kantapää saa laadukkailta kuulijoiltaan postia joka kerran, kun ohjelmassa käytetään sanaa suureellinen. Aina joku tarkkakorva muistaa muistuttaa, että oikea muoto on suurellinen, kahdella e-kirjaimella suureellinen viittaa fysiikan suureisiin.

Ja aivan oikein, näinhän sanakirja sanoo. Mutta onneksi Aristoteleen kantapään pompöösi kielikorva ei ole suureellisensa kanssa yksin. Samaa mieltä on kielikorvan kotiväki.

Ja kun teemme modernin pikaäänestyksen internetin Google-hakurobotin avulla, muoto suureellinen voittaa 7 130 maininnalla suurellisen 2 570 osumaa vastaan. Kiinnostavaa on se, että hakukoneyhtiön käännösrobotin mielestä kummallakin muodolla on oma englanninkielinen vastineensa: suurellinen on pretentious ja suureellinen grandiose, kumpikin jotakuinkin samaa liioittelevuutta merkitseviä englannin sanoja.

Tilanne on tuttu: kielitoimiston korrekti muoto vastaan enemmistön käyttämä väärä muoto. Salomonin tuomio olkoon siis: välttäkäämme pompöösiä loistokkuutta ja harrastakaamme vaatimattomuutta, niin emme mene metsään!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Luonnon suuri ihmeaitta on nykyihmisillekin kiehtova sanontojen lähde. Joskus kiehtovuus ylittää luonnon omat rajat ja tuloksena on luonnon innoittamaa mystiikkaa, tahatonta taidetta tai modernia arvoitusperinnettä ilman ratkaisua. Vai mitä mieltä olette Iltalehden verkkosivuilla lokakuussa julkaistusta tunnetun yritysvalmentajan haastattelusta, jossa räväkästi laukova hengenluoja kuvaili tilannettaan näin:

Sieraimet ovat veden pinnalla, mutta ei ole syytä kuvitella, että tämä ruutana lähtee uimaan Tenojokeen asti.

Tavallisesti kuvailmaus sieraimet pinnalla tarkoittaa sitä, että veteen tottumaton nisäkäs ei vielä ole aivan hukkunut, vaikka tipalla onkin. Kala kuitenkin hengittää kiduksillaan ja sieraimillaan se vain haistelee. Jos ruutana taas joutuu hapettomaan vesistöön, se selviytyy luomalla alkoholia vereensä.

Tässä ehkä onkin yritysgurun ilmauksen ydin: tämä ruutana on ollut liian kauan hapettomassa vedessä ja nyt humalapäissään se on työntänyt sieraimensa pinnan yläpuolelle ja pohtinut vakavasti uimista Barentsinmeren kautta Tenojoelle. Tällainen suunnitelma onkin aivan juoppohullu, koska ruutana elää mieluiten lämpimissä ja rehevissä vesissä eikä kylmissä ja suolaisissa vesissä.

Voiko siis kauniimmin ilmaista, että ryyppyputki on nyt päällä? Vai onko ruutanalla ryyppyputki päällä? Vähempikin arvoituksellisuus saa lukijan kaipaamaan neuvoa antavaa.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Monikulttuurikeskustelu liikkuu usein tuttuja polkuja pitkin. Ensin sanotaan monikulttuurisuus, sitten puheet kääntyvät maahanmuuttoon, pakolaisuuteen ja sieltä islamiin, muslimien sopeutumiseen, sosiaaliturvaan ja erityisoikeuksiin. “Muslimit”, “arabit” ja “afrikkalaiset” – tai Suomessa myös “somalit” ovat yhtenäisinä esitettyjä ryhmiä, jotka edustavat vieraita, toisia, niitä muita.

Heitä jotkut pelkäävät, toiset haukkuvat, kolmannet yrittävät kaikin tavoin miellyttää. Puhutaan “heistä”, joilla on tietynlaisia tarpeita ja mieltymyksiä, uskonnosta tai kulttuuritaustasta johtuen.

Kulttuuristen erityisvaatimusten edustajat ovat kuitenkin vain harvoja vanhoillisia, joita monikulttuurisuuden nimissä kuunnellaan – tai joihin monikulttuurisuuden vastustamisen nimissä viitataan pelottavina esimerkkeinä. He eivät edusta kovin suurta osaa maahanmuuttajista.

Meitä maahanmuuttajia on monenlaisia. Vain osa tulee Afrikan tai Lähi-Idän suunnalta. Ja sielläkin asuu monia kansoja ja kansallisuuksia, poliittisia ja kulttuurisia ryhmiä. On uskonnollisia vähemmistöjä, on kristittyjä, bahaita, maltillisia muslimeita ja uskottomia. Kaikki eivät pidä pappisvallasta, eivätkä kaikki koe vanhoillisia pappeja edustajikseen.

Kurdit ovat vain yksi Lähi-Idän monista ei-arabilaisista kansoista, mutta he ovat suurin kansa vailla omaa maataan. He asuvat vähemmistöinä Turkissa, Irakissa, Iranissa ja Syyriassa – ja muuallakin, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Hekään eivät ole kaikki keskenään samanlaisia. Mutta heidän kulttuurinsa, heidän monimutkainen suhteensa kotivaltioidensa vallanpitäjiin – ja jopa omiin perinteisiin – muistuttaa siitä, miten moniääninen ja monitahoinen on maailma myös tänne hiljattain muuttaneiden joukossa, vaikka olisivatkin muuttaneet etelästä – ja pakolaisina.

Tänään puhuimme suomen kielestä, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita. Saan usein sähköposteja ja kirjeitä huolestuneilta ja jopa vihaisilta kuuntelijoilta. He ovat vihaisia radio-ohjelmassa käytetystä huonosta kielestä. Usein palautteenantajat ovat oikeassa; monet muotitermit ovat ärsyttäviä ja ihmiset niinkuttelevat tai ilmaisevat itseään epäselvästi. Toisaalta esiintymistilanne on aika haastava. On todella hankalaa tuottaa koko ajan virheetöntä suomea. Siihen ei pysty oikeastaan
juuri kukaan.

Viimeaikaisia muotijuttuja suomen kielessä ovat ainakin nuorten tyttöjen loppukiekaisu, josta jo minun äidinkielenopettajani aikanaan huomautti luokan tyttöjä. Nyt se on levinnyt jopa professorien puheeseen. Kyse on kielen hienoista nyansseista ja tälläkin kiekaisulla on tehtävänsä lauseessa. Se mm. kertoo, että lause jatkuu vielä, kuuntelethan minua.

Kieli siis muuttuu koko ajan. Mutta, minkälaista suomea puhutaan 100 vuoden päästä? Siitä puhui tänään saksalaissyntinen kirjailija Roman Schatz, joka on opetellut täydellisen suomen vasta aikuisiällä. Pirjo Hiidenmaa taas Suomen Akatemin kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikön johtaja ja Elina Kouki on lukion äidinkielenopettaja, joka väitteli juuri tohtoriksi
lukion äidinkielen opetuksesta.

Suosittelen englannintaitoisille kuulijoille muutamaa aiheeseen liittyvää kirjaa, jotka itse luin: Guy Deutscherin vielä suomentamaton kirja The Unfolding of Language kertoo mielenkiintoisesti kielen synnystä. Henry Hitchingin The Secret Life of Words taas englannin kielen historiasta.

Jos sosialidemokraattista puoluetta ei olisi, niin perustettaisiinko se nyt uudelleen? Jäisikö kukaan kaipaamaan edes koko työväenliikettä?

Reilun vuosisadan ajan tällaiseen kysymykseen oli helppo vastata yksiselitteisesti kyllä. Nyt en ole siitä enää niin varma. Kokonaista 35 prosenttia suomalaisista ei enää osaa tai halua gallup-kyselyissä nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosa heistä on sellaisia, jotka yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluisivat vasemmiston kannattajiin, toisin sanoen heillä olisi eniten voitettavaa, jos vasemmiston arvot ja ohjelmat toteutuisivat.

Tämä on sekä sosialidemokratian, koko vasemmiston että demokratian kriisi. Siksi se ei myöskään ratkea sillä, että sosialidemokraattien nimestä tiputettaisiin sosiaalisuus pois. Se että enää viitisentoista prosenttia ihmisistä (kun otamme huomioon myös tuon 35 %) haluaa kannattaa SDP:tä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sosialidemokratiaa tarvittaisi edelleen, ja jopa aikaisempaa enemmän.

Sosialidemokratia perustettiin uuden ajan kapitalismin synnyttämän työväenluokan liikkeenä. Tätä kapitalismia reformistinen työväenliike lähti kesyttämään alistamalla markkinavoimat yhteiskunnalliseen ohjaukseen rakentamaan nykyaikaista hyvinvointivaltiota.

Parhaiten tässä onnistuttiin pohjoismaissa omaksutun kansankoti-tavoitteen pohjalta, jossa sosiaaliturva ja laadukkaat yhteiskunnalliset palvelut ovat tarkoitetut koko väestön käyttöön yhtäläisin perustein.

Sosiaalipolitiikan irrottaminen aiemmasta köyhäinhoidosta ja suuntaaminen koko väestölle on johtanut siihen, että pohjoismaissa toteutuu edelleen maailman tasaisin tulojen ja varallisuuden jako. Hyvinvointivaltiomallimme ei ole ollut taloudellisen kehityksen ja menestyksen este, vaan päinvastoin sen avain, kuten pohjoismaiden sijoittuminen kaikkien kansainvälisten kilpailukykyä, hyvinvointia, hallinnon tehokkuutta, terveyttä tai osaamista arvioivien kauneuskilpailujen kärkikymmenikköön osoittaa.

Tänään, 20 vuotta demokratian hylänneen kommunistisen mallin romahduksen jälkeen kaikki jäljelle jäänyt vasemmistolaisuus on sosialidemokratiaa. Kommunismin romahdus oli iloinen asia sen diktatuurin alta vapautuneille, mutta samalla se poisti kapitalistien pidäkkeet olla kohtelematta työläisiään miten tahansa, kun enää ei tarvitse pelätä Neuvostoliittoa eikä bolshevikkeja. Enää ei kapitalistien tarvitse ymmärtää eikä tukea sosialidemokraattejakaan, jotta nämä pitäisivät kommunistit kurissa.

Sotien jälkeisenä pitkänä nousukautena sosialidemokratiasta tuli tavallaan oman menestyksensä uhri. Sen saavutuksia sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen kehittäjänä ei enää tunnisteta vaan hyvinvointivaltiota pidetään itsestäänselvyytenä. Kun talouskriisin varjolla näitä saavutuksia alettiin uusliberalismin hengessä purkaa, alkoi eriarvoisuus jälleen kasvaa ja luokkayhteiskunta tehdä paluuta.

Toisin kuin sadan vuoden takainen luokkayhteiskunta ei tämän päivän luokkayhteiskunta enää perustu samalla tavoin näkyviin ja ylittämättömiin jakoihin eikä myöskään synnytä sellaista luokkatietoisuutta, joka kanavoitui yhteiskunnalliseksi liikkeeksi.

Vanhat liput ja laulut, jotka aikanaan nostattivat työväenliikkeen henkeä, ovat nyt muuttuneet museotavaraksi. Sellaisena ne voivat enemmänkin karkottaa kuin houkutella uusia ja nuoria ihmisiä, jotka edelleen sinänsä hyväksyvät sosialidemokratian arvomaailmaan, kunhan sitä ei sillä nimellä kutsuta.

Nyt köyhät ja syrjäytyneet ovat hajallaan eivätkä näe politiikassa ketään uskottavaa asiansa ajajaa. Vain helppojen syntipukkien osoittamiseen erikoistuneet populistiset helppoheikit saavat näitä ihmisiä hetkellisesti liikkeelle.

Sosialidemokratia ei tästä nouse ellei se myös kykene rehelliseen itsekritiikkiin ja myöntämään, että sekin tempautui välillä uusliberalismin myötäilyyn ja teki edellisen talouskriisin talkoissa säästö- ja leikkausvälttämättömyydestä hyveen. Sekin on nähtävä, että nyky-yhteiskunnassa asettuminen vahvojen ammattiliittojen saavutettujen etujen puolustajaksi näyttää usein myös kaikista heikommassa asemassa olevien ihmisten hylkäämiseltä.

Kestävän kehityksen vaatimuksen sisäistäminen on sekin vielä haussa. Vasemmiston näivettyminen jatkuu jos ghettoudumme ja käperrymme omiin perinteisiin ympyröihimme ja nojaamme vanhoihin vallankäyttömekanismeihimme ja vakuuttelemme, että kaikki on hyvin, jos vain pysymme yhtenäisinä ja tuemme toinen toisiamme.

SDP ja vasemmisto ovat kuitenkin edelleen olemassa, eikä niitä ole tarvis perustaa uudelleen. Vanhassakin on aatteen ja asioiden puolesta vielä riittävästi poweria kunhan sen itse oikein oivallamme.

Ajankohtainen Ykkönen 8.2.2010

Ahma juoksee kantavalla lumihangella.

Kovaksi pakkautunut lumihanki tärisee selvästi suurten tassujen alla ja korviin kantautuu epämiellyttävää mörinää. Ääntä, jota ahma on aina vaistomaisesti yrittänyt välttää.

Jonkin eläimellisen ja kaukaisen vaistonsa ansiosta ahmanaaras tietää, ettei ääni tarkoita hyvää. Ahmanaaras nopeuttaa etenemistään, poispäin äänestä, kauemmaksi, turvaan.

Mutta ääni liikkuu nopeasti.

Ahma juoksee jo parinkymmenen kilometrin tuntinopeutta, mutta takaa tuleva ääni etenee paljon, paljon nopeammin – viittäkymppiä, kuuttakymppiä kohta kahdeksaakymppiä.

Nyt ahmanaaras erottaa kolmen ihmisen huudot.

Huutavat toisilleen, antavat ohjeita.

”Kierrä sinä se sieltä vasemmalta, minä kierrän oikealta.”

Kolmas äänistä huutaa pysyttelevänsä aivan ahman kannoilla, melkein takajaloissa kiinni.

Nopeasti ja varmasti äänet lähestyvät hangella henkensä edestä juoksevaa ahmaa.

Ahma ei ehdi nähdä eikä tajuta mitään, kun moottorikelkka ajaa sen ylitse.
Kipu ja tuska iskevät ahmanaaraaseen kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Hartiat ovat kuin tulessa, kun kolmesataa kiloa painava moottorikelkka jyrää kymmenen kiloa painavan ahmanaaraan alleen.

Kipu jyskyttää hartioissa, mutta nyt ahmanaaraalla herää suojeluvaisto.

Pennut.

Hänen on päästävä suojelemaan pentujaan, jotka ovat yksin pesässään.

Samalla ahmanaaras tuntee miten toinen, kolmesataakiloinen moottorikelkka jysähtää uudelleen sen kylkeen.

Kipu ja pelko sumentavat ahmanaaraan aivot, eikä pieni eläin voi ymmärtää mistä on kyse. Myös kolmas moottorikelkkailija saa osansa jahdin nautinnosta. Kuski kaasuttaa ahman päälle ja jyrää sen kelkkansa alle.

Ahmanaaras ei jaksa enää pitkään.

Moottorikelkkailijat seuraavat kelkoillaan ahmaa vielä muutamia satoja metrejä, kunnes ahmanaaras asettuu pienen puun alle kuolemaan.

Ketkä ajoivat ahmanaaran ylitse moneen kertaa?

Milla-suden tarina ajoittuu vuodelle 2003. Silloin Pyhäjoen rannasta löytyi kaksi sutta kuolleena. Toinen susista oli Milla ja toinen oli sen puoliso.

Kummankin suden ympärille oli kiedottu sinistä nailonköyttä ja susien etujaloissa oli valkoista vetoliinaa.

Ja kuulkaahan nyt: kuka uskoo että Milla ja sen puoliso tapettiin luvan kanssa? Sudet murhattiin, julmasti ja raa’asti – ja sitten ne heitettiin veteen, jotta tappajien jäljet peittyisivät. Muistoksi julmista ihmisistä jäi vain sininen nailonköysi ja valkoinen vetoliina.

Poronhoitoalueella taitaa olla jotakin todella, todella pahasti pielessä.

YLE Radio 1 keskiviikkona 10.2.2010 klo 9.05 - 10.00.

Kun Kaarina Hazard julkaisi Tony Halmeen muistokirjoituksensa, kävi heti ilmi miten vaikeata kertojan käyttö tekstissä on. Hazard selitti, että hänen kirjoituksensa oli senasaatiojounalismin ironiaa ja pilkkaa. Kolumnista olisi vain pitänyt osata erottaa kertoja jutun todellisesta kirjoittajasta. Todellinen kirjoittaja käänsi sanomansa kertojan avulla päinvastaiseksi tarkoituksena paljastaa julkisuuden tekopyhyys. Tehtävä oli vaikea, varsinkin niin vaikeassa tyylilajissa kuin ironia. Ei se Hazardilta tainnut oikein onnistua, kun syntyi niin paljon tyytymättömyyttä ja kapinaa hänen tekstiään kohtaan.

Genesis alkaa näin: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” Tässäkin on kertoja, joku joka näkee syvyydet peittävän pimeyden, aution ja tyhjän maan sekä Jumalan jonka henki liikkuu. Jumala on kuten tiedämme kaikkivaltias ja kaikkivoipa, mutta vielä häntäkin kaikkitietävämpi hahmo on tämä kertoja, joka siis näkee jumalankin ja tämän teot ja pystyy ne luettelmaan. Hän myös kuulee, mitä Jumala päivittäin sanoo: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Tässä vaiheessa Jumala siis ajatteli jo ihmistä ja hänen tulevaisuuttaan ja toimeentuloaan luomalla heti kärkeen karjaeläimet. Ja kertoja näkee myös Jumalan mieleen: ”Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.”

Eivät lukijat tässäkään tarinassa välttämättä havaitse kertojaa eivätkä kertojan ironiaa, vaan tulkitsevat että Jumala itse tässä kertoilee tekosistaan. Ja vielä suurempi probleema syntyy, jos kysytään kuka tämän on kirjoittanut. Missä on kirjoittajan ääni?

”Täällä Pohjantähden alla” alkaa näin: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Tiedämme että kirjoittaja on Väinö Linna ja havaitsmme, että tarinaansa hän kuljettaa kaikkitietävän kertojan avulla. Tämä kuvailee mitä tapahtuu, kertoo mitä kukin sanoo ja tietää vielä henkilöiden ajatuksetkin.

Äskettäin loppuneessa Pohjantähden kuuunnelmasarjaversiossa tarina kuljetettiin ja esitettiin näkökulmahenkilöiden kautta. Henkilöt toimivat ja kuvailivat toimintaansa ja tapahtumia. Näin haluttiin päästä suurempaan hetkelliseen läsnäoloon. Kaikkitietävä kertoja, joka Linnalla tietää tarinan ”lopputuloksenkin”, puuttuu. Hänen välittämänsä tarinan kannalta välttämätömät tiedot on sisällytetty roolihenkilöiden puheisiin ja näin eletään kertomuksen henkilöiden kanssa preesensissä. Kaikkitietävä ei voi tulla tarinan ulkopuolelta, tulevaisuudesta sanomaan mitään. Häntä ei päästetä sisään.

Kuunnelma voi käyttää hyvin vapaasti monenlaisia kertojia: kaikkitietävää, sisäistä, roolihenkilökertojaa jne., ja koska kuunnelma on näkymätön, se ei henkilöi asioita ja väitteitä niin rajusti kuin visuaaliset välineet. Se ei mene heti henkilökohtaisuuksiin. Niinpä uskonkin että audiolla on suuremmat mahdollisuudet myös leikitellä kertojan mahdollisuuksilla, jopa kertojan ironisuudella, ilman että vastaanottajat heti reagoivat raivolla ja pettymyksellä.

"Kun mieheni kantoi omat tavaransa pois kodistamme, jäljelle jäi suuri lipasto. Kömmin istumaan sen taakse, piiloon. Tajusin, että voin istua siellä vaikka kuinka kauan, eikä kukaan tule välttämättä etsimään."

"Yksinäisyys tuntuu silloin, kun huomaa, ettei ole kenenkään elämässä tärkein."

"Tapasin kerran dementoituneen ja katkeroituneen vanhanpiian mummoni hoitokodissa. Kun osoitimme halauksin ja suukoin hellyyttä isoäidille, hän tuli suunnattoman vihaiseksi ja huusi hoitajalle, että tulkaa hakemaan nämä hullut naiset pois! Todellisuudessa hän oli vain katkera, kun jäi itse moisesta huomiosta paitsi. Häntä ei kukaan käynyt tervehtimässä eikä kukaan osoittanut hellyyttä ja rakastanut. Toivon sydämestäni, etten koskaan katkeroituisi, vaikka jäisinkin yksin, mutta kyllä tulevaisuus vähän pelottaa."

"En harrasta itsesääliä. Harrastan kulttuuria. Se auttaa yksinäisyyteen: jos ei muuta, niin koen kuuluvani ainakin ihmiskuntaan."

"Minulla on koira, joten en ole aivan yksin. Vain ihmisystävät puuttuvat."

Yllä olevat lainaukset on kerätty suomalaisilta naisilta, joita ohjelmani keskustelija, Arja Mäkinen analysoi väitöskirjassaan.

Helsingin Töölöstä löytyi viime viikolla muumioitunut nainen, joka oli maannut yksin kuolleena kodissaan kuukausikaupalla. Näitä sattuu silmiin. Kauhealta tuntui lukea lehdestä muutama vuosi sitten eräästä tunnetusta toimittajasta, joka oli ehtinyt myös maata kuolleena kuukausia kotonaan ilman, että kukaan olisi osannut etsiä tai kaivata. Minä tunsin tämän ihmisen. Olimme olleet samassa toimituksessa ja istuneet pikkujouluissa rinnakkain. Että näin voi käydä vaikka ihminen tuntisi kaikki maan tähdet.

Yksinäisistä tulee mieleen vanhukset, maaseudun ”peräkamaripojat” ja kaupunkien trendikkäät urasinkut, joilla menee lujaa ja joiden salaa uskotaan etsivän sitä ainoaa ja oikeaa. Koska joka viides suomalaisista elää yksin on kuva yksineläjistä paljon moninaisempi.

Kenestä vaan voi tulla yksinäinen kun elämä koettelee. Niin rikkaan kuin köyhänkin perhe voi kadota kuin tuhka tuuleen luonnonkatastrofin sattuessa. Silloin on kysyntää pohjoismaiselle turvaverkolle, joka toivon mukaan vielä on siellä.

Yksin elävistä puhuminen ei ole marginaalista käsin säälin kerjäämistä eikä surkuttelua. Yksin eläminen ei edes tarkoita välttämättä yksinäisyyttä. Mutta toisenlaista asennetta, vastuunottoa omasta ainutkertaisesta elämästä se vaatii. Jossain aikuisiän kynnyksellä kun ruusuisimmat parisuhdekyhäelmät on tarvottu läpi ja eletty todeksi näyttää yksin eläminen ihan realistiselta elämänarvoisen elämän. vaihtoehdolta. Siinä on myönteinen kasvun paikka. Ja koska suomalaiset naiset elävät miehiä pitempään joutuvat parisuhteen satamaan päätyneet naisetkin kohtaamaan elämänsä viimeiset vuodet enemmän tai vähemmän yksin.

Tänään Suomessa on jo miljoona sinkkutaloutta. Yksineläjien määrä on kahdenkymmenen viime vuoden aikana lähes kaksinkertaistunut.
Yhteiskunnallisen tasa-arvon vinkkeleistä on ongelmallista, että yksineläjistä lähes kolmasosa on köyhiä. Jopa 70 % lakisääteisen toimeentulotuen saajista asuu yksin. Tulisiko yhteiskunnan suunnata yksinasuville erityisiä ennaltaehkäiseviä sosiaali- ja terveyspalveluita? Täsmätukea.

Yksin eläminen on kallista. Arkipäivän elinkustannukset muodostuvat korkeammiksi koska sinkku ei voi jakaa asumisesta, kodinkoneista, huonekaluista, sähköstä, vakuutuksista, tv-luvasta, lehtimaksuista, autosta jne. koituvia kustannuksia toisen kanssa. Kuinka oikein se on, että erilaiset julkiset palvelut ja tulonsiirrot on viritetty lapsiperheille, joita puolueet liehittelevät valtiollisissa vaaleissa. Lapsiperheiden ongelmat työllistävät tutkijoitakin. Eikä köyhän yksineläjän ääni kelpaa kenellekään? Miten eri tavoin yksineläjät ovat yhteiskunnan sokea piste?

Siitä miten sinkun tulee varautua yksin tai toisten kanssa hyvään elämään, toimeentuloon ja asumiseen ovat Kainuun aatelisen seurassa keskustelemassa Suomen Yksinelävät ry:n puheenjohtaja Raija Eeva, projektipäällikkö Arja Mäkinen sekä sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen.

Slavoj Zizek on slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko. Slavoj Zizekiä pidetään muotifilosofina, jopa "kulttuuriteorian Elviksenä", jonka tunnusmerkkejä ovat maaninen esiintymistapa ja vaikeana pidetty kirjoitus- ja ajattelutyyli.

Kalle Haatasen ohjelmassa paneudutaan Zizekin ajattelun taustoihin - niihin filosofisiin kivijalkoihin, jotka antavat Zizekin ajattelulle ymmärrettävän perustan.

Vieraana Zizekin "Pehmeä vallankumous" -teoksen toimittaja ja suomentaja Janne Porttikivi.

YLE Radio 1 8.2.2010 klo 12.15 - 13.00.