Uskonnot ovat erilaisia. Ne pyrkivät erilaisiin päämääriin ja edistävät erilaisia elämänmuotoja. Kuka sitten määrittelee sen yleisen viitekehyksen mikä ”uskontoja ” yhdistää? Nyt on tärkeää yhteiskuntarauhankin kannalta keskustella siitä miten eri uskonnot elävät rinnakkain ja miten niitä tulisi opettaa?

Kouluissamme uskonnonopetusta koskeva lainsäädäntö on vuodelta 2003
jolloin tuli uusi uskonnonvapauslaki voimaan. Laki antaa oppilaalle oikeuden joko ”oman uskonnon” tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Opetushallitus laatii opetussuunnitelmille yleiset puitteet. Käytännössä uskontojen opetusta ja erilaisten kulttuurien kohtaamista pähkäillään kunnissa koulujen ja opetusvirastojen käytävillä. Ja Kuntien todellisuus on pohjoisessa ja hiljentyvissä idän kunnissa aivan eri maata kuin pääkaupunkiseudulla, jossa suurin osa maahanmuuttajista on kristittyjä.

Vaikka pääkaupunkiseudulla osallistuu islamin opetukseen nyt tuhansia oppilaita niin ovat Espoon islaminuskoiset oppilaat ”yleisislamin” tunneilla. Katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat saavat sen sijaan omaa opetustaan. Suomen kouluissa opetetaan viittä erilaista kristinuskoa mutta vain yhdenlaista islamia. Kaiken kaikkiaan uskonnollisia yhteisöjä on kahdeksansataa. Miten eriytyneissä uskonnonopetuksissa ja elämänkatsomustiedon opetuksissa olevien oppilaiden keskinäinen kulttuurinen tutustuminen ja dialogi saa sijaa?

Monikulttuuristuminen ja oikeus oppia omaa äidinkieltä ja uskontoa saa koulujen lukujärjestykset paukkumaan eri suuntiin kun oppilailla on yhteistä ja eriytynyttä opetusta. Vantaalla peruskoululaisista on maahanmuuttajataustaisia 15 prosenttia ja oman äidinkielen opetusta annetaan 29 kielellä. Tässä moninaistuvassa opetuksessa onnistuminen on kotouttamispolitiikan perusjalka.

Tähän pyrkiminen vie kuntien resursseja. Jotta kuntien työtaakka helpottuisi on kuntaliitto esittänyt kaikille yhteiseen uskontotietoon siirtymistä. Ministeri Henna Virkkusen mielestä sitä sopii vakavasti pohtia. Uskontotieto ottaisi etäisyyttä uskontoihin kuuluvaa kokemuksellisuuteen ja vakaumuksellisuuteen, mikä on traditioiden harjoittamista. Miten uskontoa voi opettaa neutraalisti niin, että sillä ei olisi suhdetta elävään elämään, kokemuksellisuuteen, ja uskoon, joka parhaimmillaan auttaa ihmistä elämään?

Uskontojen suhteesta traditioon on Kainuun aatelisen seurassa keskustelemassa opetusministeri Hanna Virkkunen, uskontodidaktiikan yliopistolehtori Jyri Komulainen sekä filosofian ja elämänkatsomustiedon didaktiikan yliopistolehtori Eero Salmenkivi

Mikä lääkkeeksi kaikkiin mahdollisiin yhteiskunnallisiin epäkohtiin aina koulusurmista talouskriisiin?

Yhteisöllisyys tietysti, tuo poliitikkojen ja hyvää tarkoittavien hölmöjen mielihokema. Yhteisöllisyys ei kuitenkaan tarkoita mitä tahansa, vaan sen kuuluu kestää myös tieteellistä tarkastelua.

Keskustelemassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vastaava ylilääkäri Markku T. Hyyppä.

Koulussa kiusattu joutuu yleensä olemaan se, joka vaihtaa koulua. Kiusaaja saa jäädä hovinsa keskelle nauttimaan suosiostaan. Kiusatun lapsen vanhemmat eivät jaksa katsoa lapsensa kärsimystä, vaan ratkaisevat ongelman vaihtamalla lapsen koulua. Miksi opettajat ja muu kouluhenkilökunta on niin hampaatonta ja saamatonta, että kiusattu joutuu luopumaan – ja kiusaaja voittaa?

Aikuiset – eli opettajat - käpälöivät lapsia koulussa. Näin kertoo tuore tutkimus. Miksi lapsen koskemattomuus on niin vaikea asia ymmärtää ja hyväksyä? Minkälaiset hoksottimet on sellaisella aikuisella joka väittää, että 11-vuotias tyttö pukeutuu seksikkäästi, jos tyttö käyttää napapaitaa ja kittanoita housuja? Minkälainen ihminen on ihminen, joka edes kykenee näkemään seksiä niin nuoressa tytössä?

Me kysymme lapsilta, onko opettaja koskettanut heitä seksuaalisella tavalla. Kun lapsi vastaa ”kyllä”, silloin aikuiset parkuvat yhteen ääneen: ”Väärä vastaus! Ei se niin ole!” Miksi me edes vaivaudumme kysymään lapsilta, jos meitä ei kiinnosta kuulla heidän vastauksiaan? Jos me emme usko lapsia? Sehän on silkkaa rahan ja ajan tuhlausta.

Aikuinen ei tajua lapsen maailmasta tuon taivaallista – paitsi sen, minkä aikuinen haluaa ymmärtää: lapsen elämä on silkkaa auvoa ja ruusuilla tanssimista.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 17.2.2010 klo 9.05 - 10.00)

Howdy pardners! Tänään lähdemme rapakon eli Atlantin valtameren yli jenkkeihin eli Amerikkaan eli Yhdysvaltoihin. Jenkkilä on millekään Pohjois-Amerikan osalle harhaanjohtava nimi, koska se viittaa lähinnä Yhdysvaltojen koillisosiin. Yhdysvallat viittaa liittovaltion olemukseen, mutta mistä tulee sana Amerikka? Markku Henriksson on Amerikkojen tutkimuksen tutkijakoulun johtaja ja hän on tutkinut luonnollisesti myös Amerikan nimiä. Maanosan nimen historia ei hänen mukaansa olekaan aivan yksiselitteinen juttu.

Vanhin Amerikan etymologia lähtee liikkeelle firenzeläiskauppias Amerigo Vespuccista, joka omien sanojensa mukaan oli mukana Kristoffer Kolumbuksen kolmannella matkalla 1493 ja omin päin nykyisen Brasilian rannikolla 1497. Vaikka monet epäilevät näitä tarinoita, saksalainen kartantekijä Martin Waldseemüller ilmeisesti uskoi Vespuccia ja kirjoitti vuoden 1507 karttaansa maininnan maasta, ”jonka oli löytänyt Americus”.

Kuusi vuotta myöhemmin kartanpiirtäjä oli jo muuttanut mieltään ja Etelä-Amerikan kohdalla luki “Mundus Novus”, uusi maailma. Mielenmuutos oli kuitenkin myöhäistä, ensimmäisen kartan suosio levitti nimeä muihinkin karttoihin ja näin maanosan nimi vakiintui Amerikaksi.

Mutta yleensähän paikat nimetään sukunimien mukaan, ei etunimien mukaan. Amerikan eurooppalaisen asuttamisen alkuvaiheista löytyykin yksi sopiva sukunimi: Richard Amerike oli bristolilainen seriffi, joka oli yksi John Cabot –nimisen löytöretkeilijän vuonna 1497 tapahtuneen Amerikan-matkan rahoittajista.

Kolmas vaihtoehto on se, että intiaanien kielellä jokin vuoristo tai muu asia oli nimeltään jotain sanaan amerikka viittaava, ja semmoinenkin mahdollisuus on, että nämä kaikki kolme teoriaa pitävät paikkansa.

Harvinaisen epäselväksi jää siis noinkin merkittävän maanosan etymologia. Näin ei voi sanoa suurimmasta osasta Pohjois-Amerikan paikkoja, monasti niiden nimet suorastaan huutavat selitystä. Ja aika usein tuo selitys löytyy Euroopasta.

Onko USA siis vain sattumanvarainen Euroopan paikannimien ja historian kuvajainen, tätä kysymme nyt Yhdysvaltain tutkimuksen McDonnell-Douglas –professori Markku Henrikssonilta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tietoyhteiskunnan harmillinen sivuvaikutus on se, että kun päähän tulvii uutta tietoa, joskus vanha tieto putoaa päästä huomaamatta pois. Näin voi käydä vaikkapa vanhalle tiedolle Sergei Prokofjevin laatimasta lastensadusta ja musiikkiteoksesta Pekka ja susi, kun aivosolukkoa altistetaan uudelle ja sinänsä tärkeälle tiedolle ilmastonmuutoksesta.

Näin kävi toimittajien ammattilehden Journalistin toimittajalle viime marraskuussa, kun hän kirjoitti seuraavasti:

Maailmanloppua kirkuvilla otsikoilla saavutetaan hyvin nopeasti Pekka ja susi -efekti. Pian lukijaa ei enää hetkauta mikään.

Toimittajalta eivät ole menneet sekaisin puurot ja vellit vaan Prokofjevit ja Aisopokset. Aisopoksen paimenpoika oli se, joka huuteli huvikseen vääriä hälytyksiä sudesta ja kun susi lopulta tuli, kukaan ei enää kiinnittänyt huutoihin huomiota. Musiikkisatu Pekka ja sudessa Pekka taas kiusasi kotieläimiä, nappasi pihapiiriin eksyneen suden kiinni köydellä ja järjesti sen elävänä eläintarhaan.

Aristoteleen kantapää heristääkin vanhaa ja viisasta sormeaan: älkää hyvät ihmiset opetelko liikaa uusia asioita, etteivät ne tuupi vanhoja asioita mäkeen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Käytämme viestinnässä kahta merkkijärjestelmää: latinalaisia kirjaimia ja arabialaisia numeroita. Koska kirjaimet ovat aina epätarkempia kuin numerot, meillä on joskus halu lainata numeroiden maailmasta ja matematiikasta tarkkuutta lisääviä elementtejä.

Tämän on huomannut ystävämme matematiikan emerituslehtori Heikki:

Minua häiritsee sanonnan "mahdoton yhtälö" käyttäminen sellaisissa yhteyksissä, joihin ei matemaattinen käsite yhtälö millään tavalla liity. Juuri äsken uutisissakin sanottiin, että ”Haitissa potilaiden hoito on mahdoton yhtälö”. Matematiikassa ei ole mahdottomia yhtälöitä, on vain ratkeavia ja ratkeamattomia yhtälöitä.

Näistä esioletuksista saamme aikaan seuraavanlaisen helpon kaavan:

Jos asiayhteys x ei liity mitenkään matematiikkaan, älä käytä sen yhteydessä yhtälöä y.

MOT – mikä oli todistettava!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Urheilu on sen verran fyysistä hommaa, että omiin pikkuhaavereihinsa tottuneiden tavallisten ihmisten on mahdoton kuvitella sportin harrastamisesta aiheutuneita vammoja.

Otetaan nyt vaikkapa Raimo Summasen viime syksynä valmentaman sveitsiläisen jääkiekkoseuran menestyksestä kertonut urheilu-uutinen viime joulukuisesta Helsingin Sanomista. Se valaisee hiukan, millaisten vammojen kanssa urheilun ammattilaiset joutuvat päivittäin tekemisiin:

Summanen hoiti pukukoppitulehdusta huudolla ja henkilökohtaisuuksiin menevällä kritiikillä.

Suomalaisvalmentajan tapaa parantaa pukukoppitulehdusta ei ilmeisesti Sveitsissä arvostettu, koska Summaselle annettiin lopputili.

Tästä opimmekin, että tulehduksen hoidossa ensiarvoisen tärkeää on puhdistaa ilmaa, vaati se sitten koviakin sanoja tai jopa perusteellista tuuletusta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Mikä tekee ihmisestä Persoonan isolla P:llä? Tätä mietiskelin, kun valmistelin maanantain 15.2. 2010 ohjelmaani. Elämyksenä vuosikymmenten varrelta radion ääniarkisto luovutti kuunneltavaksi kaksi haastattelua vuodelta 1987. Kaksi Radioteatterin voimahahmoa äänessä, kumpikin jo manalle menneitä, mutta suuren jäljen suomalaisen kuunnelmataiteen historiaan jättäneitä.

Pekka Lounelan, kirjailijan ja radion teatteriosaston päällikön (1965-1973) haastattelu on tehty hänen eläkepäivinään, jolloin hän kirjoitti. Vuoden 1987 teos on jännittävällä tavalla ajankohtainen myös 2010-luvulla – sen päähenkilöstä on tehty elokuva vastikään, ja lisää on tulossa.

Kyse on vuoden 1987 maaliskuussa ilmestyneestä kirjasta Kahden naisen sota. Pekka Lounelan ja Matti Kassilan teos kertoo sota-ajan kuuluisimmasta maanpetos -ja vakoilujutusta, jonka päähenkilöt olivat kirjailija Hella Wuolijoki ja desantti, Neuvostoliiton vakooja Kerttu Nuorteva.

Tämänkin päivän perspektiivistä aihe on mielenkiintoinen: samasta aiheesta teki Jörn Donner mielestäni parhaan elokuvansa Kuulustelu viime vuonna, ja loistavasti Kerttu Nuortevaa esittänyt Minna Haapkylä sai äskettäin osasuorituksestaan naispääosa-Jussin. Tulossa on toinenkin elokuva aiheesta. Sen keskiössä on vuorostaan Kahden naisen sodan toinen päähenkilö, Hella Wuolijoki. Käsikirjoituksen tuohon parhaillaan filmattavaan elokuvaan on tehnyt Outi Nyytäjä.

Tästä opimme ainakin sen, että hyvät tarinat elävät aina, ne iskeytyvät kuulijansa tai näkijänsä mieleen, ne voi kertoa uudelleen ja uudelleen.

Ohjelmani toinen päätekijä kuuluu sarjaan Legenda jo eläessään.
Tässä muutama sana Kauko Laurikaisesta, jonka pirullisen ja jykevän naurun moni vanha yleläinen muistaa heti kun nimi mainitaankin. Muistetaan Kauko ja Kaukon tempaukset myös. Olin hänen assistenttinaan keväällä 1970, kun tehtiin Yleisradion ensimmäistä ulkotuotantona äänitettyä kuunnelmaa, Ari Koskisen tekstiä Kivi kengässä. Se oli melkoinen operaatio, oltiin liikkeellä isoilla ulkolähetysautoilla aidoilla tapahtumapaikoilla Aleksis Kiven kadulla.

Näyttelijät ja äänitarkkailijat olivat uuden tehtävän edessä, ja suuri haaste oli saada aikaan illuusio ja äänikuva 1940-ja 50-lukujen Kalliosta. Muistaakseni äänitimme parisen viikkoa ja assistentin eli minun tehtäväkseni tuli mm. toimia eräänlaisena äänityssihteerinä – merkitsin muistiin ne otot, jotka ohjaaja ja äänitarkkailijat rankkasivat parhaaksi lukuisista äänitteistä. Kun ulkotyömme päättyivät ja oli aika siirtyä studioon työstämään näitä parhaita äänitteitä eteenpäin, tokaisi Kauko Laurikainen sanoisinko riuskaan tapaansa : ”Nyt vasta alkaa varsinainen taiteellinen työ – assistentti voi mennä kotiin!” Minä olin huuli pyöreänä ja varmaan väpättävänäkin – miten se nyt tuolleen loukkaa… Ennen kuin ehdin vallan vaivaantua, nostivat äänitarkkailijat äläkän: ”Assistentti on ainoa, jolla on muistiin merkittynä oikeat otot, ei me tulla toimeen ilman assistenttia – muuten joudutaan kuuntelemaan kaikki otot ja siihen menee päiväkausia…” Niin sitten sain armon ohjaajankin edessä ja olin mukana ihan kuunnelman valmistumiseen saakka – loppujen lopuksi ihan hyvässä yhteisymmärryksessä ohjaaja Laurikaisen kanssa.

Hänen metodeistaan tuo pikku tapahtuma antaa kuitenkin oivan kuvan: hän ei kuvia kumarrellut, edellytti samaa yhteistyökumppaneiltaan ja koetteli heidän kestävyyttään monillakin tavoilla. Piti kestää ja osata ottaa myös huumorilla…

(YLE Radio 1 maanantaina 15.2.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Veroja on kiristettävä tai valtion talouden pohja pettää. Kenen veroja nostetaan ja kuinka paljon ?

Studiossa mm veroprofessori Heikki Niskakangas.

Viikon kolumnisti Arja Alho.

Tänä vuonna muistelemme Runebergin päivän kunniaksi sitä, kun kerran istuin Tampereen Pispalassa sijaitsevan Rajaportin yleisen saunan edustalla perjantai-iltana. Saunasta poistui paikallinen punaposkinen saunamajuri ja kysyi haastavasti: tiedätkö mitä Molotov on suomeksi? En tiennyt, oikea vastaus oli vasara. Tästä mies innostui lisää ja kysyi naama saunomisesta höyryten: mitä on suomeksi Stalin? Tämän tiesin, se on suomeksi tietenkin teräs.

Vanha neuvostoliittolainen diktaattori Stalin on siis suomalaisen kirjallisen sankarin Vänrikki Stålin kaima, tarkoittaahan myös ruotsin sana stål terästä.
Samaa sukunimikaimojen sarjaa edustaa jääkärikapteeni ja kirjailija Jalmari Karan käyttämä nimimerkki Kapteeni Teräs, mutta onko se viittaus vänrikki Ståliin, jää arvailujen varaan.

Sen sijaan Vänrikki Stålin rivien vaikutukset kieleemme ovat yhä koko ajan kuultavissa. Ihmiset, jotka eivät välttämättä ole konsanaan Vänrikkiään lukeneet, saattavat päivittäin lainata jotain kielemme fraseologisesta aarrearkusta ammentamaansa Vänrikki-sitaattia.

Mitä nuo Vänrikin kuuluisimmat lentävät lauseet ovat? Kuka ne sanoo, missä tilanteessa? Lainataanko niitä oikein? Onko ne edes käännetty suomeksi oikein? Professori Teivas Oksala on urakoinut Runeberginsä kanssa innokkaasti. Hän on suomentanut pari vuotta sitten ilmestyneen Vänrikin lisäksi Hirvenhiihtäjät, Fjalarin, Hannan sekä Idyllejä ja epigrammeja, kaikki kaksikielisinä julkaisuina ja tutkinut mm. Runebergin suhdetta antiikkiin ja klassiseen perintöön. Kysytään häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi