No niin, ajattelin tänään puhua pikkuisen jalkapallosta. Niin kuin kaikki me tiedämme, pallo on nimittäin pyöreä, mutta samalla se on kyllä hyvin moniulotteinen, siis jalkapallo.

Ensinnäkin taas meillä on tarjolla runsain mitoin jännitystä. Suomen MM-karsintalohkohan on arvottu ja kas kummaa : sieltä tulee arkkivihollinen tai periystävä Ruotsi meitä vastaan. Pelit pelataan ensi vuonna, ensin kesäkuussa Ruotsissa ja sitten syksyllä täällä koti-Suomessa. Siinähän tulee oikein kunnon maaottelutunnelmaa.

Tänä vuonna tuo karsintasarja jo alkaa, mutta tapahtuu kyllä paljon muutakin. Nyt on tarkoituksena, että Suomen cupista tehtäsiin tällainen oikein juhlapäivä. 25. syyskuuta pelattaisiin samana päivänä sekä naisten että miesten cupin loppuottelut ja paljon muutakin tapahtuisi sen päivän tienoilla.

Meininkinä on haastaa tuttuja mukaan ja se haasteketju kiertää jo, joten varmaan pian sattuu kohdalle.

Mutta toinen puoli siinä moniulotteisessa jalkapallossa on tällainen yleisempi ulottuvuus. Meillä Suomessa on puolisen miljoonaa ihmistä tekemisissä jalkapallon kanssa viikottain, pitkälti yli toistasataatuhatta rekistöröityä pelaajaa ja monta, monta sellaista äitiä, isää tai muuta seuratoiminnassa mukanaolevaa henkilöä, joka paljon uhraa ajastansa ja tarmostansa.

Se on tärkeää työtä. Nimittäin samaan aikaa meillä puhutaan paljon nuorten syrjäytymisestä. Ja minun logiikkani pelaa sillä tavalla, että jokainen nuori joka saadaan pysymään kentällä on kadulta poissa. Ja joskus se on kovin pienestäkin kiinni kuinka nuoren elämä asettuu. Silloin mukanaolo jossakin, niin kuin jalkapallojoukkueessa, vaikkei olisi parhaastapäästä ollenkaan, se voi rohkaista sellaisessa tilanteessa, jossa nuorella on paljon kysymysmerkkejä oman olemisensa suhteen.

Ja tietysti sitten niille vanhemmillekin ihmisille, jotka eivät enää itse pelaa, jalkapallo tarjoaa sekä katsomossa että sitten siellä harrastus-, seuratoiminnan puolella esimerkiksi aika lailla tuttavia virikkeitä ja sopivasti toimintaakin.

Että tänään, tämän kaiken lumentulon keskellä, tällaiselta näyttää jalkapallo ja jalkapallon moniulotteisuus.

Ajankohtainen Ykkönen 23.2.2010

Mitä sinulle tulee mieleen sanasta Afrikka? Köyhyyttä? Sotaa? HIV/Aids? Nälänhätä? Aika moni asia, joka ensimmäisenä juolahtaa mieleen on huono asia. Harvemmin ajattelemme timantteja, kultaa, kallisarvoisia mineraaleja, hyviä viljelysmaita…
Afrikka on siitä kiehtova manner, että sieltä löytyy noita kaikkia edellä
mainittuja asioita. Usein kuulee myös sanottavan, että rikkaat maat
kuppaavat köyhää Afrikkaa. Yhtä usein kuulee sanottavan, että afrikkalaiset
eivät kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan maitaan, saati sitten
mannertaan.

Jos ihan rehellisiä ollaan, on myönnettävä, että Afrikalla menee kurjasti.
Kolmessakymmenessä vuodessa muutosta on tapahtunut – mutta ei välttämättä
parempaan suuntaan. Mikä siinä Afrikassa nyt mättää, kun maailman toiseksi
suurin manner, jolla on rikkaat luonnonvarat, ei saa itseään nostettua
surkeudesta?

Afrikassa riittää paljon hyvää ja paljon huonoa. Mutta aivan yhtä paljon
siellä on kummallisuuksia. Kuten vaikkapa se, että Kongo vuokraa valtavasti
viljelysmaata Etelä-Afrikalle. Vuokraa, vaikka joidenkin arvoiden mukaan
80 % kongolaisista elää 30 sentillä päivässä.

Yrittelijäisyyskään ei Afrikassa aina lyö leiville. Ja jos sattuisi
lyömään, voi olla, että joku tulee ja omii menestyvän yrityksen itselleen –
tuosta noin vaan. Omistusoikeuden suoja on joissakin Afrikan maissa
luvattoman huono.

Niinpä. Kenen syy se on että Afrikkaan on syydetty apurahoja kymmenien
vuosien ajan – ilman suuriakaan näkyviä tuloksia? Onko vika
afrikkalaisissa – vai onko vika siirtomaa-ajan valloittajissa?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 24.2.2010 klo 9.05 - 10.00)

Kirjailija Helvi Hämäläinen - siinä oli määrätietoinen, rohkea ja sanoistaan vastaava, hyvinkin kirpeästi ympäristöään arvioiva sanankäyttäjä. Ja koska hän oli sellainen, hän sai aikaan närää ympäristössään, herätti ankaraa loiskiehuntaa ja aiheutti aikansa kirjallisia sensaatioita – eikä hän niitä katunut. Samaan aikaan tämä korkeassa iässä, vielä yli 80-vuotiaana loistavaa jälkeä tehnyt ja Suomen kirjallisen maailman ällikällä lyönyt tekijä puhui lämpimästi äitinä olosta, lapsen kanssa elämisestä ja myötätunnon tärkeydestä.

Merkillinen pieni nainen… Sai Finlandia-palkinnon runokokoelmalla Sukupolveni unta vuonna 1987 vaiettuaan sitä ennen kaksikymmentä vuotta. Kokoelma oli upea tyylinäyte kolme sotaa kokeneen sukupolven muistoista ja menetyksistä, ja myös kirjailijan ainoan pojan kuolemasta muutamaa vuotta aiemmin. Talvisota, jonka päättymisestä maaliskuun 13.:na tulee kuluneeksi 70 vuotta on erityisen selvästi kokoelman aiheena – miten Helvi Hämäläisen helsinkiläisiin kulttuuripiireihin sijoittunut, avainromaaniksikin aikanaan uumoiltu teos Säädyllinen murhenäytelmä julkaistiin sensuroimattomana vasta v. 1990-luvulla. Julkaisuvuonna 1941 se ilmestyi typistettynä, mutta silti sen viiltävän ironinen kuvaus suomalaisesta sivistyneistöstä ja varsinkin ”piirien” tuntemasta akateemisesta pariskunnasta oli skandaali.

Sen jatko-osa Kadotettu puutarha, joka kuvaa 30-luvun loppua, sota-aikaa ja sen päättymistä, ilmestyi vasta 1995, Helvi Hämäläisen myöhäisinä menestyksen vuosina. Se oli liian rankkaa tekstiä 1950-luvun alussa, jolloin Hämäläinen sitä tarjosi kustantajalleen WSOY:lle. Finlandia-palkinnon jälkeen Säädyllinen murhenäytelmä ja Kadotettu puutarha nousivat uudelleen esiin, elokuvassa ja teatterissa. Seela Sellan julmanterävä tulkinta professorinrouva Elisabethista oli Kansallisteatterin esityksen kantava dynamo - hahmossa tiivistyi hyvää tarkoittavan manipuloivan naisen tuhoisuus hänen lähiympäristölleen.

Finlandia-palkinto sai aikaan myös sen, että kirjailijan kustantaja WSOY kiirehti julkaisemaan Helvi Hämäläisen osaksi unohtuneita teoksia ja varsinkin aikoinaan hylättyjä käsikirjoituksia. Lisäksi lukeva yleisö sai nautittavakseen myös kirjailijan muistiinmerkinnät ja päiväkirjat; Ketunkivellä v. 1993 ja Päiväkirjat 1955-1988 – ne ilmestyivät 1994 Ritva Haavikon toimittamina. Postuumina ilmestyi vielä vuonna 2007 kirjailijan satavuotispäivänä hänen jäämistöstään löytynyt romaani Raakile. Siinä kirjailija kuvaa sota-ajan pommitusten keskellä isättömänä varttuneita helsinkiläispoikia ja heidän natsileikkejään.

Minä tapasin Helvi Hämäläisen kolme kertaa – ensin Finlandia-palkinnon jakotilaisuudessa ja sitten kaksi kertaa haastattelussa hänen kotonaan.
Finlandia-palkinto oli vielä nuori vuonna 1980-luvun lopulla, Helvi Hämäläinen oli järjestyksessä neljäs palkinnonsaaja kilpailussa, jossa vielä silloin olivat mukana niin runot, esseet kuin romaanitkin. Jakotilaisuus oli tammikuun 7.päivänä 1988 – silloin palkinto vielä jaettiin tammikuussa – kiirettä joulumarkkinoille ei ollut kuten nyt… ja näin siis oli vielä parisenkymmentä vuotta sitten… Voi miettiä, mitä tällä välin on tapahtunut, miten markkinatalous on vyörynyt kirjallisuuden maailman ytimeen. Mitä se taas on tarkoittanut, sitä sopii itse kunkin ajatella, ja mitä seurauksia siitä on ollut. Saattaa siis olla, että ohjelmassa kuultava Finlandia-palkinnon jakotilaisuus, hiukan jälkiajassa Tänään iltapäivällä -lähetyksessä kuultu siis miltei suora lähetys kuulostaa vähän kuin lastentarulta takkavalkealla…

Kun sitä näin vuosien jälkeen kuuntelin ja äänitarkkailijoiden Jaakko Jämsän ja Susa Grönholmin kanssa lyhensin, huomasimme kaikki, että se edustaa radio-ohjelmana sellaista tyyppiä, jota ei enää juuri kuule. Siinä selostetaan mitä parhaillaan tapahtuu… Kanssani selostajakumppanina on kulttuuritoimittaja Paavo Eini, eläkkeellä nyt jo. Palkinnonjakotilaisuus radioitiin kokonaisuudessaan, sen kesto oli lähes tunnin – nyt siitä kuullaan lyhennetty, vähän yli puolituntinen versio. Kun kuultava on ikään kuin reaaliajassa, sisältyy siihen paljon ”ylimääräisiä” ääniä, kolahtelua, mikrofonien asettelua, ihmisten supinaa ja kuiskailua, paikoilleen asettumista – kaikkea sellaista mistä juhlatilaisuus voi koostua. Ennen muuta se antaa todellisen äänikuvan tapahtumasta – sitä ei ole typistetty, versioitu eikä ajantasaistettu pieneksi silpuksi. Nykyään vastaavasta tilaisuudesta kuullaan/nähdään vain otteita, ja useimmiten palkitun kirjailijan vastauspuhekin jää pienen otteen varaan , puhumattakaan palkintolautakunnan perusteluista. Ikään kuin kirjallisuuskin olisi aikaa vasten laukkaavan hevosen selässä, eikä sitä laukkaa voi seurata kuin yhden ohikiitävän hetken.
Jotenkin tulee mieleen todellisuuden ja nettitodellisuuden välinen ero. Todellisuudessa maailma tapahtuu hitaasti, todellisuus on pitkä jatkumo, sitä kestää…

Ennen tuota vuotta 1988 Finlandia-palkinto jaettiin kello 14, jolloin se saatiin suorana heti Tänään iltapäivällä –lähetyksen alkuun. Kuitenkin edellisen vuoden jaossa sattui tapaus, jonka jälkeen Suomen Kirjasäätiö, palkinnon antaja päätti pitää jakotilaisuuden muuna aikana. Olin osallisena, joskaan en syypäänä tuon edellisen vuoden hässäkkään – silloin palkinnon sai runoilija Sirkka Turkka. Olimme tekemässä suoraa lähetystä Juha Virkkusen kanssa, lähetys oli alkanut ja palkintolautakunnan puheenjohtaja julisti voittajaksi Sirkka Turkan, joka astui estradille ja paikalla ollut väki tietysti odotti runoilijan vastauspuhetta. Se kuultiinkin, ja sitten olisi tietysti ollut vuoro erilaisten haastattelujen, mutta kuinka kävikään… Jostain syystä, liekö suoran lähetyksen aiheuttaman jännityksen vuoksi arvostettu kollegani Juha Virkkunen muitta mutkitta omi Sirkka Turkan oman mikrofoninsa ääreen ja muut jäivät nuolemaan näppejään. Se oli aika kaamea hetki, Juha Virkkunen ei huomannut tehneensä ns. kardinaalimunausta. Suora lähetyksemme jatkui vielä varmasti parisenkymmentä minuuttia, en voinut itsekään muuta kuin jatkaa omalla vuorollani – vaikka näinkin muita välineitä edustavien toimittajien kiristelevän hampaitaan harmista… Kun lähetys oli ohi, saimme kumpikin, Virkkunen ja minä koko kollegalauman kimppuumme. Voin sanoa, ettei ollut helppoa. Ja niin seuraavan vuoden Finlandia-jakotilaisuus sujui sitten suunnitellun käsikirjoituksen mukaan, kuten ohjelmasta kuulee.

Toinen osa ohjelmasta on sitten Helvi Hämäläisen kotona Espoon Tapiolassa tehty haastattelu, jossa on esillä niin entinen rakastettu Olavi Paavolainen (vaikka ei pitänyt!) kuin Helvi Hämäläisen yhden kerran rooli Yrjö Kivimiehen vuoden 1937 kulttuurikeskustelukirjassa Tornin pidot. Helvi Hämäläinen oli niissä mukana kerran, nimellä Pieni Rouva! Nimitys huvittaa häntä kovasti: ”…enhän minä koskaan edes käyttänyt titteliä rouva, minähän olin yksinäinen nainen!”

(YLE Radio 1 maanantaina 1.3.2010 klo 9.05 - 10.00.)

- Kansa lahjoittaa Haitin uhreille, mutta kuinka paljon rahoista päätyy perille ja kuinka paljon hyväntekeväisyysjärjestöjen hallintoon ja muille välikäsille? Studiossa hyväntekeväisyydestä väitöskirjaa valmisteleva Anu-Emilia Saukko ja yhteisvastuukeräyksen kampanjasuunnittelija Laura Hakoköngäs.

- Tekeekö nykytekniikka lääkäreistä nörttejä, jotka joutuvat tutkimaan enemmän näyttöpäätettään kuin potilaitaan?

- Englannissa etsitään uusia tapoja suojella lapsia seksuaaliselta hyväksikäytöltä. Poliisilta voi kysyä taustoja, jos esimerkiksi uusi lastentarhanopettaja tai tuttavan uusi kumppani epäilyttää.

- Viikon kolumnisti : puhemies Sauli Niinistö

Tänään Kalle Haatasen vieraana on professori Antti Eskola.

Eskolan tuotanto kattaa laajan alan aina legendaarisista tutkimusmenetelmäkirjoista myöhempään, uskonnolliseen pohdintaan.

Onko mies pysynyt samana, vaikka aiheet muuttuvat?

” Minä tulin asumaan Suomeen. Unohtumaton on talvi 1970. Paksun hangen talvi, metsiä, jotka eivät vielä olleet joutuneet kaupunkiasutuksen leviämisen uhriksi. Äärimmäisen hiljaisuuden talvi. Kuusentuoksu yöllä, punatulkkuja parvekkeen pehmeässä lumessa. Kirjoitin eräälle ystävälle: ”Voiko ihminen päästä iäiseen autuuteen vielä maan päällä ollessaan…?”

Tuon kirjoittaja oli Anne Fried, itävaltalaissyntyinen, Suomessa pitkään vaikuttanut kirjailija, kirjallisuudentutkija, esseisti ja saattohoidon uranuurtaja. Hän eli lähes kokonaisen 1900-luvun, syntyi Wienissä vuonna 1903 ja kuoli Helsingissä vuonna 1998.

Haastattelin Anne Friediä moneen otteeseen 1990-luvulla ja tein hänestä useita ohjelmia, sekä niin sanottuja otsikko-ohjelmia että myös jaksoja Naisten tunti-sarjaani, jota tuolloin toimitin. Olin myös lukenut hänen elämäkertansa ”Elämän värit”, jossa hän omaa elämäänsä kuvatessaan kertoo kokonaisen maanosan, Euroopan historiaa sen kehityksen mutta myös kauhistuksen vuosilta. Anne Fried oli Vuosisadan todistaja, niin tajusin kun luin hänen vaiheitaan, seurasin hänen elämänsä odottamattomia käänteitä ja sitten sitä, miten hän päätyi Suomeen , rakastamaan tätä maata ja sen kirjallisuutta.

Sillä suomalaisen kirjallisuuden on häntä kiittäminen paljosta. Jo ennen muuttoaan Suomeen vuonna 1969 Anne Fried oli opetellut kielemme, ja hänestä tuli suomalaisen ja myös virolaisen kirjallisuuden voisiko sanoa suurlähettiläs maailmalle. Anne Fried käytti hyviä kontaktejaan kertoakseen, että täällä Euroopan koilliskolkassa on omanlaatuisensa kirjallinen maailma, täällä on ihmisiä jotka kirjoittavat niin kuin missään muualla ei kirjoiteta.

Anne Friedin lapsuus keisarillista hovia lähellä olevassa juutalaisperheessä Wienissä ennen ensimmäistä maailmansotaa, nuoruus -ja opiskeluvuodet Saksan Heidelbergissä ja Thübigenissä, naiselle tuolloin harvinainen filosofian tohtorin tutkinto , valmistujaislahjaksi saatu Pariisin matka… Siellä odotti kohtalo unkarilaissyntyisen kuvataiteilijan Thedor Friedin hahmossa - avioliitto, taiteilijaelämää, lapsen syntymä. Ja koko ajan synkistyvä Euroopan taivas, pakolaistulva Saksasta Ranskan kautta jonnekin, Espanjan sisällissota … Lähestulkoon viime hetkillä päätös vuonna 1938 lähteä Yhdysvaltoihin, jonne lapsuuden sisar oli muuttanut jo aiemmin. Uusi elämä New Yorkissa, uusi kieli, uusi maailma. Opinnot ja sosiaalityö mustien Harlemissa ja puertoricolaisnuorten parissa Eleanor Rooseveltin tukiohjelmaa toteuttaen.
Ja sitten, oman Christopher-pojan vartuttua aikuiseksi, suomalainen miniä ja kiinnostuksen herääminen miniän outoon, tuntemattomaan maahan. Suomen kielen opintoja, sukellus suomalaiseen kirjallisuuteen, jota löytyi Manhattanin Scandinavian Book Shop’ista. Lopuksi muutto Suomeen vuonna 1969 ja täällä kokonaan uusi elämä, jälleen kirjallisuuden opintoja ja
tiheäksi kertyvä ystävien ja arvostajien piiri… Suomalaisen ja virolaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemistä, luentoja, esitelmiä, saattohoidon tuomista Pohjan perille…

Viimeisen kerran tapasin Anne Friedin muutamaa viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Hän, saattohoidon Suomeen tuoja oli potilaana Terhokodissa… Vanhana ja fyysisesti hauraana, mutta säteillen sisäistä harmoniaa , silmät sairaalan vuoteessa loistaen, kun hän otti vastaan ystävän - hymyillen ja kysellen elämänmenoa. Tiesin, että kerta olisi viimeinen, Anne Fried oli 95-vuotias ja jo sairas. Olin miettinyt tuomisia - mitä viedä sairaalaan ihmiselle, jonka huone varmasti olisi täynnä ystävien tuomia kukkia. Muistin Anne Friedin jo vanhan ihmisen ihon, joka hänestä tehdyssä tv-ohjelmassa oli näyttänyt jo kuin puun kaarnalta. Päätin viedä hänelle hyvää jalkavoidetta – ei kai sitä voisi pitää hassuna tai epäsopivana tuomisena? Anne Fried nauroi heleästi ja sanoi olevan mainiota, että joku ajattelee tällaista käytännöllistä yksityiskohtaa: jalat pitää hoitaa hyvin, niillä mennään elämän halki. En unohda häntä koskaan.

Kiusaamisessa on kysymys vallasta. Toisilla on valta pitää toisia silmätikkuina. Päivi Hamaruksen väitöskirjan mukaan kiusaaminen perustuu usein kiusaajan tavoittelemalle valta-asemalle yhteisössä ja alkaa jonkun oppilaan erilaisuuden nimeämisestä. Sitten kiusatulle rakennetaan maine, jota ruokitaan yhteisesti kerrotuilla tarinoilla pelon ilmapiirisissä. Yhteisö jakautuu ”meihin” ja ”heihin”. Pelko joutua yhteisön ulkopuoliseksi pitää yllä yhteishenkeä kiusaajien leirissä. Valitettavan tuttua kauraa työelämän ja harrastustoiminnan kuvioistakin. Kuka on meidän mieleisemme työntekijä tai meidän äänemme kannattaja? Portinvartijat ja siunauksen antajat ovat jokaisessa instituutiossa. Kumman kaa olisin jos kutsua ei näy? Rakenna siinä sitten yhteisöllisyyttä itseksesi!

Päiväkodin ja koulun kiusaajat ovat usein ihailtuja ja haluttuja kavereita, joilla on sosiaalisia kykyjä vetää jengiä pauloihinsa. He osaavat manipuloida.

Kiusaaminen tapahtuu hetkessä. Sen havaitseminen ja tunnistaminen voi olla ulkopuoliselle vaikeaa. Opettaja voi pitää jotain lasten tapaa tervehtiä hyvänä vaikka tervehtimiseen liitetty äänensävy tekee tervehdyksestä itse asiassa kiusaamista. Ylentämällä voidaan alentaa ja pilkata työyhteisöissäkin. Joku toinen voidaan vaientaa kuoliaaksi. Ja kas hän masentuu ja ehkä ymmärtää lähteä pois.

Päiväkodeissa lapsia voidaan töniä ja potkia. Mutta jo kolmivuotias ymmärtää hyvin, kun hänet eristetään ulkopuolelle. " Me ei leikitä sun kaa". Selän takana osataan lällättää ja haukkua. Laura Kirveksen ja Maria Stoor-Grennerin tutkimuksesta selviää, että pieni lapsi yritti päästä porukoihin antamalla muille rahaa. " Joo, mä annan teille kaikille rahaa, jos ootte mun kavereita."

Surullinen kuva ja tosi. Liittyy siihen iki-aikaiseen pahan kierteeseen, jota hyviksen ja pahiksen hahmoissa esitetään.

Suomalaisessa yhteiskunnassa lähdetään elämän ulkokehälle luokan peräpulpettien kautta. Vanhempien oma kouluhistoria nöyryyttämisen kokemuksineen siirtyy suorina asenteina seuraavalle polvelle. Se voi rikkoa koulun opettajalta auktoritetti-aseman ja yhteyden lapseen. Kun vanhemmuus on lapselta hakusessa johtaa lisääntyvä levottomuus osan lapsista kouluyhteisön ulkopiiriin ja syrjäytymisen uran alkuun. Se on traaginen väärinkäsitys, jossa hän joka eniten kaipaa ohjausta ja tukea kieltäytyy suorasukaisesti kommunikaatiosta. Tämä vaatii viisautta aikuisilta.

Nuoret ja lapset tarvitsevat ennen kaikkea läsnäolevaa aikuista, jota on alettu ennakkoluulottomasti etsimään koulun ja nuorison parissa työskentelevien nuoriso-ohjaajien sekä nuorisojärjestöjen aktiivien välisestä yhteistyöstä. Viime vuosina Suomen kouluissa on haettu Kiva koulu- hankkeesta ja Vaaka-mallista kättä pitempää eli konkreettisia toimia kiusaamisen kehän katkaisemiseksi. Miten saada syrjäänvetäytyneet nuoret innostumaan tekemisen ja oppimisen iloista?

Päivi Hamaruksen tutkimukseen perustuvaa Vaaka-mallia toteutetaan mm. Tikkakoskella, jonka opinto-ohjaaja Tapio Kortekallio on mukana Kainuun aatelisen seurassa suorassa lähetyksessä tiistaina 23.2. Kiusaamista yrittävät katsoa silmästä silmään myös päiväkotien kiusaamista tutkinut, MLL:n suunnittelija Laura Kirves sekä yhdeksäntoistavuotias ylioppilas Antti Väre, joka käsittelee Siperia teatterin Pää edellä- esityksessä kokemuksiaan koulukiusaamisesta.

Liittyykö kiusaamiskeskusteluun mitenkään se, että yhteiskunnan eriytyminen ja luokkaerojen kasvu on totta?

Ollaan luusereita ja sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan.
Sopii kysyä ja saa osallistua:)

Huonosti tietysti, jos vertaa odotuksiin. Todellisuus on aina odotuksia huonompaa, sillä ihminen on luonteeltaan yltiöoptimisti, vaikkei sitä arkinapinan keskeltä huomaa. Liiottelemme aina omia mahdollisuuksiamme ja laumamme johtajien
mahdollisuuksia. Jos ihminen olisi ollut realisti, se ei olisi ikinä jaksanut lähteä mammutinmetsästykseen. Optimistit lähtivät ja jäivät eloon.

Obaman kausi ei tuonut suuria muutoksia politiikkaan, Irakista ei olla lähdetty, vaikka sitä luvattiin. Talouspolitiikka taas on kimurantimpaa; George W. Bush muutti ihan loppukaudesta talouspolitiikkansa suuntaa. Hänen taustajoukkojensa talouspolitiikka oli Milton Friedmanin koulukunnan liberalismia; valtio ei saa puuttua liikaa talouteen. Jos yritys menee nurin, se menköön nurin. Loppukautena
suuren pankin Lehman Brothersin annettiin tämän ideologian mukaisesti kaatua.

Seurakset olivatkin liian suuria ja hallinto vaihtoi suuntaa; se alkoikin estää yritysten kaatumista. Tällä linjalla jatkoi myös Obaman hallinto. Suurimmat muutokset ovat kuitenkin olleet arvoissa. Ehkä keskusteluun olisi kuitenkin pitänyt
ottaa mukaan uskontotieteilijä. Yhdysvaltalaisten usko johtajansa kaikkivoipaisuuteen nimittäin lähestyy perinteistä uskontoa. Toisaalta; miksi ei lähestyisi. Sellaisia me ihmiset olemme.

Barack Obaman ensimmäisestä vuodesta keskusteli kanssani Arizonan yliopiston professori, Suomessa kovana EU:n vastustajana, entisenä ulkoministerinä ja presidenttiehdokkaana tunnettu Keijo Korhonen, joka osallistui debattiin
kotoaan Arizonasta keskellä yötä. Pasilan studiossa oli dosentti Markku Ruotsila, joka on tullut tunnetuksi konservatiivista oikeistoa tukevista kommenteistaan, sekä Kristiina Helenius, joka oli 2000-luvun alun töissä
Washingtonissa Suomen suurlähetystössä ja työskentelee nykyään Amerikan kauppakamarin Suomen toimitusjohtajana.

YK:n Ihmisoikeusjulistuksen mukaan jokaisella henkilöllä on vainottaessa oikeus hakea ja nauttia turvapaikkaa muissa maissa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Milloin on ihminen vainottu? Tätä on sopimuksissa täsmennetty: esimerkiksi vaino poliittisen toiminnan, etnisen kuuluvuuden, uskonnon ym. sellaisen perusteella oikeuttaa turvapaikkaan.

Nykyään artiklaa tulkitaan melko laajasti. Ns. humanitaarisen pakolaisuuden nimikkeellä pakolaisiksi lasketaan ihmiset, jotka tulevat rauhattomiksi tai vaarallisiksi luokitelluista maista, riippumatta siitä, ovatko he henkilökohtaisesti tai ryhmäkohtaisesti vainottuja. Tai jos turvapaikanhakijalle turvapaikkaa ei myönnetä, hänen kotimaansa kaoottisuuden takia hänelle kuitenkin myönnetään helposti oleskelulupa humanitaarisista syistä.

Yhdysvalloissa turvapaikan saaneet saavat automaattisesti työluvan, Suomessa oleskelulupaa odottaessa työnteko ei ole hakijalle sallittua. Sen sijaan sosiaaliavustukset ovat tarjolla kaikille maassa asuville. Viime viikon MOT-ohjelma kiinnitti huomiota pakolaisten saamaan sosiaaliturvaan ja herätti paljon keskustelua.

Jotkut pelkäävät, että kouluttamattomien pakolaisten elättäminen nakertaa jo hyvinvointivaltion perusteita. Samaan aikaan kuitenkin yksittäisiä turvapaikkahakemuksia hylätään ihmisiltä, jotka ovat ilmiselvästi vainottuja ja suojelun tarpeessa.

Verrataan kahta tapausta: somaliäiti, joka saa oleskeluluvan valheellisen perheenyhdistämisen perusteella, saa valheen paljastuessa jäädä maahan ja tuoda vielä perässään perheenyhdistämisen perusteella oikean perheensä. Toisaalta iranilainen kurdiaktiivi, jonka perheenjäseniä on tapettu Iranissa ja jota odottaa kotonaan kuolemanrangaistus, palautetaan Iraniin: “suojelun tarvetta ei ole”.

Onko oikea vaino Suomessa turvapaikan saannin kriteeri? Onko se sitä koskaan ollutkaan? Neuvostoliiton pakolaiset kiersivät Suomen aikoinaan kaukaa. Onko tänäkin päivänä poliittinen realismi tärkeämpää kuin yksittäisten ihmisten kohtalo – ja omatuntoamme rauhoitetaan anteliaalla politiikalla humanitaarisia pakolaisia kohtaan?

Suomessa työn verotuksesta päättävät monet. Horisontissa siintää tasa-vero, jota kohti olemme ottaneet varmoja askeleita viime vuosina. Tämä on kovan luokan poliittinen kysymys, sillä on kyse hyvinvointivaltion rahoituspohjasta mutta erityisesti sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.

Valtion tuloverotus on progressiivista, suurituloisia verotetaan ankarammin kuin pienituloisia. Mutta kyllä pienituloisetkin veroja maksavat.

Veroasteikoissa on ollut jo pitkään pienimmissä tuloryhmissä korkeampi porras kuin suuremmissa tuloissa. Kati Peltolan ja Pirkko Melenderin ”Reilu verokirja” osoittaa kuinka EU:n normien mukaisen köyhyysrajan alittavistakin tuloista meillä kerätään tuloveroa. Yli miljoonan suomalaisen ei olisi pitänyt maksaa tuloveroa lainkaan vuoden 2006 tietojen perusteella. Kuitenkin he maksoivat keskimäärin 8,4 prosenttia eli noin 529 miljoonaa euroa. Suurituloisten eli yli 60 000 euroa vuodessa ansaitsevien veroprosentti oli keskimäärin 35 prosenttia, veropotti rahassa yli kymmenkertainen, siis 5 872 miljoonaan euroa.

Jos köyhyysrajan alapuolella olevien verot olisi siirretty suurituloisimman ryhmän maksettavaksi - siis noin 160 000 suomalaisen – heidän veroprosenttinsa olisi noussut noin 38 prosenttiin. Ei aivan mahdottoman epäoikeudenmukaista.

Kunnallisverotuksen tasaveroluonnetta lievittää vuoden alussa 2 200 euroon noussut perusvähennys pienimmissä tuloissa, mutta silti kuntavero on tasavero. Työntekijöitten ja työnantajien sosiaalivakuutusmaksut ovat pääsääntöisesti suhteellisesti samansuuruisia eri tulotasoilla. Kulutusta verotetaan samalla veroprosentilla. Osa meistä voi muuttaa työtulonsa tasaverotuksen piiriin pääomatuloina.

Mikäli meillä Suomessa olisi työmarkkinoiden muutoksen huomioiva perustoimeentuloturva vaikkapa negatiivisena tuloverona, meillä e ei jätettäisi ketään, saisimme sosiaalisesti ehyemmän yhteiskunnan ja kaiken lisäksi enemmän yhteistä hyvää, josta hyötyvät myös suurituloiset.

Negatiivinen tulovero takaa kaikille perusturvan. Kun toimeentulo kasvaa, maksamme veroja, kun se heikkenee, saamme sosiaalisia tulonsiirtoja perustulona. Negatiivisen tuloveron etuna on, että se vähentää köyhyyttä ja köyhiä ihmisiä pomputtavaa byrokratiaa. Se voimaannuttaa työntekijöitä, koska he voivat joustavasti parantaa työllisyystilannettaan pelkäämättä taloudellisia seurauksia. Työnantajille puolestaan koituu eduksi motivoituneen työvoiman saanti. Jotkut saattavat jopa valita vapaaehtoisesti pienillä tuloilla elämisen, joka puolestaan vähentää ympäristöä rasittavaa kulutusta. Pieni-tuloisten perheiden ostovoiman lisäyksestä koituu paikallista hyvää paikallisena kulutuksena. Se taas on kestävän kehityksen mukaista.

Hienoa on sekin, että negatiivinen tulovero vahvistaa demokratiaa kun ihmisten huoli jokapäiväisestä toimeentulosta tulee vähemmän tärkeäksi ja voi ajatella muutakin, vaikkapa kouluttautumista tai yhteiskunnallista vaikuttamista. Myös yhteiskunnallinen tasa-arvo ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuvat käytännössä eikä vain juhlapuheissa.

Keskeinen vasta-argumentti negatiiviselle tuloverolle tai sen variaatiolle perustulolle on ollut se, että ihmiset heittäytyisivät yhteiskunnan eläteiksi ja että se on kallis. Mutta esimerkiksi toimeentulotukea todellisuudessa alikäytetään. Tukeen oikeutettuja olisi reilut kaksi kertaa enemmän kuin tuen piirissä tosiasiallisesti on.

Puhutaanpa rahasta myös toisen esimerkin kautta. Suomessa perusturvan nostaminen 120 eurolla – joka on vielä riittämätön perustoimeentuloturvan ja sen uudistamisen kannalta - maksaisi noin 300 miljoonaa euroa mutta siitäkin tulisi osa takaisin verotuloina, vähentyneenä asumistukena ja toimeentulotukimenoina.

Pohjoismainen malli, jossa on lisäksi ansiosidonnainen turva sairastumista, työttömyyttä ja eläkkeelle jäämistä varten yhdistettynä aktiiviseen työllisyys-, koulutus- ja terveyspolitiikkaan on ollut ja on edelleen tehokas tapa torjua köyhyyttä.

Mutta perusta – perustoimeentuloturva – on valettava uusiksi. Tämän vuoden veroratkaisujen hinta oli 1060 miljoonaa euroa. Sen voisi käyttää toisin. Tällä kertaa negatiivisesti, joka olisikin positiivista.