Unelmien täyttymys - melkein!
Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi, jos jokin seitsemäntoista vuoden ajan odottamasi yhtäkkiä toteutuisi? Minäpä kerron: se järisyttää koko olemustasi.
Kaje: Perjantai-ilta tammikuun 20. kuluvaa vuotta sykähdytti sydämeni avattuani Kotikadun vastaavan tuottajan Marina Meinanderin viestin. Tuijotin ruutua lumoutuneena ja huomasin kysyväni itseltäni, että voiko tosiaan elämä joskus saada siivet selkäänsä ja toteuttaa suurimmat unelmat ihan pyytämättä. Totta se oli! Olin saanut kutsun Kotikadun suosikkihahmoni kuvauksiin yhdessä yhden ystävän kanssa palkintona voitosta tiedonkeruukilpailuissa. Näyttelijän valinta oli helppo – totta kai – Lena Meriläinen ja ”salaisena” toiveena yhteisiä kohtauksia Jukka Puotilan kanssa. Ystävän valinta oli yhtä helppo: tietenkin toinen mäkimaanikko Ode. Samanhenkisen kanssa yhdessä katselu on antoisinta. Sähköpostikutsuni kiisi hänelle ja nopsasti sain riemukkaan myöntävän vastauksen.
Samaan aikaan Tampereella, Ode: Tammikuussa sain Kajelta tekstiviestin, jossa kysyttiin, lähtisinkö hänen kanssaan seuraamaan Lena Meriläisen roolityötä Kotikadun kuvauksiin. Että lähtisinkö? Mihinkään en olisi mieluummin lähtenyt! Vastausta ei siis tarvinnut kahdesti miettiä. Oli jälleen kaivettava mäkimaisittain editoidut VHS-kasetit esiin, että pystyisi odottamaan syksyyn asti.
Pitkä odotus huipentui syyskuun 11., joka maineestaan huolimatta osoittautui meidän onnenpäiväksemme. Tuottaja Meinander oli vastaanottamassa meitä Ison Pajan aulassa. Kun on yksi asia, joka varmasti yhdistää, tilanne on välitön, näin tässäkin tapauksessa. Meinander vei meidät sinne kaikkein pyhimpään, studioon, keskelle lavasteita aina kameran viereen saakka. Sukellus Kotikadun maailmaan ruudun toiselle puolelle oli elämys, kokemushuipentuma. Nähdä se kaikki, mitä todellisuudessa tapahtuu illuusion aikaansaamiseksi. Tavata heidät, joiden roolityö on kannatellut meitä lähes kahden vuosikymmenen ajan.
Pääsimme siis seuraamaan kuvauksia, selaamaan käsikirjoitusta, toteamaan itse, miten tarinaa tehdään. Saimme nähdä useaan otteeseen ja eri kulmista noita vuosia odottamiamme kohtauksia. Ensin vedettiin muutamat harjoitukset ja sitten varsinaiset kuvaukset. Oikeat paikat merkittiin teipillä mattoon ja erilaisista halausotteista valittiin se tilanteeseen ja kuvakulmaan sopivin. Meriläisen ja Puotilan yhteistyö oli upeaa katseltavaa. Heidän kemiansa osuivat ihan nappiin. Ja miten lohdullista tietää Eevan ja Pertin välien jälleen lämpiävän! Kuten ohjaajakin pilke silmäkulmassaan totesi: "Kyllä se sieltä vielä tulee." Illuusio oli siis täydellinen, jopa niin täydellinen, että yhtäkkiä olimme kuin kärpäsinä katossa siellä, Perttilässä, seuraamassa jotakin epätodellisen kaunista: kuinka Eeva sujahti Perttinsä kainaloon ja miten suloisesti mies pyöritteli sormiaan rakkaansa iholla. Unelmaa tämä päivä meille tarjosi - puuttumaan jäi ainoastaan mäkimainen suudelma.
Hetki kuvauksissa päättyi vain ihan liian pian. Niitä kun olisi vain katsonut katsomasta päästyään. Tulevasta juonesta Jukka Puotila totesi kauniisti: sarjan kautta halutaan valaa ihmisiin uskoa uusiin alkuihin. Pasilasta suuntasimme Kallion kupeeseen Hakaniemeen kertaamaan päivän antia ja nostamaan juhlan kunniaksi maljat - niin tiedätte kyllä keille. Vaikka haikeus sarjan päättymisestä oli läsnä, tajusimme, että edessä oleva syyskausi on mäkimaanikoille sanalla sanoen huikea – ihanaa!
Oikein, oikein lämpimät kiitokset Lenalle, Jukalle ja Marinalle sekä koko tiimille! Mäkimaanikoiden toiveuni taisi sittenkin toteutua.
P.S. Tiesittekö, että itte Mäkimaallakin on reppu?
