Inhimillisesti rankat aiheet saavat kirjoittajan usein tarttumaan väkeviin kielikuviin saadakseen tunteensa välittymään tekstiin ja tarttumaan sitä kautta myös lukijaan. Kielikuvan valinta ja muotoilu ovat keskeisessä asemassa tässä tunteensiirto-operaatiossa. Jos siinä menee jokin vikaan, tunne muuttuu toiseksi matkalla kirjoittajasta lukijaan.

Ystävämme Leena löysi malliesimerkin tällaisesta kielikuvasta suomalaisesta laatulehdestä Helsingin Sanomista. Syyskuun alussa lehti kirjoitti Romanian romanien raskaista ongelmista ja päätyi seuraavankaltaiseen tilanneanalyysiin:

Aika paljon EU-rahaa täytyy vielä virrata kylän poikki juoksevassa Tirnava Micassa ennen kuin asvaltti ulottuu romaneille saakka.

Kirjoittaja lienee muistellut vanhaa teatraalista sanontaa paljon on virrannut vettä sillan ali, jolla ajan kulku rinnastetaan taitavasti joen ikuiselta näyttävään virtaamiseen uomassaan. Mutta muokatessaan sanontaa kekseliäisyystavoitteisesti hän tuhoaa tunteen toivottomasta odottamisesta ja luo uusia mielikuvia, joista ystävämme Leena kertoo näin:

”Rahan tuloa ei voi estää Romaniassa, kun joki tuo sitä aivan virtanaan! Miten saisimme tuollaisen joen myös Suomeen?”

Aristoteleen fraasirikoskomissio suree journalistin hukkaan heittämiä ponnisteluja pyrkimyksissään välittää romanien toivottomuuden tunteita suomalaislukijoille ja määrääkin journalistin lähettämään sakkorahansa kirjekuoressa Romanian romaneille.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Ralli on paitsi kilpa-ajoa, myös laulu. Laulettavan rallin pohja on verbissä rallattaa, joka taas on laina ruotsalaisten verbistä tralla.

Vaikka sanat ovat identtisiä ja suomalaiset ovat rallikansaa, ralli-aiheisia ralleja on yllättävän vähän. Yksi kuuluisimpia on Rauli Badding Somerjoen ikivihreä renkutus Bensaa suonissa. Jarkko Laine sanoitti laulun vuonna 1970 Risto Jarvan samannimiseen elokuvaan, joka arvosteli autourheilua tiukasti. Monet muistavat laulun kertosäkeistön rempseän rivin:

”Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan.”

Vauhtia oli kallossa myös Gösta Sundqvistin ja Leevi & The Leavingsin laulun Teuvo maanteiden kuningas sankarilla vuonna 1988. Laulun Teuvo haaveilee ralliajajan urasta, mutta törmää laulun lopussa rekkaan naapurin Sierralla. Teuvon sanoitus on täynnä ikimuistoisia rivejä. C-osassa Sundqvist kiteyttää kaikkien teuvojemme asenteen:

”Turha on äitien sankaripoikia neuvoa. Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään.”

Kovin on inhorealistinen rallirallien maailmankuva. Rakentavaa henkeä pitää etsiä käännösiskelmästä vuodelta 1966. Silloin Sauvo Puhtila suomensi saksalaisen Hans Blumin kappaleen Fahr langsam papi nimellä Aja hiljaa isi. Mari Laurilan levytys kappaleesta vetosi kansaan ja sekin on tallentunut suomalaiseen alitajuntaan. Eikä syyttä, ”Aja hiljaa, isi nyt vaan” kertoo timantintarkasti siitä, miten liikenneasenteemme periytyvät lapsillemme, oli kyse punaisia päin kävelemisestä tai lievän ylinopeuden harrastamisesta. Joten: ennen kuin päätämme hurjastella liikenteessä, hyräilkäämme ensin:

”Aja hiljaa, isi nyt vaan”.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus journalismi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Aivan tavallinen tietosisältöjuttukin voi parilla sanalla luoda tiheän kokonaiskuvan aiheestaan. Tällöin artikkeli on enemmän kuin sanojensa summa.

Tällaisesta journalismin runoudesta saivat nauttia Helsingin Sanomien ruoka- ja juomasivujen lukijat syyskuun lopulla jutussa, jossa kerrottiin Lontoon ravintoloiden suomalaisista työntekijöistä. Juttu kertoi aluksi että:

Pitää olla kova luu pärjätäkseen Lontoon ravintoloissa.

Yhdellä lauseella lukijan silmiin avautuu kuva lontoolaisten ravintoloiden ankarasta kilpailusta ja siitä, että kaupungin tämän hetken suosituin trendi ovat erilaiset luuruoat. Jatko herättää yhtä vahvaa kuvastoa:

Suomalaiset kokit hämmentävät Lontoon hienoimmissa ravintoloissa.

Pian lukija jatkaa lehden selailua ja pääsee vihdoin sarjakuvasivulle, mutta sisimmässään hän on jäänyt miettimään ruokajutun herättämää kuvaa suomalaisesta kokista hämmentämässä luusoppaa lontoolaisessa keittiössä pukeutuneena johonkin hämmentävään asuun, kuten vaikkapa sudennahkaviittaan.

Näin toimii asiajournalismi runollisimmillaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lähetyksen musiikki oli tällä kertaa Mozartia, Divertimento D-duuri KV-334 2. osa. Soittajana Lener Quartet. Kaanonkeskustelun taustalla vaikutti John Kobalin toimittama Top 100 Movies (1988).

Kemppisen mainitsemat "ensimmäiset elokuvakirjat" olivat Roland af Hällströmin Filmi - aikamme kuva (Gummerus, 1936) ja Arthur Knightin Elävät kuvat (1957, suom. 1960 Akateeminen filmikerho).

Donnerin mainitsema Münchhausen -elokuva lienee samanniminen Josef von Bakyn ohjaus vuodelta 1943.

Kemppinen kehui ensimmäisenä "kolahduksenaan" Alain Resnais'n elokuvaa Hiroshima Mon Amour (1959). Kehuja sai myös Francois Truffaut'n Jules et Jim (1962).

Bloginpitäjä haluaa kehua mainittujen David Lynchin Lost Highway (1997) ja Mulholland Drive (2001) -elokuvien lisäksi etenkin Lynchin uusinta elokuvaa, Inland Empirea (2006).

Puheena olleesta Henri Langlois'ta on kirjoitettu elämäkerta (Richard Roud: A Passion for Films: Henri Langlois and the Cinematheque Francaise).

Donnerin kirja Bergmanista (Djävulens ansikte) ilmestyi alunperin 1962, suom. nimellä Paholaisen kasvot, 1967.

Juhani Forsberg mainitsi mieltyneensä Josef Heifitzin elokuvaan Tsehovin novellista Nainen ja sylikoira (1960)

Kemppisen viittaama venäläinen Päällysviitta -elokuva on luultavasti Aleksei Batalovin ohjaus vuodelta 1959.

Donner mainitsi substanssia ja viihdettä sisältävistä elokuvista Uli Edelin Baader-Meinhof Komplexin (2008) sekä Phyllida Lloydin Mamma Mia! (2008).

Jörn Donner tulee mukaan keskustelemaan elokuvan kaanonista eli todella
katsomisen arvoisista filmeistä.

Muutama sana vaihdetaan kai nytkin siitä, ovatko tällaiset listat hyödyksi
vai haitaksi vai harmitonta hupia.

Tässä oma listani - en ole ottanut huomioon elokuvahistoriaa, vaan listannut
50 filmiä, joista todella pidän.

Jörn Donnerin valikoimaa pyörii Ylen Teemalla. Mitä hän sanonee luonnossa?

Citizen Kane (Welles)
The Godfather and The Godfather Part II (Coppola)
Notte di San Lorenzo - Tähtikirkas yö (Taviani)
un condamné a mort s'est échappe - Kuolemaantuomittu on karannut (Bresson)
Dr. Strangelove (Kubrick)
Lado dei bicicletti - Polkupyörävaras (De Sica)
Raging Bull (Scorsese)
Vertigo (Hitchcock)
Viridiana (Bunuel)
La Régle du jeu - Pelin säännöt (Renoir)
Derzu Uzala (Kurosawa)
Rio Bravo (Hawks)
Seven Samurai (Kurosawa)
2001: A Space Odyssey (Kubrick)
Sunset Blvd. (Wilder)
Il vangeli seconde del Mattelo - Matteuksen evankeliumi (Pasolini)

Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita (Mizoguchi)
Apocalypse Now (Coppola)
Casablanca (Curtiz)
City Lights (Chaplin)
Fanny och Alexander (Bergman)
Singin' in the Rain (Kelly, Donen)
Andrei Rublev (Tarkovsky)
La Notte - Yö (Antonioni)
Chinatown (Polanski)
La Grande Illusion - Suuri illuusio (Renoir)
Some Like It Hot - Piukat paikat (Wilder)
Wild Bunch - Hurja Joukko (Peckinpah)
La strada - Tie (Fellini)
The Searchers (Ford)
Amarcord (Fellini)
A bout de souffle - Viimeiseen hengenvetoon (Godard)
Jules et Jim (Truffaut)
Les Enfants du paradis (Carné)
On the Waterfront - Alaston satama (Kazan)
Gertrud (Dreyer)
Det sjunde inseglet - Seitsemäs sinetti(Bergman)
Taxi Driver (Scorsese)
Smultronstället - Mansikkapaikka (Bergman)
I buoni, i bruti, i cattivi - Hyvät, pahat ja rumat (Leone)
Pickpocket (Bresson)
Pulp Fiction (Taratino
The Third Man (Reed)
Big Sleep - Syvä uni (Hawks)
Mujeres al borde de un ataque de nervios - Naisia hermoromahduksen partaalla
(Almodovar)
Aleksandr Nevski (Eisenstein)
Grozny Ivan - Iivana Julma (Eisenstein)
M - der Stad sucht nach ein Mörder - M - kaupunki etsii murhaajaa (Lang)
Great Guns - Miljoonamonnit motissa (Laurel & Hardy)
Shoah (Lanzman)

Ohessa vielä Teemalla esitettävät Donnerin valinnat

Viettelysten ilta (Bergman)
Aran-saarten mies (Flaherty)
Varastettu kuolema (Tapiovaara)
Muukalaisia junassa (Hitchcock)
Tuhkaa ja timanttia (Wajda)
Yö (Antonioni)
Tarkoin vartioidut junat (Menzel)
Kunnian polut (Kubrick)

http://www.yle.fi/teema/id16748.html

Verkko tai muu sähköinen tietovarasto on juuri sellainen tarjonnan muoto, joka pitää radiokuunnelman hengissä ja monipuolistaa sekä sen tarjontaa että muotoja. Kun kuulija voi valita valikosta minkä kuunnelman haluaa, ja ladata sen mille kuunteluvälineelle haluaa ja kuunnella sen milloin haluaa ja missä haluaa, niin silloin vasta kuunnelma alkaa elää tasa-arvoista elämää esimerkiksi kirjan, myös äänikirjan, kanssa. Ja silloin vasta kuuntelemisen mahdollisuuksia hyödynnetään täydessä mitassa.

En usko, että radiokanavat ohjelmistoineen kovin pian häviävät. Ei siten myöskään nykyisenkaltainen lähettäjän määrittelemään ohjelmistokaavioon perustuva kommunikaatio kuulijoiden kanssa. Tällaisen järjestelmän etuhan on se, että kuulijan ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin avata kanava. Lähettäjä tekee valinnat ja kuuntelija joko kuuntelee tai ei kuuntele. Tai kuuntelee jotakin muuta kanavaa. Tähän ajatukseenhan kanavien ja ohjelmistojen moninaisuus pohjautuu.

Ns. ”on demand”, valintapohjainen ohjelmistojakelu perustuu kuulijan omaan aktiivisuuteen ja valinnanvapauteen. Mahdollistetaan se, että hänellä itsellään on mahdollisuus kuunteluun juuri silloin kun se hänelle on otollisinta. Ei kanavia, ei kellonaikoja.

Tällainen tilanne, niin uskon, elvyttää kuunnelman, radiodraaman, audiodraaman (mitä nimeä siitä tulevaisuudessa ikinä käytetäänkin), avaa uusia mahdollisuuksia ja luo uusia formaatteja. Voidaan tuottaa jättiläispitkiä tai jättiläislyhyitä kuunnelmia. Voidaan tuottaa luentaa eri kestoisina, muutaman minuutin novelleista kymmenien tuntien romaaneihin. Voidaan luoda interaktiivista draamaa. Sisällöt hakeutuvat uusiin muotoihin, koska jakelun ja vastaanoton muodot muuttuvat.

Ehkä kuuntelun olemus ei muutu siitä, mitä se oli radion alkuaikoina, jolloin puuttui kaikki se visuaalinen viestintä, joka nyt tuppaa imemään katsojista kaiken energian. Silloin oli mahdollista keskittyä kuuntelemiseen, häiriöttömään kuuntelemiseen. Ja nyt se tulee taas mahdolliseksi.

Uskon siis radion renessanssiin. Tulevaisuudessa, ja jo nyt, se on ”valitse itse” –radio. Kunhan tekijänoikeusasiatkin ratkaistaan. Ja ne ratkeavat kyllä.

Torstaina 13.11. klo 13.15. Uusinta perjantaina 14.11. Ohjelma on viikon ajan ensilähetyksen jälkeen kuunneltavissa oikealla palstalla.

Hugo Wolfin säveltämä hurja balladi kertoo arvoituksellisesta Tuliratsastajasta, joka saapuu paikalle tulipalon syttyessä.

Eduard Morike on kehittänyt pyörteen lailla etenevän jännitysnäytelmän tästä runosta, joka kuuluu hänen ensimmäisiin mestariluomuksiinsa. Se on kirjoitettu vuoden 1823 paikkeilla

Kansantarinan mukaan joillakin ihmisillä oli maagisia kykyjä aavistaa tulipalon syttyminen jo ennakolta, ja tähän tarinaan Eduard Möriken runo perustuu.

Runo vihjaa Tuliratsastajan pyromaanisiin taipumuksiinsa. Väitetään että hän olisi heittänyt ristin pyhiä lastuja tuleen lisätäkseen sen voimaa. Pohjimmaltaan tuli kuvaa pahan kiehtovaa ja tuhoavaa otetta ihmisestä. Sen taustalla saattaa olla teologiaa opiskelevan nuoren Möriken sielun ristiriidat. Sekä Möriken runo että Hugo Wolfin sävellys jättävät mahdollisuuden monenlaisiin tulkintoihin.

Asiantuntijoina laulumusiikin professori Petteri Salomaa ja pianotaiteilija Ilmo Ranta.

Suomen kansan lyhyt taival maatalousyhteiskunnasta kulutusyhteiskunnaksi näkyy vaikkapa siinä, että sana mainos täyttää tänä vuonna vasta tasan 80 vuotta. Suomen Kuvalehti järjesti silloin kilpailun ruotsalaisperäisen sanan reklaami korvaamiseksi ja kielimies E. A. Saarimaan ehdotus voitti kisan.

Mainonta oli Suomessa 1900-luvun alussa tietenkin hyvin asiallista. Mainoskylttien kuvat olivat ammattitaiteilijoiden laatimia ja tekstit lähes teitittelivät lukijaa. Komedienne Kirsti Suonion kuvalla myytiin 20-luvulla laihdutuslääkettä tällaisella tekstillä:

”Käy kohta kulku Mankalaan/ miss´surut viedä koski saa
Ja mukana on Herosan,/ mi leppoisasti laihduttaa.”

Mallia mainontaan otettiin alusta alkaen ulkomailta, vaikka tiedonvaihdon vauhti olikin nykyistä hitaampaa. Mainonnan mallimaa on aina ollut markkinatalouden mahtimaa Yhdysvallat, ja sikäläiset innovaatiot mainonnassa ovat aina näkyneet pian myös Suomessa. Vaikka sana brändäys onkin viime vuosien muotisana, mielikuvien terävöittämistä on tehty jo kauan. Kun 1900-luvun alussa Helsingin kaasulaitoksen mainoslause oli:

”Kaasu on sähköä halvempaa”,

isänmaallisuuden nousukaudella 1930-luvulla tuotteeseen liitettiin jo aivan muunlaisia mielikuvia, kuten esimerkiksi:

”puhun suomea, poltan Kerhoa”.

Suostuttelevien mainoslauseiden lisäksi yksi yleisimpiä ja klassisimpia mainonnan keinoja ovat Suomessakin olleet iskulauseet. Iskulauseen englanninkielinen vastine on slogan, joka tulee gaelinkielen sotahuutoa merkitsevästä sanasta. Sotahuudot ovat siis paitsi sukujen vaakunoiden mottojen, myös modernin mielikuvamarkkinoinnin esimuoto. Ja mitäpä muuta hyvän suvun vaakuna on kuin suvun tuotemerkki, brändi?

Muinaiset ateenalaiset huusivat Peloponnesolaissodassa kaupunkinsa suojeluseläimen pöllön huhuilua jäljitellen ”Alala!". Ottomaanit ja ristiretkeilijät turvautuivat jumaliinsa ja huusivat taistelussa ”Allah! Allah! Allah!” ja toisella puolella latinaksi "Deus vult!" eli jumala tahtoo tätä. Irlantilaisten viholliset vapisivat kuullessaan huudon "Faugh a Ballaugh!" eli tehkää tietä. Kolmekymmenvuotinen sota taas sai koko Keski-Euroopan pelkäämään suomalaisia hakkapeliittoja, joiden kutsumanimi tuli heidän taisteluhuudostaan ”Hakkaa päälle!”

Toisessa maailmansodassa suomalaiset huusivat suorasukaisesti "Tulta munille!”, kun taas japanilaiset itsemurhalentäjät hakivat urheutta huutamalla "Banzai!" eli kymmenentuhatta vuotta. Puna-armeijan taisteluhuuto "Ura!" muistuttaa kovasti Yhdysvaltain merivoimien huutoa ”Oo-rah”. Molemmat lienevät sukua sanalle ”hurraa”, jonka merkitykseksi väitetään tutun eläköönin lisäksi tappamista turkin kielessä.

Suomen Markkinointiliitto on ylläpitänyt iskulauserekisteriä jo vuodesta 1959. Sen nettisivuilta näkyy, että ensimmäisen vuoden rekisteröityjä iskulauseita oli mm. SOK:n ”Talletat ja nostat, siellä mistä ostat”. Tämän vuoden viimeisimpiä rekisteröintejä taas on Tekniskauppiaiden ”Se on helppoa, kun ei osaa”.

Rekisteri on ihana paikka tutkia mainonnan ja suomalaisen kulttuurin vuosikymmeniä. Sieltä selviää mm. se, että Lapin Kullan slogan ”Tunturipurojen raikkautta” on vuodelta 1967, ”Askossa on” rekisteröitiin 1964 ja että ”Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä” on HK:n iskulause vuodelta 1976.

Millainen sitten on hyvä iskulause? Iskulauserekisterin pitkäaikainen hoitaja copywriter Marja Ukkonen tietää.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Toimittajien epäkiitollisena tehtävänä on koettaa saada lukijat kiinnostumaan asioista, joiden kiinnostusarvo ei aina ole aivan täysi sata jokamiehen kiinnostusmittarissa. Yksi tapa saada moneen kertaan vatvotut käsitteelliset monimutkaiset prosessit kiehtomaan lukijaa on käyttää räväkkää kieltä. Tästä tehokeinosta yksi käytetyimpiä esimerkkejä on sanan pommi liittäminen tylsään asiaan. Ilmiö on kaikille tuttu: esimerkiksi eläkepommi -sanan takana olevan ilmiön selvittämiseen ei riitä päälause vaan siihen tarvitaan nivaska paperia. Sana eläkepommi taas tuo jaarittelevan ilmiön uhkaavuuden iskevänä kansalaisen mieleen.

Koska todellisuus harvoin on kuitenkaan yhtä räjähtävä kuin toimittajan tehostesana, joudutaan prosessien kulusta raportoinneissa usein hiukan arveluttaviin kielenkäyttötilanteisiin. Tällaiseen törmäsi äskettäin kuulijamme Nimetön Suomen Kuvalehdessä, joka pohti sairaanhoitojärjestelmäämme. Pitkäpiimäisen asian dramatisointi johti toimittajan hämmentävään pohdintaan siitä, kyteekö terveyspalvelujen rahoituspuolella pommi.

Nimetön kirjoittaa:

”Eikö pommi kuitenkin ole sellainen vekotin, että siinä on sytytyslanka, joka johtaa tuohon mustaan kuulaan. Se sitten räjähtää esim. Kelju K. Kojootin käsissä piirretyistä elokuvista tunnetuin seurauksin. Ei kai pommi siis voi kyteä?”

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin on samaa mieltä. On kuitenkin erinomaista kehitystä, että elämme yhteiskunnassa, jossa pommien tuntemus on unohtunut. Räjähtelemättömässä maailmassa voidaan jaella tumpeloille toimittajille fraasirikostuomioita, kuten vaikkapa tämänkertaisen armottoman terävän oikean kulmakarvan kohotuksen totisen tuijotuksen säestämänä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Mainonta ei enää ole niin yksinkertaista, että pannaan lehteen ilmoitus, joka innostuneena kehuu vaikkapa kalosseja runoilija Vladimir Majakovskin tapaan:

"Ankea on askelmitta, kumitehtaan kalossitta.
Tuote tuntuu mukavalta, vesi pärskyy jalan alta. Saatavana kaikkialta."
(Vapaa suomennos: M. Rintakoski 1975)

Nykyään ennen mainoksen tekemistä tehdään laajoja kuluttajatutkimuksia, joiden perusteella päätellään, mitä kohderyhmä ajattelee maailmanmenosta ja mikä on asiakasrajapintaympäristö. Sitten vasta aletaan miettiä miten mainostetaan. Mainonnan välineitä on nykyään myös muitakin kuin lehden ilmoitusosa ja kadulla huutava poika. On viraalimarkkinointia, sissimarkkinointia ja hakukonemarkkinointia, joilla kuluttajalle pyritään tuottamaan brändielämys.

Kaikille markkinointivälineille ei ole löytynyt suomenkielistä vastinetta. Yksi näistä on kaupungilla ohikulkijan käteen työnnettävä flaijeri. Tiedättehän tuon pienen mittakaavan massamarkkinointikeinon, jolla tavallisesti mainostetaan popkonsertteja, klubeja tai tapahtumia. Flaijerit yleistyivät silloin, kun taitto-ohjelmat saapuivat jokamiehen tietokoneisiin. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan ensimmäinen flaijerifirma on 1980-luvun alussa aloittanut san franciscolainen The Thumbtack Bugle.

Sanassa flaijeri on nuorison arvostamaa kansainvälisyyttä, mutta se ei riitä perusteeksi Aristoteleen kantapään vaativalle sitaattivinkkitoimitukselle. Niinpä otamme nyt käyttöön toisen sanan, joka nousi esiin korvaamaan sanaa reklaami Suomen Kuvalehden vuoden 1928 sanakilpailussa. Kyseessä on tietenkin sana tyrkky. Mitäpä muuta viattoman kaduntallaajan kouraan työnnettävä flaijeri on kuin tyrkky! Joten ei muuta kuin kaikki tekemään ja jakamaan tyrkkyä ensi lauantain konsertista!
– – –
aristoteles(at)yle.fi