Tänään onnittelemme laskutavasta riippuen kolmatta tai viidettä suomalaista Nobel-palkinnon saajaa Martti Ahtisaarta ja pohdimme Martin vaikutusta suomalaiseen ja namibialaiseen kielenkäyttöön. Aivan oikein, varmaan kaikki suomalaisethan ovat kuulleet tarinan siitä, miten Martti Ahtisaaren työ Namibian demokratian ja itsenäisyyden eteen innosti namibialaisia niin paljon, että Martti-nimisiä poikalapsia vilisee Windhoekin kaduilla.

Mutta aletaan kotimaasta. Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suurella innolla vuonna 1994. Kyseessä oli ensimmäinen suora presidentinvaali ja kansalla oli vahva olo siitä, että nyt karistetaan suomalaisesta elämästä viimeisetkin vanhan vallan tomut pois. Mauno Koivisto oli hallinnut jo kaksi kautta Kekkosen jälkeen, mutta hänkin oli pitkän linjan poliitikko ja tuttu ministerinpallilta jo vuodesta 1968 saakka. Martti taas tuli suoraan YK:n päämajasta New Yorkista ja Afrikasta. Ahtisaaren valttina pidettiin sitä, että hän ei ollut ryvettynyt maamme politiikassa. Ehkä jokin Kekkosen kauden aiheuttama trauma oli aiheuttanut sen, että poliittisesta kokemuksesta oli tullut rasite. Toisaalta sama kokemuksen halveksiminen näkyy erilaisissa rekrytoinneissa yhäkin jopa ikärasismiksi saakka.

Presidenttinä Ahtisaari teki mitä odotettiinkin, arkipäiväisti maan johtajan viran. Martista tuli Mara, jota nähtiin eri puolilla maata aivan uuden instituution, maakuntamatkojen, viemänä. Sanat laastari ja lakeerikengät saivat uutta hohtoa, kun Ahtisaari palasi Ruotsiin suuntautuneelta matkalta laastari otsallaan läskipohjakengillä liukastumisen jäljiltä.

Myös leppoisa koko perheen kirosana peijooni tuli kuuluisaksi Ahtisaaren ansiosta. Missä yhteydessä hän sen tokaisi, on useimmille epäselvää, mutta yhtä kaikki tuo lurjusta merkitsevä sana juontuu ruotsin sanasta spion, joka oikeastaan tarkoittaa vakoojaa. Ruotsin murteissa spion alkoi merkitä myös kelmiä ja petkuttajaa, jossa merkityksessä se lainautui myös suomeen. Ensimmäinen maininta sanasta löytyy jo Lönnrotin vuoden 1886 sanakirjasta muodossa peijuoni.

Kaikista presidenteistä kerrotaan vitsejä, mutta Martti Ahtisaari on vitsien määrässä yhä omaa luokkaansa. Monilla internetin vitsipalstoilla Martti saa edustaa presidentti-instituutiota ainoana edustajana. Ikävä kyllä Mara-vitsit eivät operoi samalla hersyvän kansanhuumorin aaltopituudella kuin esimerkiksi Kekkos-kaskut. Latteiden tuotosten suurin inspiroija on Ahtisaaren pyöreä ulkomuoto ja persoonallinen kävelytapa. Lapsellisten vitsipalstojen Mara-vitseistä voi ehkä aistia sen jälki-kekkoslaisen vapauden riemun, kun kansalainen voi sanoa presidentistä mitä haluaa, eikä kukaan suutu. Sananvapaus on sananvapautta, vaikka toteutus olisikin kaikilla mittapuilla ala-arvoista eikä edes hauskaa.

Mutta mikä on totuus Marttien esiintymisestä namibialaisessa nimistössä? Miksi Martteja vilisee Windhoekin kaduilla? Nimitutkija Minna Saarelma on tutkinut namibialaista nimijärjestelmää, joten kysytäänpä häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi toimittajien suosikkiharrastuksista on hakea mahdollisimman paljon jutun aiheeseen liittyvää erikoissanastoa ja sitten viljellä sitä koko jutussa värikkyyden maksimoimiseksi sekä lukijoiden viihdyttämiseksi. Mainiosta lähtökohdasta huolimatta joskus käy niin, että projektissa menevät sekaisin sekä puurot että vellit ja viaton lukija jää ihmettelemään, mikä häneen iski.

Näin kävi taas lokakuussa Etelä-Suomen Sanomien sivuilla. Juttu Sotkamon Talvivaaran nikkelikaivoksen modernista metallinerotusmenetelmästä oli saanut alaotsikonlaatijan innostumaan seuraavanlaiseen värikkyystavoitteiseen suoritukseen:

Bakteerit liuottavat hyvinvointia ja työpaikkoja malmikompostissa.

Ystävämme Johannes kysyy lähettämänsä leikkeen mukana, että

”onko niin, että Sotkamossa on jo liikaa hyvinvointia ja työpaikkoja, kun niitä jo liuotetaan kompostissa”.

Aristoteleen kantapään fraasirikosseuraamusvirasto ihmettelee samaa ja kannustaa toimittajia varovaisuuteen muutenkin kuin metallurgian uusimpien saavutusten äärellä. Kannattaa siis pitää tietokoneen näppäimistö keskellä suuta, jottei käy niin kuin Etlarin toimittajalle, jonka tuomitsemme katsomaan rangaistukseksi peräkanaa sata jaksoa televisiosarjaa Kainuut ja rohkeat!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Säätiedotukset ovat mielenkiintoinen kielen osa-alue. Ilmamassojen liikkumiseen ja säärintamien etenemiseen vaikuttavat syyt ovat niin monimutkaisia, että suomenkaan virtuoottinen kieli ei niitä aina pysty jäännöksettä ilmaisemaan.

Turun Sanomien lukijat joutuivat nöyrtymään tämän tosiasian edessä marraskuun puolivälissä, kun toimittaja kirjoitti jutussa "Etelä-Suomeen odotetaan lunta tänään" seuraavasti:

Turussa lumi tullee totuttuun tapaan vetenä ainakin vielä tiistaina. Muualla eteläisessä Suomessa voi kuitenkin sataa lunta.

Ystävämme Jouko kirjoittaa ilmiantonsa ohessa näin:

”arvelen, että koko viime kesänkin aikana lumi on totuttuun tapaan tullut vetenä, vai olisiko tuolloin vesi sittenkin satanut vetenä. Ainakin hiihtokelit olivat huonot”.

Aristoteleen kantapää ihailee turkulaisten sääjournalistien taitoa puikkelehtia veden eri olomuotojen lomassa kuin kala lumessa ja jatkaa suksiensa voitelemista vilkuillen ikkunasta ulos toiveikkaana.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Martti-nimen suosio on ollut Suomessa valitettavassa alamäessä viime vuosikymmenet. Väestörekisterin etunimihaun mukaan nimen huippuajat osuivat kaksikymmenvuotisjaksoon 1940–59. Silloin nimen sai liki 20 000 poikaa eli keskimäärin liki tuhat vuodessa, kun taas viime vuonna kastettiin vain 121 Marttia.

Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosasto nostaakin nyt häpeilemättä Martti-nimen profiilia ja suosittaa tätä suuren rauhanmiehen ja nobelistin nimeä kaikille tuoreille poikavauvoille. Martti ei nimittäin ole mikä tahansa harmaan arkipäiväinen nimi vaan kantaa mukanaan muinaisjumalista auraa.

Nimitutkija Minna Saarelma nimittäin esittää kiehtovan näkökulman Martti-nimeen. Nimen taustallahan on latinankielinen Martinus, joka merkitsee sodanjumala Marsille kuuluvaa eli sotaisaa. Niinpä on mielenkiintoista, että Nobelin rauhanpalkinnon saa mies, joka on nimensä mukaan sotaisa.

Vaan toisaalta asiahan on päivänselvä: Martti Ahtisaari on julistanut sodan rauhan puolesta! Hänhän sai palkinnon juuri siksi, että hän taistelee rauhan puolesta kaikilla mahdollisilla rintamilla. Hän on rauhanhieronnan palkkasoturi!

Ei siis muuta kuin Herran rauhaa ja lisää Martteja väestörekisteriin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänään kuultiin lisää jo edellisessä lähetyksessä kuunneltua Verdin jousikvartettoa e-molli. Tällä kertaa katkelma oli viimeisestä osasta (Scherzo fuga. Allegro assai mosso). Soittajina jälleen Quartetto Italiano.

"Affluenza"-teemasta (ks. wikipedia) ovat kirjoittaneet mm. Oliver James (Affluenza: How to be successful and stay same), John De Graaf, David Wan ja Thomas H. Naylor (Affluenza: the All-consuming epidemic) sekä Clive Hamilton ja Richard Denniss (Affluenza: When too much is never enough).

Lähetyksen teemana oli jälleen rintamamiestalo, jota sivuttiin jo 7.11. lähetyksessä. Tällöin suositeltiin myös Åke Särkisen teosta Jälleenrakennusajan pientalo (Rakennustieto, 2005) sekä Jouko Taskisen toimittamaa Rintamamiestalot: rakentajien muistikuvia (Rakennustieto, 2006). Tällä kertaa Heikki Kukkonen mainitsi Mika Waltarin Alvar Aallon vaikutuksesta kirjoittaman teoksen Rakennustaide ja standardi: jälleenrakentamisen peruskysymyksiä (1942) rintamamiestalojen perusteoksena.

Tietoa jälleenrakentamisajasta löytyy mm. Suomen rakennustaiteen museon sivuilta http://www.mfa.fi/files/mfa/tiedotemateriaalit/jalleenrakennus.pdf

Liisa Horelli mainitsi Kirsi Saarikankaan väitöskirjan Modern houses for modern families: gender, ideology and the modern dwelling - the type-planned houses of the 1940s in Finland (1993). Tämän lisäksi Horelli viittasi omaan väitöskirjaansa Asunto psykologisena ympäristönä (1993).

Puheeksi tuli myös Gaston Bachelard ja hänen teoksensa Tilan poetiikka (La poetiqu de l'espace 1958; suom. 2003).

Lähetyksen loppupuolella tehtiin varsin kiinnostava rinnastus Simpsonit-sarjan päähenkilö Homer Simpsonin ja Dostojevskin Kellariloukko -teoksen (1864, suom. 1959) päähenkilön välillä (kellarista henkisenä tilana).

Nyt perjantaina aiheena on näennäisesti "rintamamiestalo" ja todellisuudessa yhdyskuntasuunnittelu. Vieraat, Heikki Kukkonen ja Liisa Horelli, aviopari, ovat harjoittaneet tätä asiaa ja ympäristöpsykologiaa vuosikymmeniä, pisimmät ajat professoreina. Taustakoulutus on paljastava, Hessu on arkkitehti ja Lissu psykologi.

Rehellisyys vaatii lisäämään, että kun tämä on näillä näkymin kahvilaradiomme viimeinen lähetys, halusin mukaan todella pitkäaikaiset ystävät. Tutustuimme 1972.

En voi mennä takaamaan, ettei pääministerin pääkaupunkiseudun päivänkakkaramalli tulisi puheeksi. Se kuitenkin tulee puheeksi, ettei kaupungeissa, kylissä ja taloissa kaikki ole likikään aina sitä, mitä ensi katsomalla luulisi. Kuten rintamamiestalo, joka kantoi vuosikymeniä sota-ajan hätäratkaisun leimaa. Todellisuudessa se on maan parhaitten arkkitehtien ja insinöörien yhteistyön tulos välirauhan ajalta ja monessa suhteessa edelleen häkellyttävän hieno - ennen kaikkea sopeutettavuudeltaan. Se oli talo, jollaisia ei myydä kaupassa. Niitä rakennettiin ja rakennettua niitä muutettiin esimerkiksi ottamalla yläkerta asumiskäyttöön.

Arkkitehtuuri on sen verran vakava aihe, ettei sitä pitäisi jättää arkkitehdeille.

Kuten edesmennyt runoilija ilmaisi asian lyhyesti -
etkö sinä ole talosi?

Olen muutaman kerran kirjoittanut Täällä Pohjantähden alla –radiosarjan valmistumisen etenemisestä. Sarjan jossa on 21 osaa ja jonka jokaisen osan kesto on 40 – 45 minuuttia, tekeminen kestää kauan. Sarja pyörii ensi elokuusta lähtien koko loppuvoden 2009.

Pohjantähdestä vain juontuu mieleen, että kaikki tällaiset Radioteatterin ns. klassikkosarjat perustuvat merkittäviin ja laajoihin eeppisiin romaaneihin. Seitsemän veljestä, Sinuhe egyptiläinen, Tuntematon sotilas, Rikos ja rangaistus, Saatana saapuu Moskovaan, Taikavuori ja monet muut. Tällaisessa radiollekin sopivassa suuressa romaanissa on yleensä paljon materiaalia, josta draamallisia kohtauksia voi rakentaa eli dramatisoida. Romaanit heijastavat ja kommentoivat jotakin tiettyä aikakautta, ajassa ilmeneviä aatteellisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä ja historiallisia tapahtumiakin. Ja samalla ne kertovat joidenkin yksilöiden ja yhteisöjen tarinan, jonkin tapahtumakulun joka saattaa ulottua yli sukupolvien niin kuin Pohjantähdessä tai kuvata yhden tapahtuman oikeudellis-moraalisine seurauksineen niin kuin Rikoksessa ja rangaistuksessa.

Eeppinen kirjallisuus on siis radiolle hyvin luontuvaa ja jatkosarjoina myös ”kuulijaystävällistä”. Vankka havainto on myös se, että suuret kertomukset, joissa ihminen, yksilö, asettuu historiankulun suureen koneistoon, historian tekijäksi ja kokijaksi, viehättävät ja kiinnostavat kuulijoita.

Kun kerran tällainen ohjelmamuoto on radiolle ominainen, siitä kai loogisesti seuraa, että radio myös alkuperäisiä radiolle kirjoitettuja sarjoja tuottaisi. Kysyn tätä tietenkin retorisesti, koska olen vuodesta 1990 ollut itse vastaamassa Radioteatterin ohjelmistosuunnittelusta ja siten avainpaikalla. Mutta emme ole sellaista synnyttäneet.

Syyt ovat konkreettisia. Radioteatteri tuotti vuosikausia viikottaista sarjaa Kantolan perhe, joka kuvasi suomalaista maaseututaajamaa ja maaseudun elinkeinoja yhden perheen, suvun ja kyläyhteisön kautta. Tämä sarja ei ollut aivan se, mitä tarkoitan suurella kertomuksella, mutta resursseja sekin sitoi, sekä taiteellisia että aineellisia, vaikka jaksokesto olikin vain 15 minuuttia. Tämän sarja kolmikymmenvuotinen taival toki antaa kuvan Suomen muutoksesta, vaikka se olikin viihteellinen perhesarja. Eräänlainen tv:n Kotikadun edeltäjä.

Kun Pohjantähden tarina päättyy 1950-luvun alkuun, sodan jälkeiseen jälleenrakennuskauteen, voisi olla luontevaa tuottaa sarja joka kuvaa aikaa 50-luvulta tähän päivään. Ehkä suuriin ikäluokkiin kuuluvana haikailen oman ikäpolven individuaalihistorian, yksilö, yhteisö- ja sukutarinoiden kautta tapahtuvaa kuvausta Suomen suuresta linjasta Neuvostoliiton kouran alta ja sodan sukupolven kaikkien arvojen kieltämisestä tämän päivän eurooppalaisuuteen, vanhojen arvojen ylöskaivamiseen ja täydellisen aivopesun aikakauteen.

Pitäisi löytää kirjoittaja, joka tuntisi välineen tarpeeksi omakseen, niin että haluaisi kirjoittaa dialogi- ja draamamuodossa tämän kaiken pitkän epiikan. Hänellä tulisi olla luja usko Radioteatteriin instituutiona, samoin siihen että Radioteatterilla on tarpeelliset aineelliset ja henkiset resurssit tällaisen teoksen tuottamiseen.

Romaani, kirja, on edelleen se tuote, se käyttöliittymä, joka on arvostetuin. Kirjailija on kirjailija, jos hän on kirjoittanut kirjan. Mutta jos hän on kirjoittanut ns. mediaan, hän on käsikirjoittaja, joka valmiin teoksen työryhmään kuuluvana on yksi sen jäsen, kun taas kirjailija on individuaali, tekijä.

Olen aina silloin tällöin kuvitellut sellaista tilannetta, että syntyisi eräänlainen radiodraamallinen ”pitkä proosa”, jonka avulla radio lisäisi meidän sosiaalis-yhteiskunnallista itseymmärrystämme.

Keskiviikkona 17.12. klo 17.30-18.00 ja perjantaina 19.12. klo 22.30-23.00

Maisteri Ronny Rönnqvistin mielestä aseiden omistusoikeuden rajoittaminen olisi demokraattisessa maassa vakava asia ja käytännössä hankala toteuttaa. Toimitusjohtaja Jan Bade toteaa, että käsiaseet on kerätty pois kodeista Britanniassa, Australiassa ja Belgiassa ilman suurempia ongelmia.

"Ase sinänsä ei ole vaarallinen eikä tapa ketään, se on häiriintynyt ihminen joka tappaa", sanoo Ronny Rönnqvist. Jan Bade puolestaan oli aloitteentekijänä adressissa, jossa yli 57 000 suomalaista vaati tiukennusta käsiaselakiin.

Väittelyn erotuomari on Terttu Lensu.

Tämän lähetyksen musiikkikappale oli Verdin jousikvartetto, e-molli 2. osa (andantino). Soittajana Quartetto Italiano.

Vedestä, vedensaannista ja vesikriisistä on kirjoitettu viime vuosina useita kirjoja. Mainita voidaan mm. Marq de Villiers'n Water: The Fate of Our Most Precious Resource, Maude Barlow'n The Blue Covenant: The Global Water Crisis and the Coming Battle for the Right to Water, Fred Pearcen When the Rivers Run Dry: Water - the Defining Crisis of the Twenty-first Century ja Vandana Shivan Water Wars: Privatization, Pollution and Profit.

Kun vesiaiheesta sivuuttiin erityisesti Yhdysvaltojen länsirannikkoa, voidaan mainita myös Marc Reisnerin teos Cadillac Desert: The American West and its Disappearing Water.

Martti Mäntylä mainitsi One Laptop per Child -järjestön, josta löytyy lisätietoa wikipediasta sekä sivulta www.laptop.org

Kemppisen mainitsema "The Case for Letting Malibu Burn" on luku Mike Davisin teoksessa Ecology of Fear: Los Angeles and the Imagination of Disaster.

Oli kova- taikka pehmeäkantinen, niin kirja elää sitkeästi, vaikka sen kuolemaa on jo pitkään povattu.

Mutta miten käy paikan, jossa on kosolti kirjoja yhteenkoottuina?

Julkiselle kirjastolaitokselle ei ole hyvää luvassa näissä pahoissa määrärahakutistusten oloissa.

Kuinka kehno onkaan vanhojen kulttuurikeitaitten kohtalo, kun uusi aika näyttää painavan päälle?

Mitä Sinä arvelet kansalaisena?

Kirjastot kuihtuvat
kuuluu itsestäänselvä väite, jota vastaan nousee Orimattilan kirjastonjohtaja Jari Paavonheimo Ennakkoluuloja -ohjelmassa YLE Radio Yhdessä maan. 15.12. klo 11:40. Jukka Arvassalon toimittama debatti kuullaan uudelleen vielä samana iltana klo 22:45.