Uskalletaanko missään enää rekrytoida uutta työvoimaa ilman psykologisia testejä? Työhönottotestaus on sadan miljoonan euron bisnes Suomessa.

Keskiviikkona 3.12. klo 18 ja uusinta torstaina 4.12. klo 13.15.

Ohjelma on kuultavissa oikeasta palstasta viikon ajan ohjelman ensilähetyksen jälkeen.

Franz Schubertin laulu, Der Doppelgänger – Kaksoisolento, kertoo kammottavasta harhanäystä. Laulun minä näkee yön pimeydessä oman itsensä värjöttelemässä entisen ihastuksensa talon tienoilla. Hän on palannut paikalle, koska onnettoman rakkauden muisto ei jätä häntä rauhaan, mutta kauhukseen hän huomaa autiolla kadulla myös oman kaksoisolentonsa.

Asiantuntijat, oopperalaulaja Jaakko Kortekangas ja pianisti Eero Manninen, kokevat laulun kuolemaa enteileväksi ja onhan se syntynyt Schubertin kuolinvuonna 1828. Laulun melodia perustuu säveliin, jotka voisi tulkita Schubertin nimikirjaimiksi. Toimittajana on Paula Nurmentaus.

Perinnesanonnat ovat parhaimmillaan tehokkaita aseita sanan säilän heiluttelussa. Ongelmana on kuitenkin se, että perinteen yksityiskohdat ovat usein kadonneet omasta päästä, mutta saattavat vielä olla kirkkaina kuulijan päässä.

Näin kävi kansanedustaja Jaakko Laaksolle elokuussa, kun hän arvioi Radio Peilissä kollegoidensa epäselvää kielenkäyttöä. Kansanedustajan suusta pääsi ilmoille seuraavanlainen lause:

Ollaan oltu porvareitten kanssa yhdessä marjassa ja siinä on mennyt tuohuksetkin mukana.

Kuulijamme ja ilmiantajamme, nimimerkki Tuohus 39 äimistelee parlamentaarikon lausuntoa:

”Tuohus on ortodoksien käyttämä mehiläisvahasta tehty kynttilä, ja Laaksolla lieneekin ollut mielessä tuohesta tehty marjankuljetusastia tuokkonen.”

Aristoteleen kantapää jää miettimään Tuohus 39:n kanssa, onko Laaksolla mennyt perinnesanat sekaisin, onko miehellä kreikkalaiskatoliset juuret vai onko kyseessä poliitikon ovela kuvailmaus, joka tarkoittaa jotain, mitä ei ensiksi huomaa. Fraasirikostuomioistuimen lautamiehistö sen sijaan ei kauaa mieti vaan langettaa tuomionsa: Laakso kerätköön metsässä marjoja kokonaisen tuohuksellisen, niin kaikille selviää, miten paljon herrojen kanssa marjoja on hukattu.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Moni miestä pohtii silloin tällöin sanojen ja sanontojen taustoja. Kun ollaan äimän käkenä, niin kuka se äimä on? Ovatko suomen lammas ja englannin lamb sukua toisilleen?

Tällaisille ihmisille Aristoteleen kantapää suosittelee Michael Quinionin alkusyksyllä suomeksi ilmestynyttä opusta Totta ja tarua englannin sanoista. Brittiläisen kielitieteilijän opus perustuu hänen ylläpitämäänsä World Wide Words -internetsivustoon, joka kokoaa palstoilleen satoja englannin kielestä kiinnostuneita harrastajia ihmettelemään kielen kummallisuuksia.

Totta ja tarua -kirja ei ole etymologinen fraasisanakirja vaan kokoelma kansanetymologioita tunnetuista sanonnoista. Joskus oikeakin lähtökohta löytyy, muttei aina. Joka tapauksessa ihmisten keksimät tarinat ovat hillittömiä.

Otetaanpa nyt vaikka sana cocktail. Tämä juomakimaraa tarkoittava sana on tunnettu kaikkialla maailmassa, mutta sen alkuperää ei tunneta. Tiedetään vain, että se ilmestyi englannin kieleen vuonna 1806 yllättäen, kuin avaruudesta tipahtaneena. Sanalle löytyy kymmeniä selitysyrityksiä, jotka kaikki ovat kuitenkin silkkaa sepitettä, vaikka esiintyvätkin useissa lähdeteoksissa.

Sanan tausta on milloin cock-ale nimisessä brittiläisessä olutjuomassa, jossa vanhaa kukonraatoa (!) ja mausteita on liotettu oluessa, milloin länsiafrikkalaisessa sanassa kaketal, joka merkitsee skorpionin pistoa. Jotkut taas uskovat, että sana liittyy 1800-luvun alun ei-puhdasrotuisista hevosista käytettyyn ilmaukseen cock-tailed horse.

Tuntuu hassulta, että sellaisten suomalaisillekin tuttujen sanojen kuin fiasco, fuck ja jazz alkuperä on hämärä. Puhumattakaan Isosta Omenasta eli New Yorkin kutsumanimestä Big Apple. Quinionin kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten juoruilevaa sakkia englanninkieltä puhuva maailma onkaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus kriittinenkin kielenkuluttaja kohtaa voittajansa. Silmien eteen ilmestyy tekstinpätkä, josta ei välttämättä tajua mitään, mutta jonka vietäväksi on vain pakko antautua ja toivoa, että joskus tulevaisuudessa aivojen kapasiteetti saavuttaa sellaisen tason, että tekstin tajuaa.

Tällaisen tekstinpätkän löysi kuulijamme Ritva taannoisen Yliopistolehden kolumnista Sanasta härkää. Kolumni etsi ytimekkäästi:

(...) viisasten kiveä avaamaan porttikäytäviä sanontojen, ja siten kansan ajattelun synnytyssijoille (...) Kapuloita rattaiden eteen heittää kuitenkin niin valtion rahakirstu kuin verottajan pitkä varjokin. Rahoitusta on leikattu varsin tiheällä kammalla.

Ritva ihastelee, että ”onpa paitsi tiheä myös aika terävä kampa”. Aristoteleen kantapää ei ole lainkaan eri mieltä vaan päättelee, että kun kampa on terävä, niin ei ole tylsää, vaikka jotain menisikin yli hilseen.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lähetyksen musiikki oli tänään Schubertin Fantasia C-duuri pianolle ja viululle D934, osasta 1 (andante moderato). Viulua soitti David Oistrakh, pianoa Vladimir Jampolski.

Keskustelussa sivuttiin elokuvaaja Kari Sohlbergia, josta on kirjoitettu kirja vuonna 2004 (Jukka Hytönen & Pamela Mandart: Kamera käy! - elokuvaaja Kari Sohlberg, Like).

Vieraana olleen Raimo Hartzellin töistä (joita listattiin aiemmassa merkinnässä) mainittiin eritytisesti Hannu Heikinheimon Jumala on kauneus (1985) ja Tuija-Maija Niskasen Landet som icke är (1977). Viitattua Vilho Lammen maalausta (Saunan katto, 1935) voi katsella täältä http://www.fng.fi/fng/pic/huge/art/collecti/76/A0476000.jpg

Elokuvaajia käsittelevästä kirjallisuudesta voidaan erityisesti suositella Euroopan kuvaajayhdistyksen laatimaa teosta Making Pictures: A Century of European Cinematography.

Mitä sanovat teille nimet Raoul Coutard, Lucien Ballard, Greg Toland,
Struss, Glennon, Tisse, Almendros, Storaro... Ja Sven Nykvist?

Kysymme henkilöltä, joka tietää.

Raimo Hartzell on syntyisin samoista Kallion kortteleista kuin merkillisen
moni saman sukupolven kirjailija ja taiteilija. Hän julkaisi ensin
Parnassossa ja sitten kirjoina (Otava) teokset KATU LAULAA 1976, YKSI
ONNELLINEN KEVÄT 1974, KOIRAA MUISTUTTAVA PILVI 1968, MYÖHEMMIN SAMANA
KESÄNÄ 1967, JOKU SOITTAA PIANOA 1965.

Hänen elämäntyönsä elokuvaajana käsittää ainakin seuraavat teokset, yli 40
vuoden ajalta, oikeataan koko ajan Ylen töissä, selluloidin laskin ajasta
digitaalikauteen:

Raimo Hartzell
Etunimet: Raimo Kalevi
Syntymäaika: 24.02.1942
Elokuvat, joissa henkilö on esiintynyt/työskennellyt (42 kpl)
Mobiilielegia 2004 Kuvaus
Jeesus on minun velipoika 2000 Kuvaus
Presidentti 2000 Kuvaus
Patriootin kuolema 1999 Kuvaus
Sotamies Jokisen vihkiloma 1999 Kuvaaja
Tanssi perhoseni tanssi 1999 Kuvaus
Vuoden viimeinen kesä 1998 Kuvasuunnittelu ja valaisu
Kersantin kunnia 1997 Kuvaus
Nurkkapöytä Kämpissä 1997 Kuvaus
Oskar & Aarre Merikanto 1997 Kuvaus
Onnenjakajat - Matti Bergström, säveltäjä ja Pirjo 1995 Kuvaus
Tuomas Murasen rikos 1994 Kuvaus
Liituraita Leo 1993 Kuvaus
Yö Montmartrella 1993 Kuvaus
Kihlaus Sevillassa 1992 Kuvaus
Iskelmäprinssi 1991 B-kuvaaja (kilpa-ajot)
Mitä pimeämpi yö - sen kirkkaammat tähdet 1991 Kuvaus
Me olemme viisi ystävää 1990 Kuvaus
KOLMAS PYÖRÄ 1989 Kuvaus
Mahtava mies 1989 Kuvaus
Neljä askelta kuvaan. I, Maatyöt 1989 Kuvaus
TERRORISTIT 1989 Kuvaus
Yötyö 1989 Kuvaus
Alvar Aalto, tekniikka ja luonto 1987 Kuvaus
EESTILÄINEN JUHLA 1986 Kuvaus
Jumala on kauneus 1985 Kuvaus
Maailman viimeinen perhe 1983 Kuvaus
Wanda, rakastettuni 1983 Kuvaus
LANDET SOM ICKE ÄR (Maa jota ei ole) 1977 Kuvaus
Manillaköysi 1976 Kuvaus
Suomalaisen elokuvan tarina: 1930-luku 1976 Kuvaus
Suomalaisen elokuvan tarina: 1940-luku 1976 Kuvaus
Suomalaisen elokuvan tarina: 1950-luku 1976 Kuvaus
Suomalaisen elokuvan tarina: Mykkä elokuva 1976 Kuvaus
Suomalaisen elokuvan tarina: Nykypäivään 1976 Kuvaus
KUOLLEISTA HERÄNNYT 1975 Kuvaus, televisiosovitus
Takiaispallo 1970 Kuvaus
Jomppa - tuulten temmeltävä kasvatti 1969 Kuvaus
Äl' yli päästä perhanaa 1968 Kuvaus
Kristiina 1966 Kuvaus
Tunteita 1966 Kuvaus (Kristiina)
Alaikäinen Kuvaus

Nyt kun ensi kesänä alkavan Täällä Pohjantähden alla –radiosarjan ensimmäistä jaksoa on muutaman kerran kuuntelutettu julkisesti koeyleisöille, se on jo saanut sekä kehuja että moitteita. Moitteet ovat koskeneet ”liian” realistista äänimaailmaa, joka kuitenkaan ei ole tarpeeksi ”oikean” kuuloinen.

En rupea taittamaan peistä sarjasta, jonka loppupäätä vasta editoidaan ja joka vasta kahdeksan kuukauden kuluttua alkaa kuulua radiosta. Sanon vain, että meidän Pohjantähden dramatisoinnin alullepanijoiden mielessä liikkuikin realistinen, mutta ei naturalistinen tulkinta, jonka äänimaailma kuitenkin on selvästi tyylitelty ja keskittyy tietynlaiseen agraariseen ja laululliseen akustointiin. Äänimaailma ei pyri ”oikeankuuloisuuteen”, vaan oikean tunnelman luomiseen. Tässä Pohjantähdessä seurataan yksityisen ihmisen, perheen, kyläyhteisön, sosiaalisen luokan, jopa kansan psyyken totuudenmukaisuuden linjaa ja halutaan löytää näiden osatekijöiden henkinen tunnelma. Siihen on 21-osaisessa dramatisoinnissa mahdollisuus.

Sarja kuljettaa Väinö Linnan pitkää proosaa radioon eeppistä tietä. Radio on nimittäin draamallisen vastakainasettelun ja kärkevän dramaattisuuden lisäksi myös kertova, eeppinen väline, joka sarjamuodollaan kuvaa laajoja kaaria ja näköaloja ja kulkee pitkiä matkoja niin maantieteessä kuin historiassakin.

Pohjantähdessä on paljon henkilöitä, ja paljon on myös radiodramatisoinnissa, mutta uskon että he tulevat tutuiksi ääninä ja päähenkilöt tietysti myös luonteina. Linna pitää kolmiosaisessa romaanissaan (ja Radioteatteri 21-osaisessa radiosarjassaan) langat hyvin käsissä yhden suvun asettamisella keskipisteeseen ja seuraamalla sen vaiheita eri sukupolvissa n. 80 vuoden ajan.

PS. Ryhtyessämme tämän laajan romaanisarjan dramatisointiin, päätimme että on tultava toimeen mahdollisimman vähällä henkilömäärällä osaa kohden. Syy oli paljolti taloudellinen. Mutta on myös niin, että 40 minuutin mittaisen radiodraaman henkilömäärä ei voi olla aivan rajaton. Kuulijan erottelukyky ei kestä. Ensimmäisissä käsikirjoitusversioissa oli neljäkinkymmentä roolia jaksossa, mikä oli paljon yli ajatellun keskiarvon - noin tusinan.
Lopultahan sarjassa oli eri näyttelijöitä noin 90.

Torstaina 27.11. klo 13.15. Uusinta perjantaina 28.11. klo 18.00. Ohjelma on viikon ajan ensilähetyksen jälkeen kuunneltavissa oikealla palstalla.

Pjotr Tsaikovskin tenhoava laulu ei ole niin hilpeä kuin ensikuulemalta voisi luulla. Aleksei Tolstoin runo vie kaksijakoiseen maailmaan. Runon minä muistelee tanssiaisia, ja piano-osuus viettelee mukaan tanssiaisten pyörteisiin, joissa häivähtää menetetyn rakastetun suloinen hahmo.

Todellisuudessa runoilija istuu yksin ja vain muistelee tätä raastavaa tilannetta, jossa rakastettu liukuu tavoittamattomiin. Hänelle jää haavekuva kadotetusta onnesta, samaan tapaan kuin Jevgeni Oneginilla, joka ei ajoissa pystynyt tunnistamaan oikeita tunteitaan.

Asiantuntijoina päätoimittaja Jarmo Papinniemi ja pianotaiteilija Tuula Hällström. Toimittajana Paula Nurmentaus.

Sananvapaus on yksi ihmisoikeuksista. Näin lasten oikeuksien päivän kunniaksi puhummekin lasten oikeudesta sanaan, loruihin, lastenrunoihin. Lapsille on loruiltu ja lauleltu aina. Oikeastaanhan siinä, kun aikuinen loruilee ja laulaa puhumaan opettelevalle lapselle, nykyihminen pääsee kurkistamaan vuosisatojen taakse lorujen ja laulujen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen: silloin kun kirjoitustaitoa ei vielä ollut, kaikki yhteisön viisaus oli laadittu lorujen, laulujen ja runoelmien muotoon. Syy tähän on aivan sama kuin tietokoneiden tiedostojen pakkausohjelmissa: sointuvaan lauluun puettu tieto pysyy paremmin mielessä kuin suorasanainen selostus. Nykyihminen loruilee lapselleen kirjasta, koska kirjapainotaidon keksiminen vapautti muistikapasiteettimme näiden jonninjoutavien liirumlaarumien muistamisesta kaikenlaiseen tarpeellisempaan.

Mutta eipä lastenkirjojakaan alettu tehdä heti kun Gutenberg palasi patenttitoimistosta. Varsinaisen lastenkirjallisuuden syntyminen ajoitetaan useimmiten samaan vaiheeseen, kun lapsia alettiin pitää muunakin kuin pieninä aikuisina.

Lapset saavat kiittää näistä edistysaskelista lääketiedettä. Siihen aikaan, kun lapsikuolleisuus oli vielä yleistä, vanhempien ei nimittäin ollut mahdollista kiintyä lapsiin sillä tavalla kuin esimerkiksi me nykyään kiinnymme heihin.

Sama 1800-luvun romantiikka, joka eri puolilla Eurooppaa herätti kansoissa kansallistunnetta, tuotti ihailun lapsia kohtaan, koska he ovat luonnonmukaisempia ja viattomampia kuin aikuiset. Kasvatuksessakin etsittiin lapsilähtöisempää näkökulmaa, vaikka perimmäisenä tarkoituksena olikin kansalaisten kasvattaminen. Siis kansan jäsenen, ei perheen, suvun tai kylän jäsenen.

Suomessa nämä kehityslinjat yhdistyvät hauskasti samaan mieheen. Sakari Topelius loi Suomelle brändin, johon uskoa itsenäisyystaistelussa. Satusetä hänestä tuli sen vuoksi, että hän oli ensimmäinen suomalainen lastenkirjailija.

Ennen kuin lapsille luetaan satuja, heille siis loruillaan. Sanalla loru on väheksyvä sivumerkitys, ikään kuin olisi aivan se ja sama, mitä lapsille luetaan. Suuri osa kustantajien julkaisemista lastenrunokirjoista toteuttaakin tätä ideaa, mutta silti tai ehkä juuri sen takia lapselleen loruileva aikuinen oikein havahtuu, kun kouraan osuu lorukokoelma, jossa on myös mieltä.

Monelle tällainen ahaa-elämys on tapahtunut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu -klassikon äärellä. Paitsi että kirjan tarinat ovat hauskoja, ja niitä on miellyttävä lukea, koska ne ovat ammattitaidolla sommiteltuja, ne ovat myös sisällöltään erinomaisen mainiota runoutta.

Vaikka modernit runoilijat usein lukevat runojaan ääneen kapakoiden erilaisissa runoilloissa, harva huivikaulainen poeetikko pääsee samaan asemaan kuin lastenrunoilija, jonka vanhemmat havaitsevat hyväksi: näitä runoja ihminen saattaa kuulla pikkulapsena satoja ellei tuhansia kertoja. Usein jo ulkoa opittunakin, kun toisto tekee tehtävänsä myös kertojalle.

Onko lasten runolla ja niin sanotulla oikealla runoudella eroa? Mihin lapsi tarvitsee runoutta? Kirsi Kunnas on paitsi suomalaisen lastenrunouden klassikko, myös modernisti, joten nyt Aristoteleen kantapää lähtee kysymään häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi