Uusi työntekijöiden vuosilomalaki astui voimaan 1.5.1939. Tämä laki pidensi huomattavasti lakisääteistä loma-aikaa. Voidaankin sanoa, että tämä päätös oli suomalaisen lomailukulttuurin alkulaukaus.

Sotien aikana ja välissä rakennettiin Lomaliiton organisaatiota. Suomen toipuessa sodista ei juuri lomailtu, mutta olympialaisten jälkeen lomanvietto tuli "muotiin". Mökkejä rakennettiin, Espanja löydettiin, leirintäalueilla parveiltiin ja Lapissa kiskottiin kalaa vedestä.

Muistelkaa elämänne lomia! Terijoen hiekat! Imatran koski! Halonhakkuuta, auringonottoa, kalastusta, dekkareita, rantasaunan löylyjä.

Nyt jysähti tämän kesän kulttuurimatkailijan sanavarasto kertalaakista uusiksi Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosaston ansiosta! Kyllä, tällä kerralla tarkistamme sanavarastoamme ennen kuin pakkaamme kesäreppumme ja lähdemme kesän kulttuurikierrokselle musiikkijuhlan, kesänäyttelyn ja taidenavetan lumoihin.

Liian kauan olemme mutisseet taideteosten äärellä latteita tuntoja tyyliin ihan kiva!, tykkään!, en kyllä tykännyt! ja tuon kyllä minäkin osaisin tehdä! Kyllähän katsojien pitää pystyä hieman parempaan! Meidän pitää pyrkiä samalle henkiselle tasolle kuin taiteilija!

Kerrostaloelämä on niin hienoa hommaa, että miljoonat ihmiset maailmassa unelmoivat asumisesta päällekkäin. Mutta ei niin hienoa hommaa, ettei siinä olisi omat pikku epäkohtansakin.

Yksi vakavimmista kerrostaloasukasta vaivaavista haitoista on muutaman kymmenen vuoden välein tehtävä putkiremontti. Tämän on huomannut myös Helsingin Sanomien kaupunkitoimittaja Päivi Punkka-Hänninen, joka taannoin aloitti putkiremonttia käsittelevän kolumninsa nimeltään Kerrostaloelämän antikliimaksi seuraavalla fraasirikosryppäällä:

Tietysti haukkuvat koirat ja motkottavat naapurit kuorivat kermaa kerrostaloelämän päältä, mutta siltikään kerrostaloelämän antikliimaksin määrittelyyn ei mene silmänräpäystäkään.

Innokas kuulijamme Liisa ilahtui Helsingin Sanomien taannoisesta taloustoimittaja Jarmo Aaltosen kolumnista, jossa kirjoittaja tilitti mynkään menneitä kokemuksiaan tomaatinviljelijänä.

Aaltonen kirjoittaa: ”Toukokuun alun poudilla kiikutin ne ulos mahloja juoksuttavaan luojan lämpöön, mutta yksi toisensa jälkeen taimenalut alkoivat löpsöttää ruukun reunalla kuin prekariaatin housunpersukset skeittirampilla.”

Liisan ja Aristoteleen kantapään mielestä se on laittamattomasti sanottu. Kukapa olisi kymmenen vuotta sitten edes tiennyt, mikä on a) prekariaatti ja b) skeittiramppi? Niinpä.

Näin juhannuksen ja kesän tanssilavakauden siimeksessä Aristoteleen kantapää kohdistaa analyysikorvansa vähemmän tutkittuun, mutta paljon keskusteltuun kieli-ilmiöön: iskelmälaulajien välipuheisiin. Kyllä, iskelmälaulajan esiintyjäntyöhön niveltyy usein paitsi laulutulkintojen työstäminen silmät kiinni ja itseilmaisu kehon välityksellä lanteita heilutellen, myös illan kokonaistunnelman johdattelu eli puhuminen biisien välisillä tauoilla.

Klassisen musiikin esitysperinteessä tällainen säveltaiteen pilaaminen turhalla jorinalla on vierasta. Poikkeuksena ovat erikoiskonserttisarjat, joissa saattaa olla asiaan erikseen valmistautunut juontaja. Kun Tampereen kaupunginorkesteri vuosia sitten aloitti mainion kamarimusiikkikonserttisarjansa, esitelmiä piti Hannu Taanila, joka sitoi satoja vuosia vanhan musiikin nykypäivään leikiten: ”Seuraavassa sävellys on laadittu harpulle, joka on yksi kauneimmista soittimista. Se on myös yksi kalleimmista, harpun hinta on yli 20 000 euroa. Eli Jorma Ollilan päiväpalkan verran.”

Professori Kotilaisen mielestä juhannuskukka on pihlaja, koska se on "häikäisevä kuin tuore kukkakaali".

Oijoijoi. Nyt on vaikea kysymys.
Vuonna -57 toimittaja Pekka Tiilikainen pohdiskeli Yleisradiossa, onko meillä Suomessa juhannuskukkaa. Professori Mauno Kotilainen lähetti Tiilikaiselle kirjeen, jossa hän pyöritteli ja tutkiskeli kysymystä ja antoi vastauksensa. Epäreilun vaikea, suorastaan ilkeämielisen kinkkinen kysymys kuuluu:
MIKÄ OLI PROFESSORI MAUNO KOTILAISEN EHDOTUS JUHANNUSKUKAKSI?
Ottakaa tämä kiusankappalekysymys vastaan yhtä rennosti, kuin nostaisitte oikein kypsän mansikan suuhunne. Mikä se juhannuskukka voisi olla?
Otan vastauksia vastaan klo 10.00 – 10.30 numerossa 09 144 800 sekä tietysti sähköpostitse kylla@yle.fi. Vastauksen voi myös liittää tähän tekstiin kommentiksi.

Mistä muusta voisi juhannusaattona puhua? Muistelkaamme siis elämämme ruusuisimpia ja rähjäisimpiä keskikesän juhlia!
Suora puhelinkontaktilähetys kirvoitti juhannusmuistoja perjantaina 23.6. heti Suomisen perheen jälkeen klo 17.30.

Lataa/kuuntele(mp3)

Juhani Peltosen kirjoilla on ystävänsä ja lukijansa, huumorin hiljaisesti pärskivä piiri.
Elmon lukijat ovat aivan oma heimonsa.
Lukupiirin kesäklassikko on Peltosen Elmo.
Jos haluatte nostaa Elmon rinnalle Juhani Peltosen kertomuksia tai esseenkaltaisia tarinoita, kaikki ne ovat mainiota kesämateriaalia radion Lukupiirissä.

Lukekaamme Juhani Peltosen surumielisen humoristisia ja naurattavan melankolisia kirjoja!
Lukupiiri palaa kesätauolta elokuun 14. päivänä.
Kuulemiin!

Liisa Vihmanen:

En kuulu niihin, jotka jo lapsena hihkuivat innosta nähtyään traktorin. Enkä vieläkään jähmety halvaantuneena paikoilleni rakennustyömaan edessä, jossa suuripyöräiset koneet kääntävät maata tai nostavat taakkoja korkeuksiin kuin pitkäkaulaiset kirahvit. Mutta jotain on kuitenkin tapahtunut. Olen nähnyt muodoiltaan söpön työkoneen.

En tiedä tarkalleen milloin se tapahtui, mutta pikkuhiljaa huomasin hiljentäväni vauhtia aina nähdessäni sinisen nostolaitteen. Luulen, että sen avulla pestiin kerrostalon ikkunoita. Kone oli sininen – sittemmin olen nähnyt myös keltaisia – ja siinä oli suuret traktorinpyörät. Muodoiltaan se oli pyöreä, semmoinen silitettäväksi tehty rautahepo. Kone seisoi hiljaa paikallaan. Se ei puhkunut eikä puhissut, ei kääntyillyt uhkaavasti ja äkkiarvaamatta sinne tänne. Siitä ei roikkunut yhtään ylimääräistä koukkua eikä vaijeria, johon ohikulkija olisi voinut takertua ja päätyä roikkumaan housunkauluksesta ylös korkeuksiin. En tiedä voiko niin tapahtua, mutta luulen, että se on jonkinlainen pelon arkkityyppi. Roikkua rakennustyömaan yllä nosturinnokassa koukku kiinni vyönsoljessa. Kaiken muun lisäksi kone oli puhdas. Koska se oli muotoiltu pyöreäksi, siinä ei ollut koloja eikä teräviä ulokkeita joihin lika olisi voinut tarttua. Yleensähän työkoneet ovat yltä päältä mudassa ja niiden siirtyessä paikasta toiseen kadulle ropisee paksu vana kovettunutta maankuoren ydintä. Mutta tämä kone oli puhtoinen kuin viledalla viimeistelty tiskipöytä.