Alkuvuodesta silmiin osui omituinen uutinen. Pohjanmaalla oli alettu muuttaa suomalaisia sukunimiä ulkomaalaisiksi, etupäässä ruotsinkielisiksi. Aivan kuin ei riittäisi enää se, että annetaan lapsille mitä erikoisimpia etunimiä, nyt pitää valita Virtasen tai Korhosen tilalle erikoisempi sukunimikin.

Pohjanmaalaisuus tietenkin hiukan helpotti arvoituksellisen ilmiön ymmärtämistä. Länsirannikolla puhutaan paljon ruotsia ja ero kahden yleisimmän kotimaisen kielen välillä ei ole niin raju. Mutta kuitenkin asia jäi vaivaamaan: eikös yksi suomalaisuuden nousun tärkeitä eleitä ollut sukunimen suomalaistaminen? Onko nyt kyseessä jokin suurempi liikahdus kansan isänmaallisuusmittarissa? Vai onko kyseessä vain hienostelunhalu; koetaanhan ulkomaankieliset nimet yhdenmukaisen suomenkielisessä nimiympäristössämme hiukan hienommiksi kuin tutut ja arkiset nimet. Vai onko ihmisten pinnallistuminen vihdoin saavuttanut sen rajan, että luovutaan suvun nimen mukana suvun tarinoista ja sukuyhteydestä vain sen vuoksi, että saadaan itselle ja perheenjäsenille komeampi brändi?

Esimerkkejä nimenmuutoksista ei Pohjanmaalta herunut, mikä on ymmärrettävää, onhan kyseessä aivan oikeat suvut, perheet ja ihmiset. Piti alkaa tutkia sukunimen olemusta muuten. Ja sehän oli helppoa, koska lahjakkaammat olivat ehtineet ennen.

Sirkka Paikkala tutki alunperin paikannimiä. Hän kuitenkin ajautui tekemään ystävänsä kanssa kirjaa suomalaisista sukunimistä ja pian häntä alkoi mietityttää Virtasten myytti. Virtaset ovat pitkään olleet maamme yleisin sukunimi ja heitä pidetään savolaisina. Kuitenkin kun mennään muutama sata vuotta taaksepäin, Virtaset katoavat lähes täysin. Tämän asian ihmettely johti parin vuosikymmenen tutkimustyöhön ja väitöskirjaan vihdoin vuonna 2004.

Paikkalan väitöskirja Se tavallinen Virtanen, Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921 on läkähdyttävä selvitys suomalaisten sukunimistä. Eikä vain sukunimistä, vaan koko yhteiskunnasta. Eiväthän ihmiset keskenään sukunimiä välttämättä tarvitse, mutta kun järjestäytyneen yhteiskunnan ote alkoi yltää yhä syvemmälle suomalaisten elämään, sukunimiasiakin piti laittaa järjestykseen.

Hämmästyttävää on tavallaan myös se, miten tuore asia jokaisen ihmisen sukunimi on. Kuten Paikkala erään artikkelinsa otsikoi: Kun isoisän isä sukunimen otti. Se on sama henkilö kuin isämme isoisä, joten sukunimemme ei välttämättä ole kolmea polvea vanhempi asia.

Tutkija Paikkalan oman sukunimen tarina kuvastaa hyvin maamme kahden vanhan sukunimijärjestelmän, itäisen ja läntisen toimintaa. Alunperin hänen sukunsa oli Savosta ja ilmeisesti nimeltään Tikkanen. Tikkasen perhe lähti sitten 1600-luvun alussa Pohjois-Pohjanmaalle Pyhäjärvelle läntisen talonnimikäytännön puolelle Parviaisen taloon, ja nimi muuttui Parviaiseksi. Muuttojen mukana sukunimi muuttui seuraavina aikoina kulloisenkin talonnimen mukaan Heinoseksi, Ruotostenmäeksi eli Ruotaseksi ja lopulta Laitiseksi. Tässä vaiheessa elettiin 1800-luvun puoliväliä ja Laitisen perhe muutti takaisin itäisen sukunimikäytännön alueelle Kiuruvedelle. Nyt sukunimi jäi Laitiseksi, vaikka perhe muuttikin eri taloihin, koska idän puolella sukunimi kulki ihmisten eikä talojen mukana. Ja Laitinen on myös Sirkka Paikkalan tyttönimi.

Nyt homma menee niin värikkääksi, että on pakko kysyä Sirkka Paikkalalta nimiasioista tarkemmin.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Taannoiset jalkapallon EM-kisat saivat monet innokkaimmat sauhuamaan suu vaahdossa. Kuten tiedämme, sauhu eli savu on pieniä kiinteitä hiukkasia kaasussa ja vaahtoa taas muodostuu, kun nesteessä on kaasua pieninä kuplina. Isompaan kaasuyksikköön nesteessä eli kuplaan törmäsi Iltalehden urheilutoimittaja raportoidessaan Ruotsin ja Kreikan välistä ottelua. Toimittaja otsikoi juttunsa näin:

Ruotsi jyräsi Kreikan - Zlatanin kupla puhkesi.

Ottelua seurannut lukija ällistyy. Ruotsin supertähti Zlatan Ibrahimovichan teki Ruotsin voittomaalin, miten niin hänen kuplansa olisi puhjennut? Tarkoittaahan kuplan puhkeaminen sitä, että kuvitellut kyvyt osoittautuvat pienemmiksi kuin todelliset kyvyt, ja nyt mestaripelaaja Zlatanin kykyjen oli nimenomaan havaittu olevan tallella.

Vasta Aristoteleen kantapään fraasirikosyksikön kaiken nähneet tutkijat osaavat tulkata, mistä on kysymys. Kuplan puhkeaminen viittaa siihen, että Zlatan ei ollut tehnyt maaleja pitkään aikaan, mutta Kreikka-pelissä hän vihdoin teki maalin. Jos tarkkoja ollaan, tälle ilmiölle ei ole nimeä urheilumaailmassa. Kirjailijat sentään tuntevat valkoisen paperin kauhun, mutta jalkapalloilijoille vastaavanlaista termiä ei ole olemassa.

Se ei kuitenkaan oikeuta käyttämään vanhaa vakiintunutta idiomia uudessa yhteydessä ilman laajaa kansalaiskeskustelua, komiteamietintöä ja neuvoa-antavaa kansanäänestystä. Kiitämme siis ilmiantaja-kuuntelijaamme Nimetöntä ja tuomitsemme Iltalehden urheilutoimituksen otsikkomaakarit puhaltamaan saippuakuplia kunnes niiden puhkeamismekanismi on selvillä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Modernin tiedostavan ihmisen elo on yhtä nuorallakävelyä. Elämä on kuluttamista, ja kaupan hyllyjen välissä raha, tarpeet ja etiikka kohtaavat niin, että monelta menee sormi suuhun ja jää sinne pysyvästi.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi kanamunat ja kananliha. Ensin kaupunkilaiset valittivat, että ne ovat liian kalliita. Nyt kun ne ovat halpoja, kaupunkilaiset valittavat, että niiden teollinen tuotanto ahtaissa häkkikanaloissa on epäeettistä.

Onneksi meillä on sananvapaus, jolla kanojen asiaa voidaan edistää. Ja mikäpä lehti olisi parempi lintujen puolestapuhuja kuin Aku Ankka! Kaikki Akunsa lukeneet muistavat varmasti vapaiden kanojen ystävän Mummo eli Vieno Ankan tokaisun, joka jo suomenkielisen Aku Ankan varhaisvuosina otti kantaa vapaiden lattiakanaloiden puolesta, kas näin:

Kauhistuksen kananhäkki!

Kyllä! Jos tyydymme teolliseen ruokaan, olemme itsekin teollisia liukuhihnaotuksia! Pois siis roskaruoka, joka muuten on Aku Ankan esittelemä uudissana 1980-luvulta, ja vaatimaan kauppiaalta pöytään kunnon munaa eikä mitään kauhistuksen kananhäkkejä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Ulkonäkö on modernissa maailmassa arvossapidetty asia. Vaikka vanha kansa miten yrittää muistuttaa, että ei ole koiraa karvoihin katsomista, nuoremmat investoivat kiivaasti ulkoiseen olemukseensa kosmeettisen kirurgian, bioflavonoidien tai Kuolleen Meren mineraaleja sisältävän Mineral Skin Osmoterin avulla.

Ystävämme Nimetön törmäsi Tampereella aivan uuteen tai pitäisikö sanoa hieman perinteisempään ihonhoitomenetelmään. Erään paikallisen kauneushoitolan ikkunassa tuo skin bar mainosti näin:

Tarjoa virkistävä hetki ihollesi! Kosteuttava cocktail kasvoille, 10 e.

Nimetön intoilee kosteuttavasta cocktailista näin: ”liikuinhan minäkin nuoruudessani sellaisissa seurapiireissä, joissa joku sai tuopillisen kosteuttavaa cocktailia kasvoilleen vähän väliä. Mutta kun katselin noiden ihmisten uurteisia ja pöhöttyneitä kasvoja, en osannut kuvitella, että kosteuttavasta cocktailista kasvoille kehkeytyisi joskus kosmetologinen hoitomuoto.”

Aristoteleen kantapää arvelee, että kasvoille lennähtävän cocktailin virkistävä vaikutus perustuu siihen, että ulkoisesti nautittuna alkoholijuoma ei tule juoduksi. Tuollaiselle keksinnölle pitää kyllä kohottaa malja ja kaataa se kasvoille Pohjanmaan kautta, kippis!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Ranskalainen kulttuuri on maailman parasta!
- Vai onko? Elämmekö ennemminkin 1800-luvun muistoissa, kun huokailemme ranskalaisen kulttuurielämän puoleen? Impressionistit ja muutama vallankumousen jälkeinen klassikkokirjailija taitavat olla nykyihmiselle sitä tuoreinta ranskalaista kulttuuria, mistä ostaan keskustella. Professori Outi Merisalon mukaan ranskalaisuuden ihailuun liittyy usein aimo annos ihka oikeaa snobismia.

Uusien perunoiden kausi on nyt kiivaimmillaan. Pohjoismaiden oma herkku viehättää etenkin pohjoismaalaisia itseään ja toreilla varhaisimman perunan timon kausi alkaa vaihtua siiklin valtakaudeksi. Mutta hetkinen: kuka timo? Mikä siikli?

Perunalajikkeiden maailma on kiehtova. Lammilla Hämeessä on perunantutkimuslaitos, jonka johtaja Paavo Kuisma tietää perunasta enemmän kuin meillä on nyt lähetysaikaa kertoa. Meille uusien perunoiden ystäville on kuitenkin oleellista tietää, että timo ei tule jalostajansa nimestä, joka on Eero Varis. 1970-luvun alkuvuosina Varis oli töissä Hankkijalla ja kehitti siellä tämän uuden perunalajikkeen, joka kestää varhaisen istutuksen, jonka kasvukausi on sopivan pituinen ja maku oivallinen. Leikkisä sanonta sanoo, että timo kasvaa vaikka lumihangessa. Hankkijalla oli tuohon aikaan tapana nimetä uusia kasveja Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen mukaan, joten eräs ohralajike sai nimen eero, eräs puna-apilalajike nimen venla ja tämä varhaisperuna sai nimen timo. Aivan, se Laurin yksinkertainen mutta pidetty kaksoisveli.

Siikli taas ei ole sukua siklaukselle eikä työkalu siklille, vaan se on kotoisa versio 1930-luvun saksalaisesta sieglinde -perunalajikkeesta. Ja kuten kaikki oopperan ystävät muistavat, Sieglinde on yksi keskeisistä henkilöistä Wagnerin vuonna 1870 ensiesitetyssä oopperassa Valkyyria. Äänilajiltaan dramaattinen sopraano Sieglinde on Ylijumala Wotanin ja jumalatar Frickan ihmistytär, jonka kaksoisveli on Siegmund.

Tässäpä sulattelemista, kun seuraavan kerran keitämme perunoita. Jos taas pataan osuu kappa bintjeä, muistettakoon sen hollantilaista jalostajaa, opettajaa nimeltään de Vries, joka takapihallaan kehitteli uuden mainion perunalajikkeen 1900-luvun alkuvuosina ja risti uuden herkun bintjeksi erään teini-ikäisen tyttöoppilaansa Bintje Jansmanin mukaan. Kuka vielä väittää, että perunat olisivat tylsiä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Vanhan legendan mukaan suomen kielen sanajärjestys on vapaa. Tämä pitää paikkansa monessa tapauksessa, mutta aika monessa tapauksessa sanajärjestyksen muuttaminen aiheuttaa myös virkkeen merkityksen muuttumisen. Klassinen esimerkki tästä on seuraava Veikko Polameren runo:

Olet nuori, ja minä rakastan sinua. Vanhenet, ja minä vain rakastan sinua. Olet vanha, ja vain minä rakastan sinua.

Nimimerkki Vili Viikari lähetti meille malliesimerkin sanajärjestyksen taiasta. Vilin taloyhtiön ilmoitustaulun lapussa lukee näin:

Koirien piha-alueella tarpeiden teko on kielletty! Jos niin käy, kerääthän pois!

Aristoteleen kantapää on Vilin kanssa iloinen siitä, että samalla kun piha-alueella kielletään koirien tarpeiden teko, ihmiset kieltävät tarpeiden teon myös koirien piha-alueella.

Tasa-arvo hieno asia on, totta eikö!
- - -
Aristoteles(at)yle.fi

Taidekritiikki on vaativaa hommaa. Jos toinen on harjoitellut vaikkapa laulamista kahdeksan tuntia päivässä seitsemän vuoden ajan, ei konsertin jälkeen kannata mennä haukotellen tokaisemaan, että "olipa karmeaa kimitystä, voisitko vetäistä seuraavalla keikalla Puhelinlangat laulaa, se vasta on oikeaa musiikkia".

Liika varovaisuus voi sekin johtaa arvostelijan ojasta allikkoon. Näin kävi toukokuun lopulla Muusikko-lehden kriitikolle, kun hän arvioi Lotta Wennäkosken levyä. Arvio alkoi näin:

Levyn aloituskappale Nosztalgiaim, joka täytyy kirjoittaa kieli keskellä kämmentä, alkaa raisuilla vedoilla.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin putoaa melkein tuomioistuimeltaan kuvitellessaan kriitikkoa kirjoittamassa arvosteluaan kieli keskellä kämmentä. Kiitämme ilmiantaja-kuulijaamme nimeltään Nimetön ja yhdymme tämän kysymykseen: onko arvostelijalla lipsahtanut nyt peukalo hiukan liikaa keskellä suuta?

Muusikko-lehden musiikkiarvostelija imeköön hirmuiseksi rangaistukseksi peukaloaan kesäloman ajan ja tehköön koko ajan havaintoja siitä, mitä keskellä kämmentä kulloinkin sijaitsee.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Jos suomalaiset olisivat aina tienneet, mikä Sampo on, kansallinen itsetuntolitaniamme kuuluisi varmasti Sibelius, sauna, Sampo ja sisu. Sampo on keskeinen osa kansalliseepostamme Kalevalaa, mutta sen olemus on kuitenkin liian vertauskuvallinen ja hämärä jotta se mahtuisi yhteen iskulauseeseen.

Sampo tunnettiin jo ennen Kalevalaa. Carl Axel Gottlund julkaisi Taalainmaalta sävseniläiseltä Maija Turpiaiselta kuulleensa tarinan sampaan ryöstöstä vuonna 1818 kirjassaan Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi. Myös Topelius ehti mainita Sammon ennen kuin Lönnrot kirjasi ylös ensimmäisen Sampo-runonsa 1832. Kalevalassa Sampo mainitaan kymmenessä runossa, ja sen vaiheet takomisineen ja ryöstämisineen ovat eepoksen olennaisia taitekohtia.

Alunperin runonlaulajat ovat oletettavasti tunteneet Sammon merkityksen. Mutta enää 1800-luvulla eivät runonlaulajatkaan osanneet Sammolle täsmällistä selitystä antaa. Maksima Riikosen mukaan Sampo on kannel, Timo Karhusen mukaan laiva, Osmossa Pappisen mielestä Sampo on tähdet ja kuu ja Anni Lehtosen mukaan jauhinkivet. Lönnrot kertoo, miten eräs runonlaulaja selitti sen maaksi, jossa suomalaisten esi-isät asuivat. Runonlaulajat ovat selittäneet sen myös myllyksi.

Lönnrot itse esitti teorian, että Sampo olisi muinaissuomalaisten jumalkuva. Legendaarinen kielimies M.A. Castrén törmäsi sammakkoa tarkoittavaan Sampoon erään taudinmanausloitsun yhteydessä. Castrén päätyi matkoillaan buddhalaiseen temppeliin ja kuuli kertomuksen, jonka mukaan kaikkein vanhin ja arvostetuin buddhalainen temppeli on mongolilaisen ääntämyksen mukaan nimeltään sampo. Myöhemmin Castrén kuitenkin esitti, että sampo on se sankariyritys, josta suomalainen eepos kertoo, ja Väinämöinen se sankari, johon tapahtumien koko ketju on kiinnitetty, niin kuin ne Homeroksella kaartuvat Akhilleuksen ja Odysseuksen ympärille. Hänen mukaansa Sampo on jonkinlainen talismani.

Saksalainen professori Jacob Grimm teki Kalevalaa tunnetuksi maailmalla. Hän käsitti Sammon saksalaisen perinteen mukaan toivomusesineeksi. Carl Axel Gottlund julkaisi oman kansanrunoelmansa Otava kolme vuotta ennen Vanhaa Kalevalaa. Hän kritisoi Lönnrotin työtä ankarasti mm. pehmeröksi ja sekamelskaksi ja esitti, että Sammon idea on siinä, että sitä ei voi lopullisesti selittää.

Suomalaisen kansanrunoustieteen perustaja Julius Krohn ja hänen poikansa Kaarle ehdottivat, että Sampo oli aurinko. Teosofisen liikkeen merkkimies Pekka Ervast rinnasti Sammon tiibetiläiseen elämänpuu-myyttiin ja uskontotieteilijä Uno Harva jatkoi samaa linjaa.

Kuuluisa kielimies E.N. Setälä kirjoitti Sammosta kokonaisen kirjan, jonka mukaan Sampo on maailmanpatsas, ja kirjokansi tarkoittaa tähtitaivasta. Setäläkään ei kuitenkaan käsittänyt, miten maailmanpatsaan tai elämänpuun ajatus on voinut johtaa Sammon takomiseen Kalevalassa.

Paavo Haavikko esitti runoelmassaan Kaksikymmentä ja yksi, että Sampo on yksinkertaisesti Bysantin kultarahan valmistukseen tarvittava välineistö, jonka suomalaiset ryöstivät v. 1041. Ja kuuluisan huurupään Ior Bockin sukusaagassa Sampo on Pukin perheen esi-isä ja ihmisrodun yhteinen sukupuu sekä perimä. Ja onpa kuultu myös teoria siitä, että Sampo eli kirjokansi on yksinkertaisesti kirja, kirjoitettu sana, jonka viisaudella vauraus kertyy.

Tänään kysymme, mitä valoa Sammon pimeyteen voisi tuoda tähtitiede ja sen historiaa tutkiva haaransa arkeoastronomia. Yksi Suomen harvoja arkeoastronomeja on Marianna Ridderstad, joka on tutkinut sammon mysteeriä tähtitaivaan valossa ja yhdistänyt tuloksensa aiempaan, lähinnä kielitieteelliseen tutkimukseen jännittävin tuloksin.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

(YLE Radio 1 ma 14.7. klo 11.40 ja 22.45)

Pariisi - ah tuo iki-ihana Pariisi! Siellä on kulttuurin kehto, sydän ja sielu!

Vai onko kaikki pelkkää menneisyyttä - impressionistit, Proust ja Debussy?

Ennakkoluuloissa kuullaan, onko Ranska kulttuurimaa myös romaanisen filologian professori Outi Merisalon mielestä.

Toimittajana Liisa Vihmanen.