Tasan 60 vuotta sitten syntyi Italiassa stetsonpäinen lännensankari, joka elää ja voi vahvana keskuudessamme yhä. Käsikirjoittaja Giovanni Luigi Bonelli ja piirtäjä Aurelio Gallepini loivat silloin Tex Willerin, rikoksia kovakouraisesti ratkovan Texas Rangerin. Tex ei ole luovuttanut, vaikka lännentarinat eivät enää ole sellainen voimakas kirjojen, sarjakuvien, elokuvien ja televisiosarjojen lajityyppi kuin 1970-luvulle saakka. Mutta eipä Texkään ole synnyinmaansa Italian lisäksi suosittu muualla kuin Suomessa, Norjassa ja Brasiliassa. Italiassa hän toimii mafian vastaisena symbolina, mutta noiden kolmen muun maan Willer-suosio olisi aihe kirkonkirjan paksuiseen tutkimukseen.

Samalla kuin onnittelemme Texiä merkkipäivän johdosta, täytyy oikoa ennakkoluuloja syntymäpäiväsankarin luonteenpiirteistä. Willeriä pidetään synonyyminä väkivaltaiselle ongelmanratkaisulle, mutta tällöin unohdetaan se, että hän on navajo-reservaatin intiaaniasiamies ja itse asiassa koko navajo-heimon päällikkö, intiaaninimeltään Yön Kotka. Rangerimme oli myös naimisissa navajonaisen nimeltään Lilyth kanssa ja heille syntyi poika, Kit, vähän ennen kuin Lilyth traagisesti kuoli.

Ehkä tässä intiaaninäkökulmassa on yksi avain Texin suosioon Suomessa. Lännenfiktio eli länkkärit ovat olleet suosittuja kaikkialla maailmassa, mutta suomalaisilla on aina ollut erityinen mielenkiinto intiaanien näkökulmaa kohtaan. Anekdoottia lännen saluunoiden kyltistä, jonka mukaan tarjoilu on kielletty intiaaneille ja suomalaisille kerrotaan värähdys ylpeyttä äänessä. Myyttinen suomalainen elää kaukana niin sanotusta sivistyksestä sopusoinnussa luonnon kanssa, joten samastuminen kaukana niin sanotusta sivistyksestä luonnon kanssa sopusoinnussa eläviin intiaaneihin on ollut meille ilmeisen mieluista. Heikosta viinapäästä puhumattakaan.

Moni kuulijakin lienee nuoruudessaan lukenut Hopeanuoli-lehteä, joka ilmestyi kymmenen vuosikerran ajan 70-luvun puolivälistä vuoteen -85. Tuossa belgialaisperäisessä intiaanipäälliköstä kertovassa sarjakuvalehdessä oli aina liitteenä suomalaisen toimituksen keräämä runsas tietopaketti intiaanien elämästä ja tavoista aina käsityöohjeita myöten. Ja pidettiinpä lehden lukijoiden kesken kesäisin jopa intiaanielämään keskittyneitä nuorten Hopeanuolileirejäkin.

Intiaanikulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen Helsingin yliopistosta erittelee suomalaisen intiaanisympatian yhdeksi aalloksi 1970-luvun yhteiskunnallisen tietoisuuden mukana kohonneen sympatian intiaaneja kohtaan sorrettuna kansana. Onhan suomalaisillakin historiassaan omakohtaista kokemusta sortajista. Hän myös muistuttaa, että sekä intiaanien että suomalaisten kulttuuriin kuuluu olennaisesti sauna.

Vaikka todenperäinen tieto Pohjois-Amerikan intiaaneista on lisääntynyt roimasti viime vuosikymmeninä ja suomalainen intiaaniharrastus on ollut vahvaa ja vakavaa, suurin osa käsityksistämme intiaanien elämästä perustuu yhä Tex Willerin ja muiden länkkäreiden stereotypioille.

Savumerkit on tällainen jokaisen tuntema intiaanikulttuurin olennainen osa. Kaikkihan tietävät, miten inkkarit saattoivat jorista ummet ja lammet heiluttamalla huopaa nuotion yläpuolella. Savumerkithän olivat eräänlainen intiaanien internet!

Vai oliko? Miten niin sanotun Villin Lännen intiaanit oikeasti viestivät? Nyt on pyydettävä intiaanien kulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen pitämään pow-wow.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Vertauskuvien hakeminen uusilta elämänalueilta on hienoa ja kannatettavaa touhua. Tuhannesti kulutettujen vertausten käyttäminen on omiaan tylsistyttämään lukijat ja kuulijat huonontaen näin sanoman perillemenon tehoa.

Mutta rajansa on uusien elämänalueiden valjastamisessa kuvailmauksiemme herkkupaloiksi. Jos emme ole tarkkoja, vertausta etsivä jalkamme lipsahtaa tutuilta pitkospuilta ennen käymättömille mättäille, jotka saattavat paljastua suonsilmäkkeiden lähteiksi.

Näin kävi Helena Hirvikorvelle hänen johtajuutta käsittelevässä kirjassaan Valta jakkupuvussa. Hirvikorpi avaa johtajuutta käsittelevän kappaleensa näennäisen havainnollisesti:

Johtaminen on kuin monikulmainen kuutio, jonka eri syrjillä on tasaisia kulmia.

Jos lukija erehtyy kuvittelemaan kuution, jonka syrjillä on tasaisia kulmia, hän joutuu sellaiseen avaruusgeometriseen labyrinttiin, että sieltä ei hevillä palata pohtimaan johtajuuden kiehtovia ulottuvuuksia jakku- tai muissakaan puvuissa.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen valamiehistö kiittää kuulijaamme Nimetöntä, fraasirikosten uskollista ilmiantajaamme. Ja rangaistukseksi kirjailija Hirvikorvelle annamme tehtäväksi laskea seuraavien avaruusgeometristen kappaleiden tilavuudet: 1. lieriö, 2. särmiö ja 3. säännöllinen monitahokas.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kuluneen kesän sademäärä on ollut niin suuri, että se alkaa vaikuttaa jo ihmisten kielenkäyttöönkin. Nestetasapainon järkkyminen on johtanut eri puolilla maata niin rutikuivien kuin kosteuttaan homehtuvienkin kielikuvien käyttöön.

Ainutlaatuinen synteesi havaittiin heinäkuun lopulla Uudellamaalla. Keski-Uusimaa –lehti otsikoi Tuusulan kulttuuritapahtumasta kertovan juttunsa näin:

Sade kuivatti kulttuurimarkkinat.

Aristoteleen kantapää ihastelee ilmausta kuulija-ilmiantajamme R. Lehtosen kanssa, vaikka molemmat jäävätkin hiukan pohtimaan sitä, miten pitkällä ilmastonmuutos onkaan Tuusulassa, kun sateet jo kuivattavat. Ehkä pian saamme lukea, miten pouta saa Tuusulan kulttuurimarkkinat tulvimaan.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Päivän sitaattivinkkinä emme nyt luovu kännyköistämme, sytytä nuotiota ja siirry savumerkkeihin. Pohjois-Amerikan intiaanien säilyneissä ajatuksissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä modernisti sanottuna resonoi nykyajassamme.

Intiaanien luonnonläheinen kulttuuri on tarjonnut paljon ajateltavaa etenkin luonnon tilasta huolestuneille. Cree-intiaanien ennustukseksi on mainittu tällainen ajatelma: vasta sitten kun viimeinen puu on hakattu, vasta sitten kun viimeinen joki on myrkytetty, vasta sitten kun viimeinen kala on pyydetty, vasta sitten te huomaatte ettei rahaa voi syödä.

Myös intiaanien suhdetta maahan ilmentävät ajatelmat voisivat antaa ajattelemisen aihetta nykyajan taloustieteilijöille: mikään maa missään ei ole kenenkään omaisuutta. Myös myötäelämistä korostava intiaaneilta lainattu totuus on kuuluisa: älä tuomitse naapuriasi ennen kuin olet kulkenut mailin hänen mokkasiineissaan.

Levinnein intiaanisiteeraus kautta aikojen on kuitenkin juhlallinen keskustelunlopetus ugh, olen puhunut. Intiaanien kulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen sijoittaa ilmauksen populaarin synnyn Henry Wadsworth Longfellowin teokseen Hiawathan laulu. Kirja ilmestyi kansalliseeposten aikakaudella vuonna 1855 ja Longfellow kutsui sitä intiaanien Eddaksi. Meitä suomalaisia Hiawathan laulussa kiinnostaa se, että se on kirjoitettu samaan runomittaan kuin Kalevala!

Hämäläisen mukaan puheenvuoron lopetusilmoitus kuului intiaanien tapoihin ja eri kielet ovat olleet täynnä erilaisia merkitseviä ynähdyksiä, joten aivan kaukaa haettu tuo sarjakuvamainen ilmaus ei ole. Ugh, olen puhunut!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Lähetyksen musiikkiesitys oli tällä kertaa legendaarinen St. James Infirmary Louis Armstrong and his Hot Fiven esittämänä. Esitys löytyy Armstrongin levyltä The Complete Hot Five and Hot Seven Recordings 4.

Juhani Forsberg viittasi Paavo Kettusen teokseen Suomalainen rippi (Kirjapaja, 1998). Kettunen johtaa Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa vuonna 2000 aloitettua häpeä-tutkimushanketta. Allaolevasta osoitteesta löytyy tietoja useista Kettusen teemaa sivuavista artikkeleista sekä muista projektin julkaisuista.
http://www.joensuu.fi/teoltdk/hankkeet/hapea.htm

Vaikka lähtöoletus onkin se, että tämän blogin lukijoissa on paljon Kemppisen varsinaisen blogin lukijoita, lisätään tähänkin silti viite muutamiin ko. blogin viime päivien kirjoituksiin, jotka ovat varsin kiinteästi yhteydessä tähän lähetykseen ja sen teemoihin.
http://kemppinen.blogspot.com/2008/09/mit-bellow-sanoi-ptalosta.html
http://kemppinen.blogspot.com/2008/09/rehtori-on-koulukiusaaja.html

Puheena oli myös Anna-Stina Nykäsen kolumni "Hiljaa abortista" tuoreessa Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä (37/2008).

Psykoterapeutti Martti Siirala sai myös maininnan. Siiralan teoksista voidaan erikseen nostaa esiin Sirpa Kulosen kanssa kirjoitettu Syvissä raiteissa: kansallisen itsetunnon matka (WSOY, 1991).

Sääkerismiehet Forsberg, Mäntylä ja Kemppinen turvautuvat lääkärin apuun ja
kysyvät, olisiko pää tutkituttava, kun häpeät pyörivät mielessä
väkivaltaisesti.

Joku roti pitäisi silti olla.

Puhumme myös sosiaalisen hyväksymisen kielestä. Savossa joku voi olla
"es'merkin ihminen; tolokun mies", Pohjanmaalla "reiru, aimoonen, kelvos" ja
Helsingissä tiettävästi "hyvä tyyppi/jätkä".

Lääkärinä toimii siksi yleislääkäri Leif Lindberg, kevätkaudelta tuttu.

Vaikka kunnia on melkein kadonnut maailmasta, häpeä voi olla hyvin vahva
tekijä. On jopa arveltu, että puolen vuosisadan takaisissa sodissa häpeän
pelko olisi ollut merkittäväkin motiivi. Niin ainakin monet mukana olleet
ovat väittäneet.

Nykyajassa jotkut, etenkin psykiatrit, ovat arvelleet, että yhteisöllisen ja
yksilöllisen häpeän tukahduttaminen voisi olla suurikin terveydellisten
häiriöiden aiheuttaja.

Forsberg huomautti viimeksi, että ripittäytymiskäytännön näivettyminen olisi
samalla riistänyt rakenteellisen keinon käsitellä häpeää.

Mäntylä ja Kemppinen joutuvat miettimään, mitä perua on valtaviin mittoihin
kasvanut digitaalinen yhteyden pito - mesestä (IM) Facebookiin. Aivan
yllättäen etenkin nuoret näyttävät haluavan sellaisia yhteyksiä, joihin ei
liity rahaa eikä mainontaa, vaan - autenttisuutta.

Kuka olisi arvannut!

Pekingin olympialaiset ovat päättyneet, mutta urheilusankareiden juhliminen jatkuu. Kun Suomessa kunnanisät etsivät kuumeisesti mitalisteilleen rantatontteja, Englannissa atleetteja juhlistetaan omalla tavallaan. Mansfieldiläinen 19-vuotias uimari Rebecca Adlington saavutti Pekingissä kaksi kultamitalia. Juhlan kunniaksi Rebeccan kotikaupungissa toimiva pubi on vaihtanut nimensä hänen mukaansa The Adlington Armsiksi eli Adlingtonin aseiksi.

Kaikki maailman baarit eivät nimissään juhli urheilusankareita. Baarien nimet ovat aivan oma lukunsa maailman liikeyritysten nimien joukossa. Moni baarin perustaja on usein itsekin baareissa viihtyvä henkilö ja perustettujen kuppiloiden nimistä päätellen aivotyöskentely on tuntunut olleen kirkkaimmillaan juuri vähän ennen valomerkkiä. Niinpä baarien nimissä on usein tietynlaista mielikuvitusta enemmän kuin vaikkapa ruokakauppojen nimissä.

Jyväskylässä on esimerkiksi kotoisa pikku baari nimeltään Vakiopaine. 1990-luvulla perustettu baari ei suinkaan viittaa tuopin äärellä tapahtuvaan paineiden purkamiseen vaan sana pomppasi baarin perustajan silmään pikajunassa, vaunun eteisessä roikkuneen vaahtosammuttimen kyljen teknisten tietojen luettelosta.

Yksityiset baarit tuovat vaihtelua ravintolaketjujen hallitsemaan suomalaisten baarien muuten latteaan nimistöön. Pahimmillaan memphisit, onnelat ja hemingwayt koristavat maamme jokaista taajamaa yhtä kasvottomasti kuin pankit, vakuutusyhtiöt ja kaupat. Suuret ketjut osoittavat, että liiketoimintojen keskittämisessä ei aina keskity kekseliäisyys ja hyvä niin, onpahan kilpailijoiden helpompi erottua noista tasapäisistä juottoloista.

Kilpailu on ilmeisesti kovempaa Afrikassa. Esimerkiksi namibialaisten baarien eli shebeenien nimet ovat lyhyen tarkastelun perusteella lähes ihan mitä tahansa. New Life Bar eli Uuden elämän baari ja New Page eli Uusi sivu kuvaavat baarin tunnelmia liki yhtä realistisesti kuin Hangover Bar eli Krapulabaari. Internetistä löytyy tarina namibialaisesta baarin perustajasta, joka mietti nimeä pitkään ja hartaasti. Lopulta hän päätyi nimeen Let Me Try eli Anna minun yrittää. Tarinan mukaan baarista tuli ennätysnopeasti vilkas tapaamispaikka yhteisönsä keskuudessa.

Toinen tarina kertoo siitä, miten namibialainen Takalani Sesame Tavern sai kolme vuotta sitten aikaan lakimuutoksen Namibiassa. Baarin nimi Takalani Sesame oli nimittäin sama kuin namibialaisen television suositun lastenohjelman nimi. Niinpä kuppila houkutteli asiakkaikseen alaikäisiä, joille baarinomistaja auliisti myi myös alkoholijuomia. Asiasta tietenkin valitettiin ennen pitkään ja moiselle jumalattomalle menolle laitettiin stoppi myös lakiteitse.

Englantilaiset pubit eli public houset eli julkiset tuvat, taas ovat nimistönsä puolesta aivan oma lukunsa. Niiden nimissä kaikuu sekä jylhän kuninkaallinen historiallinen komeus kuin villi mielikuvitus. Ja joskus mielikuvituksellisen nimen takaa löytyy selväjärkinen historiallinen selityksensä.

Otetaanpa vaikkapa Englannin vanhin pub. Arvonimestä kilpailee kolme pubia: Ye Olde Fighting Cocks eli Vanhat Tappelukukot Hertfordshiressä, The Man and Scythe eli Mies ja viikate Lancashiressä ja Ye Olde Trip to Jerusalem eli Vanha Pysäkki Jerusalemin matkan varrella Nottinghamissa. Kuten jälkimmäisen pubin nimestä voi päätellä, krouvien historia ulottuu ainakin ristiretkiin saakka. Ristiretkien aikaan pubilaitos oli tosin kehittynyt jo muutaman sadan vuoden ajan, juontuuhan sen historia aina niihin aikoihin, kun roomalaiset saapuivat saarille. Imperiumin ensimmäinen sotaretki Britteinsaarille tehtiin vuonna 43, joten puhumme tosiaankin lähes antiikkisista asioista.

Pitkän historian puolesta ei siis ole ihme, jos pubien nimissä näkyy vaikkapa Queen Adelaide eli kuningatar Adelaide, 1800-luvulla hallinneen kuningas Vilhelm IV:nnen vaimo. Tai 1100-luvun lopulla perustettu sairaala St Mary´s Spital, kuten nimessä Pride of The Spitalfields, jonka ylpeys ei ole spitaalikentät, vaan spital on lyhenne sanasta hospital, sairaala. Entä sitten kuppila nimeltään The Mary Rose, joka nimi kuului alunperin Henrik kahdeksannen lippulaivalle, joka upposi Englannin Kanaaliin 1545.

Suomessa on vaikea ajatella, että korttelikapakan nimi olisi vaikkapa Maunu Ladonlukko, Minna Canthin kynä tai edes Lallin kirves. Mutta ehkä kyseessä on enemmänkin kulttuurieroavaisuus suhtautumisessa oluen äärellä istumiseen kuin mielikuvituksen puute. Suomessa alkoholilainsäädäntö esti jo varhain krouvien toiminnan, kun taas Englannissa kuningas Edgar julisti vuonna 965, että koska ihmiset istuivat krouveissa liian innokkaasti, niitä ei saa olla kuin yksi per kylä. Suomen hallitsijoille sekin oli liikaa. Ja ehkä asia on niinkin yksinkertainen, että näin pohjoisessa maa tuottaa nipin napin elannon, joten viljan käyttäminen olueksi ja viinaksi on suoraan pois oman perheenjäsenten ravinnosta.

Eikä brittiläisellä pubillakaan mene pelkästään hyvin, lehtitietojen mukaan niitä lopetetaan koko ajan enemmän. Ilmiöstä voisi päätellä, että pubeissa ei ole kyseessä pelkkä oluen juominen vaan lähitienoita yhdistävä sosiaalisen elämän instituutio, joka kärsii yksilöllisyyttä korostavasta kulutusyhteiskunnan hengestä. Sama, joka vei Suomesta talkoohengen!

Mitä kaikkea kätkeytyy brittiläisten pubien nimien taakse, ehkä maan johtava pubiasiantuntija Kari Ylänne tietää lisää.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Tämän viikon fraasirikos on itseaiheutettua laatua. Juhannuksena nimittäin juhlimme fraasin itseaiheutettu päänsärky vuosijuhlaa ja muistelimme sen syntyhistorian juontuvan lääketehdas Leiraksen särkylääkkeen lanseerauskampanjaan noin kaksikymmentä vuotta sitten.

Tarinassa oli kuitenkin puutteellisesti tietoa ja paljon aukkoja. Puhelu Turkuun Airiston rannalle toi tietoa ilmauksen taustoista lisää, joten otetaanpa homma uusiksi, kun kerran on mahdollisuus valottaa kieleemme juurtuneen sanonnan syntyhetkiä uusin faktoin.

Kun Leiras siis suunnitteli uuden Prodol-merkkisen kipulääkkeen tuomista markkinoille, käsikauppa- eli itsehoito-osaston päällikkö Tom Gardberg istui alas konsernin markkinointiväen kanssa. Markkinointiosaston Riitta Kivinen oli kirjoittanut taustaksi kasan tekstiä, jossa hän filosofoi, että päänsärkyjä on monenlaisia. On sairauksista johtuvia päänsärkyjä ja toisaalta on päänsärkyjä, jotka voi itse aiheuttaa.

Tom Gardberg kiinnitti huomionsa tähän päänsäryn itseaiheuttamiseen ja lääkkeen mainontaa alettiin rakentaa iskulauseen itseaiheutettuun päänsärkyyn pohjalle. Televisiomainokseen kuvattiin pieni tarina nuoresta miehestä, joka valmistautui kotonaan lähtemään viettämään hauskaa iltaa. Viimeiseksi hän sujautti rintataskuunsa Prodol-paketin, joka oli laadittu kiekkomaiseksi muistuttamaan vitsikkäästi e-pilleripakkausta.

Prodolin lanseeraus ajoitettiin tietenkin vappuun. Turkulaisille teekkareille jaettiin ilmapalloja, joissa luki lääkkeen mainoslause. Tv-mainos pyöri televisiossa tiiviisti. Päänsärkyä ajoittain potevat kansalaiset innostuivat reippaasta meiningistä ja Prodolin menekki ampaisi korkeuksiin.

Kunnes mainos sitten kiellettiin. Lääkemainonnan etiikkaa valvova lautakunta ei pitänyt lääkkeiden ja alkoholin yhdistämisestä ja ilmoitti, että Prodolin mainosta ei saa enää esittää. Tom Gardberg työtovereineen vetosi lautakuntaan monin vastinein ja koetti puhua lautakuntaa ympäri erittelemällä, että itseaiheutettuja päänsärkyjä voi olla muitakin kuin alkoholin nauttimisella ansaittuja. Toinen aiheuttaa päänsärkynsä savukkeen savulla, toinen liiallisella television katselulla. Mutta mikään ei auttanut. Gardbergin sanoin lautakunta edusti sitä perisuomalaista kantaa, jonka mukaan se joka krapulan hankkii, krapulan kärsiköön.

Prodolin markkinointisuunnitelmat menivät uusiksi. Uudistuksiin kului muutama kuukausi ja tuona aikana kilpaileva särkylääke Burana aloitti oman lanseerauksensa. Eikä Prodol enää lopulta saanut Buranan etumatkaa kiinni mm. siksi, että Buranassa on vaikuttavaa ainetta ibuprofeenia 400 mg, kun taas Prodolissa oli vain 300 mg! Niinpä Prodolin valmistus lopetettiin pian.

Näin kiehtova tarina lääkemaailmasta siis kätkeytyy sanonnan itseaiheutettuun päänsärkyyn taakse. Vaikka lääke kiellettiin ja tekijöitä harmitti, jotain jäi siis elämäänkin, oli eettinen lautakunta mitä mieltä tahansa.

Ai niin, mitäkö tuon edesmenneen humuveikkojen kipulääkkeen nimi prodol tarkoittaa? Se on lyhenne latinan sanoista pro dolorosa, joten jo sen nimi oli suunnattu torjumaan kipua.

Maailmallakin Prodol-nimistä lääkettä on myyty, mutta kyseessä on ollut carisoprodol-nimistä ainetta sisältävästä lihasrentouttajasta. Jota ainetta muuten myydään Isossa-Britanniassa myös kauppanimellä sanoma!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Suomen vanhin pubi, tamperelainen Salhojankadun pub, täyttää näinä päivinä yhtä vuotta vaille neljäkymmentä vuotta, joten suomalaiseksi oluttuvaksi se on kunnioitettavan ikäinen. Kohottakaamme syntymäpäivän kunniaksi malja ja toivottakaamme brittiläisittäin cheers!

Ei siis kotoisesti skool. Tämä tuttu maljannostotoivotus viittaa ruotsin kielen maljaa tarkoittavan sanan skål lisäksi ilmeisesti karhun kalloon. Solvasihan piispa Isak Rothoviuskin Turun yliopiston vihkiäisissä vuonna 1640 suomalaisten pakanallisia tapoja näin:

”Karhua pyytäessään he kuuluvat pimeydessä panevan pystyyn pidot, juovan karhun pääkallosta, murisevan niin kuin karhu murisee, ja niin he kuuluvat hankkivan lisää pyyntionnea”.

Kippis taas juontuu muinaissaksan kallistelua merkitsevään verbiin kippen. Kaisa Häkkisen Etymologisen sanakirjan mukaan vuosisadan alussa kippiksestä johdettiin maljojen kohottamisverbi kipata, ja sanan vartalohan on nykyään arkisemmassa käytössä kippikärryjen muodossa.

Pohjois-eurooppalaiset maljankohotushuudahdukset ovat siis hämmästyttävän objektiivisia, niissä todetaan vain kohotettavan esineen nimi malja tai tälle maljalle aiheutettava teko, kaataminen. Brittien cheers taas menee pidemmälle ja uskaltaa jopa toivottaa muille juojille terveyttä ja pirteyttä. Ja tämähän edellyttää sitä, että maljoja ei kohotella ylenpalttisesti vaan kohtuudella. Joten: cheers!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kautta länsimaiden raivoava väestön ylipainon kasvaminen on näkynyt Suomessa parhaiten keskustelussa varusmiesten kunnosta. Perinteinen varusmiespalvelus onkin hyvä mittari eri aikakausien nuorukaisten kunnon vertailulle. Ei ihme, että aihe kiehtoo sekä entisiä varusmiehiä — eli suurta osaa miehistä — että terveysvalistajia ja pakinoitsijoita.

Olemme saaneet lukea lehdestä, että heinäkuussa Santahaminassa palvelukseen astuneista alokkaista on jo viidennes keskeyttänyt huonon fyysisen kuntonsa vuoksi. Mutta Mediuutiset-lehden lukijat tietävät keskeyttämissyistä paremmin. Lehti kirjoitti elokuun alussa näin:

Varusmiesten kunto loppuu kättelyssä.

Aristoteleen kantapää tietää kuvaannollisen sanonnan tapahtua jo kättelyssä, jolla ilmaistaan varsin nopeaa tapahtumista. Mutta Mediuutiset puhuukin konkreettisesta kättelystä, joten kehnoksi on nuorten kehon suorituskyky mennyt, kun jo muodollinen tervehtiminen saa läkähtymään. Toivotaan, että poloisia varusmiehiä ei pakoteta tervehtimään ylempiään raskaammalla tervehtimismuodolla eli tekemällä kunniaa, jottei meidän tarvitse pelätä sydänkohtausaaltoa varuskunnissa.
- - -
aristoteles(at)yle.fi