Tämä lama tai taantuma on ruuhkauttamassa Suomen sosiaalipalvelut toimeentulotukihakemuksilla, joita jätetään nyt rajusti enemmän kuin vuosi sitten. Lain mukaan toimeentulotukihakemuksen käsittelyaika olisi seitsemän arkipäivää. Härmässä käsittelyajat ovat venyneet jopa 30 vrk:n mittaisiksi.

Toimeentulomaksujen viivästykset ovat tuoneet pienituloisille eläkeläisille ja sairaille, työttömille ongelmia esim. lääkkeiden ja ruuan ostamisessa, laskujen maksamisessa. Leipäjono ja pelastusarmeijan ruokakassi ovat olleet tarpeen.

Lääninhallitukselle oli tehty Turun toimeentulotukihakemusten käsittelystä lähes 30 kantelua. Elokuun lopussa lääninhallitus antoi huomautuksen Turun kaupungille toimeentulotukihakemusten käsittelyn viivästymisestä. Kuopiossa, jossa aikuissosiaalityöntekijöitä uhkaa kahden viikon lomautus repesi toimeentulotuen käsittelyaika elokuussa 30 vrk:ksi.

Kainuun maakunnassa toimeentulotukea on voinut hakea toukokuusta lähtien netissä verkkolomakkeella käymättä sosiaalitoimistossa. Tämä kuten toimeentulotuen siirtäminen Kelan luukulta maksettavaksi herättää kysymään, missä vaiheessa sosiaalityö ja asiakkaan elämäntilanteen kohtaaminen kasvokkain sitten tapahtuu?

Toimeentulotuen tulisi olla meille veronmaksajille iloinen asia, jokaisen oikeus, yhteiskunnan viimeinen perälauta, joka estää ihmisiä putoamasta. Tuntuu siltä, että toimeentulotuen nostaminen nolostuttaa ja kirjallisen hakukaavakkeen täyttäminen ja liitteiden ja lippusten hankkiminen tuntuu kyykyttämiseltä. Aivan kuin Matti Meikäläistä ei toimeentulotuen, sosiaalituen kohdalla pidettäisi lähtökohtaisesti rehellisenä ja kelvollisena ihmisenä, jolla on ensisijaisesti oikeus etuuteen ellei viranomainen tai hakija itse muuta osoita.

Suomessa sanotaan olevan 700000 köyhää. Köyhiä ovat etenkin toimeentulo- ja asumistuella, työmarkkinatuella ja pelkällä kansaeläkkeellä elävät ihmiset. Taloudellisen kasvun vuosina vähimmäisturva on jäänyt meillä roimasti jälkeen ansiotason kehityksestä. Köyhyys voitaisiin tutkija Seppo Sallilan mukaan poistaa Suomesta lähes kokonaan panostamalla kunnolla toimeentulotukeen n. 1,5 miljardia euroa vuodessa. Miten kauan meillä on varaa köyhyyteen?

Toimeentulotukiluukulla ovat Kainuun aatelisen seurassa keskustelemassa sosiaalisesti sosiaalityön arvostuksesta läntisen sosiaaliosaston päällikkö, Tuula Kuusisto, EK:n sosiaalipolitiikan asiantuntija, Vesa Rantahalvari sekä THL:n tutkija Jouko Karjalainen.

(YLE Radio 1 tiistaina 8.9.2009 klo 9.05 - 9.58.)

Suomessa, jossa hyvätuloisten verotusta on vähennetty reippaasti ja
valtion verotuloja leikattu parilla miljardilla kasvatetaan varsinaisen
kehitysyhteistyön määrärahoja ensi vuonna jopa 4 miljoonaa euroa. Hei,
näin me poistetaan maailman köyhyys.

Suomessa kehitysmäärärahat näyttävät kurjistuvan mikä
osaltaan voi kasvattaa pakolaisongelmaa. Uusinta uutta on alkaa laskea
pakolaismaksuja kehitysavuksi. Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa
nimittää hallitusta tilastokikkailijaksi, joka ei auta köyhyyttä
kehitysmaissa. Kehitysyhteistyön osuus BKT:stä tullee olemaan 0,55%. Moni
meistä on ehtinyt tulla jo aikuiseksi ja haarmaantua siinä samalla kun on
odoteltu kehitysyhteistyömäärärahojen kasvua 0,7 prosenttiin
bruttokansantulosta mikä on ollut Suomen poliittinen ikuisuustavoite yli
kolmekymmentä vuotta. EU:n päätösten myötä tästä tavoitteesta odotettiin
sitovampaa.

Samalla kun varallisuuserot ja terveyserot ovat kasvaneet ja
peruspalveluiden taso vaihtelee nyt rajusti eri puolelle maata kerrataan
diplomatian juhlapäivällisillä, että Suomi tähtää kehitysyhteistyöllään ja
ulkopolitiikallaan turvalliseen Suomeen ja oikeudenmukaiseen maailmaan.
Globaaleiden markkinoiden maailmassa, jossa selkosten syrjäkylät kuolevat
meille sanotaan, että kehitysyhteistyö ei ole vain moraalinen velvollisuus
vaan Suomen kansallinen etu. Mitä ihmeen sanahelinää tämä on?

Onni täällä vaihtelee kuten trendit kehityspolitiikassa, joka aiemmin
tunnettiin kehitysyhteistyönä ja silloin joskus kehitysapuna. Voiko
piskuinen Suomi hankkia kaupallista hyötyä ja laakereita ulkopolitiikan
kentillä suuntautumalla köyhien auttamiseen?

Kainuun aatelisen seurassa ovat kehitysyhteistyön arvoriihessä Kari
Karanko, ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston pitkäaikainen korkea
virkamies, Timo Vuori kansainvälisen kauppakamarin maajohtaja, Antti
Pentikäinen, Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja sekä Thomas Wallgren,
filosofi ja kansalaisaktivisti

(YLE Radio 1 tiistaina 1.9.2009 klo 9.05 - 9.58.)

Luterilaisena tunnetusta Suomesta tulee monien uskontojen monikulttuurinen maa, jonka niemiin nousee muutamia minareetteja ja jonka saarelmissa tehdään kauppaa uskonnollisuuden henkisillä tuotteilla.

Uskonnon muuttuminen yksilön henkilökohtaiseksi asiaksi ja valinnaksi asettaa `koti, uskonto ja isänmaa´- ajattelun ja ns. kansankirkon kiinnostavien haasteiden eteen. Seurakuntalaiset voivat pistää päänsä pensaaseen ja suhtautua kaikkeen erilaiseen ja vieraaseen pelokkaasti ja epäluuloisesti mutta tällainen asennoituminen ei pidä kirkkoa elinvoimaisena.

`Luterilaisen Suomen loppu´ on viikonloppuna Jyväskylässä Kirkkopäivillä julkaistu kirja, jossa asiantuntijat hahmottelevat luterilaisen kirkon ekumeenista roolia ja teologiaa moniarvoisessa maailmassa. Kirjan kirjoittajat uskovat, että kirkko voi olla rakentamassa uudenlaista suomalaisuutta mikäli ihmiset tuntevat juurensa ja oman uskonnollisen identiteettinsä. - Aikansa on kaikella, sanoo Saarnaaja. Nyt on oikea hetki kysyä, mistä luterilaisuudessa onkaan kyse 2000-luvulla? Miten ekumeniaa tai eri uskontojen välistä dialogia käydään kun maahanmuuttajia kohdataan kehäteiden ja kauppakeskusten lähiöissä?

Kainuun aatelisen seurassa luterilaiskansallisen kirkon kansainvälistymistä ja kirkon paikkaa yhteiskunnassa pohtivat Jyri Komulainen, Helsingin yliopiston dogmatiikan dosentti, Kristiina Kouros, ihmisoikeusliiton pääsihteeri, Sisar Hannele, ekumeenisen karmeliittaluostariyhteisön jäsen sekä Jari Jolkkonen piispainkokouksen sihteeri.

(YLE Radio 1 tiistaina 25.8.2009 klo 9.05 - 10.00. Radiolähetyksen jälkeen ohjelma on kuunneltavissa parin kuukauden ajan oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta.)

(YLE Radio 1, ti 18.8.2009, klo 9.06-9.58)

Hei, Kainuun aatelisen seurassa puhutaan ulkopolitiikkaa!

Levottomuudet pohjoismaisten joukkojen vastuualueella Mazar-i-Sharifin tukikohdassa Pohjois-Afganistanissa ovat lisääntyneet viime kuukausina. Afganistanin ISAF-operaation rauhanturvaajat ovat heinäkuussa osallistuneet useisiin tulitaisteluihin maan pohjoisosassa, jossa jännitys kiristyy torstain presidentinvaalien lähestyessä.

Panssaroidut ajoneuvot ja luodinkestävät liivit ovat suojanneet suomalaisia singoilta. Virallisesti todetaan, että kyseessä on vaikea kriisinhallintatehtävä, jossa suomalaiset sotilaat toimivat Afganistanin rauhan palauttamiseksi ja vakauttamiseksi ja tekevät työtä YK:n mandaatilla.

Kriisinhallinta- ja rauhanturvaajatehtävissä on maailmalla yli 800 suomalaista. Jopa 2/3 kriisinhallintahenkilöstöstä on nykyään Nato-johtoisissa operaatioissa. Onko Natoon kuulumattomalla Suomella joitain erityisiä syitä osallistua väkevämmin kriisinhallintaan?

Toisten mukaan Afganistanissa ollaan jahtaamassa terroristeja, jotka USA
itse varusti ja koulutti geopolitiikkansa toteuttajiksi, ja jotka sittemmin tuhosivat Manhattanin kaksoistornit.

Osa odottaa heroiinikaupan alkulähteiden tuhoamista. Jotkut taas vannovat ihmisoikeuksien nimeen ja peräänkuuluttavat kansainvälisen vastuun kantamista.

Afganistanistanissa ovat eri heimot sotapälliköineen ja ulkoopuolisine tukijoineen taittaneet peistä jo kymmeniä vuosia.

Tällä viimeisimmällä kansainvälisellä operaatiolla ei näytä enää olevan yhtä strategista päämäärää. Miten Suomi voi vakaannuttaa tilannetta tässä loppumattomassa operaatiossa Afganistanissa, josta 70% on talibanien hallussa?

Alkuperäinen rauhanturvaamistehtävä, kuten tyttökoulujen suojaaminen Talebanien hyökkäyksiltä, on muuttunut joksikin muuksi. Suomi on vähintäänkin aseellisen selkkauksen osapuoli Afganistanin hallitusta tukevien muiden ulkomaisten joukkojen rinnalla islamistisia talibaneja vastaan.

Suomen rauhanturva- ja kriisinhallintahistorian vinkkelistä on tilanne ainutlaatuinen, koska Suomi ei ole enää puolueeton rauhanturvaaja.

”Afganistanissa eletään kriittisiä päiviä”, totesi puolustusministeri Häkämies lauantaina. Nyt elo-syyskuun aikana Porin Prikaatin Kriisinhallintakeskuksesta lähtee uusi 60 hengen ryhmä kohti Afganistania. Miten suomalainen sotilas selviää hengissä itsemurhaajapommittajilta?

Soitamme Afganistaniin suomalaiselle Vuoden rauhanturvaajalle, puhelimessa on 'Pappa' Mazar-i-Sharifin tukikohdassa. Studiossa suomalaisen sotilaan paikkaa määrittävät puolustusministeriön kansainvälisen puolustuspolitiikan yksikön johtaja Helena Partanen, Rauhanpuolustajien Afganistan-koordinaattori Reko Ravela sekä kapteeni ja strategian opettaja Jarno Limnell Maanpuolustuskorkeakoulusta.

(YLE Radio 1, ti 11.8.2009 klo 9.05-10.00)

Transparency Internationalin korruptiovertailun indeksi kertoo, että näillä lakeuksilla ei viranomaisia suoranaisesti lahjota. Jos korruptio on julkisen aseman väärinkäyttöä yksityisen edun tavoittelemiseen, voidaan se tehdä sekä laillisesti että laittomasti.

Suomalaisen korruption ominaispiirre on hyvä veli -verkostojen hiljaisuus. Se ei välttämättä näy korruptio-indekseissä.

Raha liikkuu hiljaisuudessa kuin suurempi vonkale vedessä. Suomalainen vaalirahoitus synnyttää pääministerillekin muistinmenetyksiä ja puolueiden johdolle henkistä poissaoloa, mitä kutsutaan inhimilliseksi erehdykseksi.

Uutta tämän hetken vaalirahoituskeskustelussa on se, että aikaisemmin julkista keskustelua ei ole käytännössä käyty. Itse ilmiö on vanhempi.

Talouselämällä aina ollut ymmärrettävät intressinsä julkisen vallan edustajien suhteen. Kylmän sodan aikainen Neuvostokommunismi lihotti idänkaupallaan suomalaisten sinivalkoisten vuorineuvosten omaisuustilejä.

Suomen tavan mukaiset symbioosit eivät näytä aiheuttaneen suurempia moraalista närkästystä. Nyt siunauksellisen kaavoituksen jäljissä ABC-huoltamoita, Prismoja ja Citymarketteja nousee kuntien laitamille kuin sieniä sateella. Samaan aikaan ruoan hinta kallistuu.

Osa vielä muistaa Metroskandaalin, Salora-sotkut ja rakennusliikkeiden ja kunnallispoliitikkojen väliset kytkökset. On sitä siis osattu ennen Kehittyvien maakuntien Suomeakin.

Jotakuta hämmästyttää Nova-groupin liikeidea eli rahan ja lahjojen jakaminen ympäriinsä tai puolueelle rahaa keräävän yrityksen toimiala.

Vakuutusyhtiö Sammon johtaja ja suuromistaja Björn Wahlroos päätti 75 000 euron vaalituesta kokoomukselle viime eduskuntavaalien alla. Sampo-konsernin hallitukseen vuodesta 2006 kuulunut VM:n ylijohtaja Jukka Pekkarinen ei tiennyt kokoomukselle tehdystä lahjoituksesta, jota hän ei pidä yleishyödyllisenä.

Kainuun aatelisen Markku Heikkisen seurassa maan tapaa etsivät arkkitehti Kaarin Taipale, historioitsija Niklas Jensen-Eriksen, valtiotieteiden tohtori Jarkko Vesikansa sekä Transparency Finlandin puheenjohtaja Santeri Eriksson.

YLE Radio 1 tiistaina 4.8.2009 klo 9.05 - 9.58

Mihin vie asiallinen keskustelu kirkosta ja rekisteröidyistä parisuhteista?

"Nyt on aika asialliselle keskustelulle. Eri kantoja edustavien tulisi nyt toimia toisiaan kunnioittaen ja kuunnellen etsiä ratkaisuja, joiden takana he voisivat yhdessä olla."

Näin kutsui kansaa Jukka Paarma puhuessaan maanantaina 16.3.2009 Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet -mietinnön luovutustilaisuudessa.

Miten käy kansankirkon ja löytyykö yhteistä maailmankuvaa tai teologis-eettistä tulkintaa kun "vanhoilliset" ja "uudistusmieliset" keskustelevat seksuaalisuudesta ja parisuhteista?

Päällisin puolin näyttää siltä, että homoliittojen siunausmahdollisuuksia pohtinut työryhmä olisi päätynyt työssään laihoihin lopputuloksin. Pikasilmäyksellä mietintö muistuttaa vaikkapa taloustieteen teoriasta käytyä keskustelua. Hienolla teorialla voi "siunata" jo vallassa olevan käytännön.

Joka tapauksessa piispainkokouksen asettama parisuhdelakityöryhmä on selvittänyt mietinnössä parisuhdelain rekisteröinnin seurauksiin liittyviä teologian, psykologian, jumalanpalveluselämän, sielunhoidon, hallinnon, sosiologian sekä juridiikan näkökulmia, sekä selvittänyt muiden kirkkojen käytäntöjä. Istu ja pala!

Monipäisen kirkon piirissä on ainakin kaksi maailmankuvaa, joista toinen tutkii ihmistä ja yhteiskuntaa ja eettisiä kysymyksiä myös kulttuuri-historiallisina ihmisten tekoina, ja toinen puoli voimallisemmin Raamatun sanan kirjaimellisen lukemisen kautta. Käsitykset ihmisen osasta ajallisena, parisuhteissakin elävänä seksuaalisena olentona eroavat osapuolien kesken.

Arkkipiispa Jukka Paarmalle luovutettu kiinnostavan monipuolinen työryhmämietintö Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet on vasta viimeisin etappi debatissa, jonka seitsemän vuotta sitten voimaan tullut laki rekisteröidystä parisuhteesta sysäsi osaltaan liikkeelle.

Keväällä 2004 piispainkokous käynnisti laajan projektin, jolla pyrittiin hahmottamaan parisuhteen rekisteröinnin seurauksia kirkollisessa toiminnassa. Nyt uunituore mietintö ehtii jo syyskuiseen piispainkokoukseen ja lähetekeskusteluiden ja valmistelujen kautta mahdollisesti kirkolliskokoukseen, joka käy omat lähetekeskustelunsa ja valiokuntavaiheensa.

Hyvin optimistisesti ajatellen 2010 marraskuussa voimme nähdä pystyykö kirkolliskokous ottamaan kantaa rekisteröityihin parisuhteisiin vai siirtyykö pallo seuraavalle. Seuraavan kirkolliskokouksen kokoonpanoon kansa voi vaikuttaa seuraavissa seurakuntaneuvostovaaleissa 14 - 15.11.2010. Ja sitten matka jatkuu.

Mitä työryhmän kannat ja esitys tarkoittavat itse kullekin? Miten tulkita ihmisen seksuaalisuutta ja parisuhteita historian tai Raamatun tulkintojen valossa? Miten siunata homoa? Mitä kirkon valtarakenteissa oikein tapahtuu, kun rekisteröityjen parisuhteiden siunaaminen näyttää olevan nyt suuri ongelma?

Suorassa Markku Heikkinen radio-ohjelmassa 17.3.2009 etsivät yhteyttä eri maailmankuvien välillä

Kalervo Salo, parisuhdelakityöryhmän pysyvä asiantuntija, Liisa Tuovinen, rovasti, Leif Nummela, Uusi Tie -lehden päätoimittaja ja kirkolliskokousedustaja sekä Anna Moring, jonka väitöstutkimus käsittelee perheideaaleja yhteiskunnallisissa ja oikeudellisissa keskusteluissa Suomessa ja Ruotsissa 1990- ja 2000-luvuilla.

(Ohjelma on uusinta maaliskuulta 2009)

YLE Radio 1 tiistaina 28.7.2009 klo 9.05 - 9.58

Ministeri Kataisen ajatus kulki HS:ssa 16.2.2009 siihen malliin, että
tulevaisuudessa kunnilla ja valtiolla ei olisi varaa huolehtia
hyvinvointipalveluista. Kuntaliiton tutkimuksen mukaan kaksi kolmesta
kuntalaisesta haluaa kuitenkin säilyttää palvelut kuntien järjestäminä.
Mitä tarkoittavatkaan talkoot ja yhteisvastuu jos kunnan julkisia
palveluita viedään taantuman varjollakin alas?
Ja kun gallupin tilaa Terveyspalvelualan Liitto ja Sosiaalialan
Työnantaja- ja Toimialaliitto muuttuu tuloskin: kolme neljäsosaa
suomalaisista näkee hyvänä asiana sen, että kunnat käyttävät julkisten
sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisessa ostopalveluja yksityisiltä
palveluntuottajilta. Sitä saa mitä tilaa! Mitähän on puhe
kustannustehokkuudesta ja laadusta peruspalveluiden tuottamisessa kun
tehdään ideologisia valintoja kunnan, yksityisten yritysten tai
kansalaisjärjestöjen välillä?

Porvarijohtajan mukaan välittämisvastuuta ei voi ulkoistaa. Omaishoitajat
ja Läheiset-Liitto ry:n tutkimus kertoo, että suomalaiset kokevat, että
heillä on moraalinen vastuu pitää huolta vanhemmistaan. Tuhannet toimivat
omaishoitajina ilmaiseksi vaikka lakisääteinen korvaus kuuluisi heille.
Muuttuvien yhdyskuntarakenteiden ja yksinäisyyden Suomessa ei kaikilla
ihmisillä edes ole läheisiä, jotka pääsisivät moraalista vastuun painiin.
Tuleeko minusta lähimmäiseni omaishoitaja, palkaton talkoolainen vai
saisiko kunnalta kaikille kunnon peruspalveluja veronmaksua vastaan?

Nyt on tulossa STM:n työryhmän mietintö Mieli 2009. Taantuman tai laman
oloissa kuntien sosiaali- ja terveysmenot vain kasvavat. Kokoomuksen
ministeri Risikko auliisti puhuu julkisuudessa koti- ja omaishoidon
puolesta. Se on sitä talkoopuhetta vailla ruutikuivaa rahaa eli resusseja
avohoitoon tai kuntatalouteen. Omaiset mielenterveystyön tukena
toiminnanjohtaja Kristiina Aminoffin mukaan tämä lisää esim.
mielenterveyspotilaiden omaisten huolenpitovastuuta. Minustako
psykoottisen sisaren kotihoitaja työssäkäynnin ohella?

Kainuun aatelisen seurassa valtionvarainministeriön neuvotteleva
virkamies Raili Mäkitalo, Merja Salanko-Vuorela, Omaishoitajat ja
Läheiset-Liitto ry:n toiminnanjohtaja, Jarkko Eloranta, JHL:n
toimialajohtaja, Tuomas Mänttäri,Sosiaalialan Työnantaja- ja Toimialaliiton liittojohtaja sekä Omaiset mielenterveystyön tukena toiminnanjohtaja Kristiina Aminoff.

(Ohjelma on uusinta helmikuulta 2009)

YLE Radio 1 tiistaina 21.7.2009 klo 9.05 - 9.58

Markku Heikkisen seurassa ovat keskustelemassa Lauri Haikola Rakennusliitosta, Mauno Särkkä Luontoliitosta ja Minna Sumelius Vasemmistonuorista.

(YLE Radio 1, ti 14.7.2009 klo 9.05-9.58)

Elämästä ja kilpailusta julkisuuden areenoilla ovat Kainuun aatelisen kanssa keskustelemassa laulaja Antti Tuisku, entinen kilpauimari Matti Rajakylä, ja teatteriohjaaja Fiikka Forsman.

Viihteen, urheilun ja teatterinkin kentät tarvitsevat valovoimaisia nimiä, jotta katsomot ja salit täyttyisivät.

Antti Tuisku ja Matti Rajakylä ovat aikamme idoleita, jotka toimivat esikuvina ja käyttäytymismalleina. Fiikka Forsman on suurelle julkisuudelle tuntematon teatteriohjaaja, joka työssään joutunut kyseenalaistamaan tähtikultin taikuutta.

Kilpailu sekunneista ja suosiota kuluttaa ja voi viedä urheilusta ja esiintymisestä ilon. Idolina oleminen on vaativaa, koska esikuvaksi asettumalla joutuu myös moninaisten, pimeidenkin aivoitusten ja toiveiden objektiksi.

Se luo kontrollin paineita. Ihailuun ja imarteluun jää helposti nalkkiin. Idolius synnyttää kaksipuoleista riippuvuutta.

Julkisuuteen pääseminen houkuttaa montaa suomalaisnuorta. Risk monitor -tutkimuksen mukaan varsinkin suomalaiset miehet ovat julkisuustyrkkyjä.

Julkisuuteen on pakko päästä, koska ”se on niin siistii”, koska ”muut on jo siellä”, koska ”sais kokea ainakin sen hetken”. Julkisuuden odotetaan tuovan helppoa rahaa ja hyvää meininkiä.

Tositeeveen ja uudenlaisten viihdelehtien maailmassa on kysyntää kaiken maailman taviksille, jotka voivat nousta täydellistä tuntemattomuudesta iltapäivälehtien lööppeihin.

On väitetty, että tänään yhteiskunnassamme pärjäävät ihmiset, jotka pitävät estottomasti meteliä itsestään. Meillä on suurempi pakko itseilmaisuun ja tarve tulla nähdyksi kulttuurissa, jossa katsomme ja olemme katseen kohteena.

(YLE Radio 1, ti 7.7.2009 klo 9.05-9.58)

Pikkuvanhuudesta ja uuskonservatiivisuudesta Kainuun aatelisen Markku Heikkisen seurassa ovat keskustelemassa körttinuori Simo Kantele, aseistakieltäytyjä Michael Laakasuo ja perussuomalainen nuori Heikki Tamminen Salosta.

Streittariliike oli osa punkkari-liikettä 80-luvulla. Siihen kuului talojen valtauksia ja kapitalismin kritiikkiäkin. Se sanoi ei kaikille päihteille ja riippuvuuksille.

Tänään huumeista saa esittää Suomessa mustavalkoisia ja tuomitsevia mielipiteitä, mutta alkoholilla, valtion monopoli saa laillisesti rahastaa.

Kuinka kaksinaamainen onkaan sallitun ja kielletyn välinen maa?

Tänään kännääminen ei ole hyvin pärjäävien nuorten keskuudessa enää hohdokasta. Asennemuutos ei ainakaan päällisen puolin liity ideologiseen kamppailuun.

Mistä kertonee sitten, että 15-24 -vuotiaat nuoret juovat Stakesin tutkimusten mukaan aiempaa vähemmän. Erityisesti alle 16-vuotiaiden poikien raittius on yleistynyt ja 14-16 -vuotiaiden poikien humalajuominen vähentynyt.

Yksi kieli, yksi kansa ja yksi kieli oli aikansa kansallismielistä propagandaa. Moniarvoistuvassa kansallisvaltiossa se kuulostaa hörönlöröltä.

Vielä 1970-luvulla koti, uskonto ja isänmaa olivat arvoja, jotka liitettiin konservatiivisuuteen, joita puolueista edustivat varsinkin porvaripuolueet eli Kansallinen Kokoomus ja entinen Maalaisliitto.

Nyt koti, uskonto ja isänmaa ovat hukassa ja liikkuvat poliittisella kartalla äärioikeiston suuntaan. Uusien perussuomalaisten puoluesääntöjen mukaan puolueen jäsenten on oltava "hyvämaineisia".

Hyvämaineisuutta sopiikin etsiä kehittyvien maakuntien Suomessa, jossa huonomuistisuus ja kansallinen kiertely on moraalisesti oikeutettu selviytymisstrategia.

Kuinka voimme uskoa yhden kansan Suomeen, joka ei ole erillinen lintukoto globaalissa maailmassa? Mikä erilaisuuden hyväksymisessä uhkaa perisuomalaisuutta?