Kainuhun kansa ah arpasi lyö!

Oulun yliopisto, joka perustettiin aluepoliittisista syistä nelisenkymmentä vuotta sitten päätti ajaa 110 vuotisen tulosavastuullisen Kajaanin opettajankoulutusyksikön alas. Mielenkiintoista, miten 1974 Oulun yliopistoon liitetty Kajaanin menestyksekäs yksikkö muodostui silmätikuksi ja riipaksi. Päätös on sydämetön Kainuun kulttuuriselle maisemalle. Se vie sadalta ihmiseltä, tutkijalta ja opettajalta työn ja viideltäsadalta opiskelijalta tulevaisuuden näyn?

Kajaanin opettajainkoulutus on yritetty ajaa alas kolme kertaa aiemmin. Edellisen kerran 90-luvun laman vuosina jolloin Kainuun onneksi politiikan huipulta löytyi maakunnallisen korkeakoulusivistyksen suoraselkäisiä puolestapuhujia. Ei pelkkiä sulavasanaisia kuoria. Kun Kajaania yritettiin kaataa 1960-luvun lopulla jyrähti Kekkonen ja korpimaan sivistyksen kehto sai jatkaa elämäänsä. On aivan poikkeuksellista, että 1640 alkaneen suomalaisen yliopistolaitoksen historiassa ajetaan Kajaanin tapainen toimiva yksikkö alas. Jostain kumman syystä ei alueellisille fiskaaleille kuten Kajaanille löydy nyt porvarihallituksen masinoiman uuden yliopistolain aikana tukea. Ei näy ryhtiä Keskustapuolueessa, joka aikoinaan elämöi olevansa maakuntien ääni. Ei löydy tahtotilaa Kokoomuksestakaan, joka juhlapuheissa maalailee koulutuksen ja sivistyksen korskeita arvopuheita. Ja vihreät nyt ovat ihan yksi ja sama. Ei kuulu solidaarisuutta OAJ:stä, Akavasta. Kusi sukassako ihmisten tulevaisuutta rakennetaan. Aivan kuin pienemmät fiskaalit eli Hämeenlinna, Savonlinna ja Rauma pelastaisivat nahkansa vaikenemalla kun Suomesta tehdään 5 kasvukeskuksen maa. Väärin. Sinä siellä olet seuraavana jonossa poistettavien listalla!

Moraalisesti on alamittaista, että Kainuun kansa on jäänyt yksin puolustamaan maakunnan elinvoimaisuuden kannalta keskeistä sampoa. Iso voi jyrätä pienen. Keskus periferian kuten niin usein on tapahtunut. Mutta vaihtoehto on olemassa. Hyvä elämä voi olla myös toisaalla. Syrjästä käsin Helsinki on kaukana. On olemassa toinen vaihtoehto kaiken keskittämisen sijaan. Kaikkien kukkien voisi antaa kukkia,

Mistä politiikasta tässä on kyse?
Minkalaisia hallinnollisia vääntöjä on Oulun yliopiston ajaman päätöksen takana?
Minne kuuluvat KOKYn aktivistien visiot?

Suorassa lähetyksessä Kainuun radion studiossa ovat lehtori Pentti Mankinen ja opiskelija-aktiivi Toivo Peppanen sekä Oulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan dekaani, professori Riitta-Liisa Korkeamäki ja puhelimen päässä
opetusministeri Henna Virkkunen sekä korkeakouluneuvos Ari Saarinen opetusministeriöstä.

Taantuuko taika ja vanhoillisuus?

Yhteiskunta on aiempaa haavoittuvaisempi. Uutta relettä ja herkkäpiirteistä elektronista ohjainta tulee työpaikoille, liikennevälineisiin ja koteihin. Ja katso: sähkökatkos uhkaa pysäyttää kaiken elämän. Mites sitten suu pannaan kun keskuslämmitysverkko rikkoutuu, radioliikenneverkko kaatuu, vesi-ja viemärijärjestelmä hajoaa, kännykkä ei skulaa? Hyvin pian meillä on vilu, nälkä ja paniikki kun emme tiedä mitä, missä ja milloin.

Noh, me peruskoulun kasvattamat tiedämme hakeutua sisätiloihin sikäli mikäli sähköinen koodiovi pelittää. Suljemme ikkunat ja avaamme radion, jos sellainen sattuu vielä olemaan (mielellään sellainen patteristoosa). Siinä vaiheessa lienee myöhäistä onkia kannettavasta fläppäristä yhteen hiileen puhaltamisen taitoa kun langaton verkko on kuin murrosikäisen märkä uni. Seuraa johtajaa!

Pendolinossa istuessa minua ei huolestuta Italian ihmeen pysyminen aikataulussa koska se ei jouduta matkantekoa millään muotoa. Talviolosuhteissa virransyöttö katkeili Kainuun matkalla vähän väliä ja juna siinä seisahtumaan taipaleelle ja toiselle. Konduktöörin jatkuvat pahoittelut keskusradiossa herättivät hilpeyttä. Hän yritti pitää junayhtiön brändiä pystyssä sutkin savolaisen voimin. " Ja pahoittelut taas täältä junan konduktööriltä. Paikannamme vikaa sähköjärjestelmästä...." Se ei ollut Peteliuksen käsikirjoitusta vaan elämän karheankiehtovaa draamaa. Seuratessani hämärtyvää korpimaisemaa mietin, miten kummassa täältä pendolinon elektronisista liukuovista pääsee ulos jos tulee oikea hätä.

Hallituksen sisäisen turvallisuudenohjelma nostaa maailmaa syleilevällä otteellaan hikikarpalot otsalle. Siellä missä henki liikkuu vetten yllä on turvallisuusriski siinä alla. Vähän samaan malliin hengellinen Saviruukku-laulu julistaa, että niin alhaalla ei kenkään kulje, etteikö Nasaretilainen siellä ois. Tiedäpä häntä. Mutta turvallisuus on useiden ministeriöiden toimesta haarukoitu uusiksi käsitteiksi ja periaateohjelmiksi, josta ei näe enää metsää puilta. Ohjelman luonnoksen lukeminen ei itse asiassa lisää turvallisuuden tunnetta. Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa on 79 sivua ja 79 toimenpide-ehdotusta, joiden hinnaksi on arvioitu hotain 150 miljoonaa euroa. Korskeat luonnehdinnat riskien seuraamisesta ja kehittämisestä herättää pikemminkin oudon vierauden tunteen.

Onko siis se ja sama puhutaanko rajaturvallisuudesta, tullirikoksista, laittomista maahantulijoista, ihmiskaupasta, salakuljetetuista myrkyistä, ympäristöuhista, suurkatastrofeista, perhe- ja parisuhdeväkivallasta, tapaturmista, maahanmuuttajien syrjäytymisestä vai nuorista, jotka etsivät eri tavoin siipiään kantapäistään.

Tämän talven jäljiltä Kainuun aatelista kiinnostaa meidän suomalaisten superyksilöiden uusavuttomuus tässä pitkälle teknologisoituneen yhteiskunnassa, jonka peruspalveluit haavoittuvat herkästi. Heikkistä askarruttaa myös itseään rankastikin etsivien nuorten kutsuminen turvallisuusriskeiksi liikenteessä ja yhteiskunnan syrjäpoluilla. Kevään kohina lisää nuorten kaahaamista liikenteessä. Suomessa kuolee vuosittain 85 nuorta liikenteessä. Joka neljäs nuori on työttömänä. Kasvava nuorisotyöttömyys uhkaa lisätä etenkin nuorten miesten syrjäytymistä, mikä on korkealle kohotettu uhka sisäiselle turvallisuuden ohjelmassa.

Taakse jäävänä talvena moni lienee miettinyt, mitä virkaa on Vanhasen monisanaisella sisäisen turvallisuuden ohjelmalla kun pelkkä lumisade saa yhteiskunnan infrastruktuurin sekaisin? .

Tiistaina keskustellaan pitkälle teknistyneen ja yksilöityneen yhteiskunnan turvallisuusuhista ja meidän yksilöllistyvien kansalaisten kriisitaidoista. Turvallisuutta ovat puimassa sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkö Tarja Mankkinen,komisario Jyrki Haapala sekä Suomen Pelastusalan Keskusliiton toimitusjohtaja Kimmo Kohvakka.

Mikä turvallisuudessa on se ykköskysymys sinulle?

Taannoisen oikeusministeriön kyselyn mukaan kolme neljäsosaa kansalaisista luottaa suomalaiseen demokratiaan mutta vain runsas kolmannes poliittisiin puolueisiin ja politiikkoihin. Logiikka hoi! Imarteleekohan sitten enemmän hallitusta vai oppositiota, mutta viimevuotisen tutkimuksen mukaan varsin iso osa kansasta ei tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa? Eduskunnan toiseksi puhemieheksi viime kuussa valittu Tarja Filatov saa yhä työministeri Filatoville osoitettua postia.

Olisi hauska kuulla, kuinka moni luottaa markkinatalouden kykyyn korjata itse itseään. Uusliberalismin aikakautena se on ollut se kova juttu. Samalla politiikan väitetään jääneen talouden ylivallan jalkoihin. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa politiikka voi tehdä uutta tuloaan myös talouteen. Ajatus finanssitransaktioverosta viittaa siihen suuntaan. Toimiessaan se toisi 1,5 miljardia euroa laitettavaksi vaikka sosiaaliturvan korotuksiin. Melkoinen pesämuna köyhyyspaketille.

Edellisissä vaaleissa oppositiojohtaja, tuore puheenjohtaja Jyrki Katainen syytti istuvaa hallituksen työministeri Tarja Filatovia tempputyöllistämisestä. Nyt Kataisen kantaessa valtiovarainministerin poliittista vastuuta on Suomen bkt sukeltanut historiallisen rajusti. Investoinnit romahtaneet. Suomi on joutunut muiden tavoin finanssikriisin jälkkäreihin, joita hallitus on tervehtinyt partiolaisen uskollisuudella tukeutuen nousukauden aikana laadittuun hallitusohjelmaan. Sen mukaisesti hallitus on keventänyt hyvätuloisten verotusta. Taantuman kourissa sitä alettiin kutsua elvyttämiseksi. Tämä veronalennuksilla elvyttäminen ei ole tuottanut työpaikkoja. Olisiko tässä paikka Filatoville kuittailla sitä temppuelvyttämiseksi?

Työttömiä on nyt 300000. Pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvanut mikä on ikävää, koska se syö ihmistä ja käy kohtalokkaaksi. Nuorista työttömänä joka neljäs (tilastokeskus 15-24 vuotiaiden työttömyysaste 25,7%). Yhtä kesätyöpaikkaa kohti riittää kymmeniä ja kymmeniä hakijoita. Se turhauttaa työtodistuksia kopioivan mielen. Hyvä uutinen on, että nyt toimintakyvyttömäksikin arvosteltu hallitus yrittää korjata nuorten elämän näköalattomuutta lisäbudjetilla, jota oppositio on ehtinyt huudella jo vuoden päivät. Hallitus on eikä off!

Menestyäkseen politiikassa tulee temput myydä äänestäjille helposti naposteltavina esityksinä. Siinä on haastetta yhä monimutkaistuvan maailman globaaleilla markkinoilla, joilla politiikka on viihteellistynyt. Suurin osa ideoista on jo keksitty, kaulittu ja käännetty kymmeniä kertoja. Aikamme merkittävimmät ympäristöavauksetkin tehtiin jo 1960-luvulla. Historiattomalta vaikuttavassa ajan riennossa menestyy politiikassa se, joka osaa nokkelimmin tuunata vanhan tavaran uudessa kuosissa.

Maassa maan tavalla- slogani on suomalaista kansanperintöä, jonka opin peruskoulussa 70-luvulla. Tapa miten Maassa maan tavalla- slogani esitetään on jo viesti. Sisältöäkö siis? Tämä tuunaminen on konsultti- ja markkinointiyrittäjien temmellyskenttää, jonka tulosvastuuta Juha Jokela tutkii Esitystalous-näytelmässään.

Kahdeksankymmentä prosenttia suomalaista sanoo gallupeissa kannattavansa heikommassa asemassa olevien sosiaaliturvan parantamista. Se vaatisi köyhyysohjelmaa ja pienimpien sosiaalitukien nostamista elinkustannusten noustua. Mutta vaaleissa ok-toimeentulevat äänestävät itselleen enemmän yksilöllisiä kuluttajavapauksia. Samaan suuntaan kulkee ajatus keskustalaisen Rossin ja kokoomuslaisen Nummikosken (kumpainenkin valtiosihteerejä) viimevuotisessa HS:n sunnuntaidebatissa. " Hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen edellyttää perinteistä irti päästämistä ja valinnanvapauden lisäämistä." Mistä tempusta onkaan kyse perinteistä irti päästämisessä ja miten se lisää köyhän opiskelijan, pätkätyöläisen, eläkeläisen, sairaan tai työttömän yksilöllisiä valinnanvapauksia?

Sosiaalipolitiikan ja talouden tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että hallituksen politiikka on hyödyttänyt etenkin hyvätuloisia suomalaisia. Yksilöllisen valinnanvapauden ideologia on lisännyt eriarvoisuutta. Espoon piispa Mikko Heikka huomautti, että Suomessa väestöryhmien väliset terveyserot kasvavat edelleen ja ne näkyvät jo peruskoulussakin. Maamme lääkäripalvelut suosivat suurituloisia. Tätäkö toivomme?

Jopa 60% EU:n kansalaisista joutuu taloudelliseen liriin ja kiipeliin sairastuessaan tai jonkin suuren hankkinnan edessä. Suurimmalla osalla meistä palkansaajista ja pienyrittäjistä elämän perusturvallisuus haavoittuu herkästi elämän koettelemuksissa. Kuulun siihen kohderyhmään, jolle toimiva sosiaaliturva on henkivakuutus. Sen rapauttaminen valinnanvapauden nimissä on ideologinen valinta. Elämässä myös sattuu.

Pääsiäisen alla sopii odottaa elämän voittoa kuolemasta.

Kainuun aatelisen seurassa korvaansa kallistavat ja poskeaan kääntävät Tarja Filatov, eduskunnan toinen puhemies, Jyrki Katainen, valtiovarainministeri
ja Juha Jokela, ohjaaja.

Olen aikamme rattaanpyörän syrjässä. Mutta olenko ainoa jolle työelämän vaativuustasoluokitukset, suoriutumispisteytykset ja kehyskeskustelut tuottavat vierauden kokemuksen. Ainoa, jolle päivämme uutisähkyn terminologia kilpailukykyineen, tuloskuntoineen, huoltosuhteineen, julkisen talouden kestävyysvajeineen ja kestävyystrategioineen tuottaa voimattomuuden tunteen. Aivan kuin elämän mieli ja arvoitus olisi lakannut olemasta finanssikriisin jälkeisessä maailmassa. Minun elämäni osa on olla tuloskuntoisuus osatekijä vailla poliittista äänivaltaa.

Tommi Melenderin Kunnian miehet -romaanissa sijoitusyhtiön salkunhoitaja Heikki Laiho, joka ei halua muistaa lapsuutensa lähiötä ja on yhteiskunnallinen nousukas sanoo:”markkinatalous on julmaa ja kaunista, koska siinä julmat ja kauniit voittavat". Varmaankin on niin, kuten Laiho todistaa, että ihminen. joka häpeää katsoa peiliin ei menesty rahoitusalalla. Ilmakos työpaikan kahvijonossa palkansaajat piilottelevat raateluhampaitaan tervehtiessään esimiehiään. Varmasti työurat pitenevät tässä kulttuurissa. Huraa!

Pörssissä pelataan odotusarvoilla, ja kuulostellaan mihin kannattaisi sijoittaa juuri nyt jotta sijoituksen arvo nousisi. Sitten vikkelin tai häikäilemättömin viheltää pelin poikki ja myy sijoitussalkkunsa ja iso joukko sijoituksen saalistajista jää nuolemaan näppejään. On se kumma. Suuri osa maailmantalouden varallisuudesta voi rakentua arvostuksiin, joilla ei ole mitään tekemistä reaalitodellisuuden kanssa. Onko tämä totta vai fiktiota? Elvytyksestä viis, voi kaksoiswee siis olla jo täällä.

Luin, että osakemarkkinoiden pitkän ajan tuotto-odotus on yhtä kuin talouden reaalikasvu plus infaaltio plus osingot. Auts. En ehkä hiffaa... sitten jalkani eivät enää kosketa maata. Nousen odotusarvona korkeuksiin kuin lapselta karannut vappupallo. Terveisiä anomiasta, vierauden ja arvottomuuden tilassa, josta Emile Durkheim kirjoitti aika päiviä sitten.

Finanssikriisissä pankit pelastettiin kansalaisten rahoittamilla tukipaketeilla. Vastuullisessa markkinataloudessa voitot yksityistettiin ja riskit sosialisoitiin. Toista miljardia euroa suomalaistakin rahaa on siirtynyt hiljaisuudessa veroparatiiseihin. Toisaalla huhuillaan, että Suomesta olisi tulossa veroparatiisi.
Toisaalla tahkotaan, että markkinoiden valvontaa ja ennustettavuutta voidaan lisätä. Vasemmisto on esittänyt EU:ssa markkinoita koskevia hallitustenvälisiä lakeja ja globaalia finanssitransaktioveroa, joka toimisi velkakirjoihin, osakkeisiin, valuuttoihin ja johdannaisiin. Luin, että 0,05 prosentin globaalilla finanssitransaktioverolla voitaisiin kerätä summa, jolla poistettaisiin äärimmäinen köyhyys maailmasta. Suomen pörssistäkin irtoaisi satoja miljoonia pantavaksi vanhusten huoltoon, koulutukseen ja terveyteen jos politiikassa niin tehdään.

Finanssikriisi osoitti sen että markkinat eivät pysty itse itseään korjaamaan. Taloustieteen liberalistiset tutkimusperinteet näyttivät toimimattomuutensa. Talous on politiikkaa vaikka vasemmisto uusliberalismin imussa lakkasikin vuosikymmeneksi niin ajattelemasta. Olisiko minussa miestä kapitalistisen pääoman solipsis-spekulatiiviseen tanssiin?

Kainuun aatelisen seurassa otetaan selvää perusasioista. Finanssikriisin jälkeistä markkinataloutta ja ihmisyyttä päivitettävät Tom Liljeström, toimitusjohtaja Tapiola Varainhoito Oy:stä, Kimmo Kiljunen, kansanedustaja sekä Esa Leskinen, ohjaaja.

Ohjelman alkupuolella odotan kuuntelijoilta teksiviesteja siitä, miten tavallinen tallaja puolustaa elämänsä arvoa globaalitaloudessa? Sortuvatko heikot Suomen siunatuilla markkinoilla?

Tässä globaalissa maailmassa tunnetaan työpaikoilla turvattomuutta ja epävarmuutta. Monikansallisen yrityksessä, jonka pääkonttori on Singaporessa eivät Yt-neuvottelut suin surminkaan suju kultaisen käytöksen oppikirjan mukaisesti. Finanssikriisin jälkkäreissä kouristelevilla markkinoilla on koko sopimusjärjestelmän toimivuus niin ja näin. Samaan aikaan paraatien juhlapuheissa skoolataan suomalaisen sopimisen hengelle.

Kun Nokia päätti sulkea Bochumin tehtaansa Saksassa ja siirtää sen tuotannon halvemman työvoiman Romaniaan, Saksassa nousi päätöksestä äänekäs vastarinta liittokansleri Angela Merkelin johdolla. Yhteiskunnan varoin rakennetun infrastuktuurin alasajo ja yli 2000 ihmisen työttömyys nosti äläkän. Nokia joutui maksamaan 200 miljoonan euron korvaukset. Miksi palkansaajien kokema epävarmuus ei kanavoidu toiminnaksi Matti Vanhasen ja porvarihallituksen Suomessa?

Nyt AKT:n lakkoilevat ahtaajat haluavat jäsenilleen muutosturvaa maahan, jossa palkansaajien irtisanominen on eurooppalaisessa verrannossa hyvin helppoa. Mediassa elinkeinoelämän edustajat, jotka ovat ahtaajien lakon takana eli toinen neuvotteleva osapuoli maalaavat pirua seinälle. Kansantalous kärsii, nousu viivästyy ja kilpailukyky ja kaikki menee persiilleen. EK pelkää, että jos se suostuu neuvottelemaan ahtaajien kanssa heille jo mahdollisesti luvatusta tai AKT:n hatusta vetäisemästä muutosturvasta tulevat muut liitot pian perässä. Osapuolilla on ristiriita siitä, mitä on sovittu ja luvattu. Tilanne on tuttu kodeista ja parisuhteesta, jossa osapuolet ovat voimakastahtoisia. Puhumattakaan perinnönjaosta sisarusten kesken. Siinä sitten Sibeliusta soittamaan ja Jylhän Kiirastulta lausumaan.

Kai jonkinlainen irtisanomissuoja tai muutosturva kuuluisi tulostavoitteisiin ja joustamisiin sitoutuvalle palkansaajalle jos tuotantoennätyksiä tahkova laitos ajetaan kuitenkin alas työtekijöiden ja paikallisen johdon tahdosta välittämättä. Työttömät palkansaajat jäävät porstuaan työttömyyseläkeputkeen pääsyä vartoamaan tai ansiosidonnaiselle joksikin aikaa. Tulotason romahdus on hyvin raju ja ravisuttaa ydinperheen voimatasapainoa. Samalla kuitenkin ylimmät johtajat pääsevät osallisiksi mahti-optiosta ja kultaisista kädenpuristuksista. Siispä Valse Triste soimaan!

Työmarkkinapolitiikassa eletään uusien vastakkainasettelujen ja poteroihin kaivautumisen aikaa. Jos yt-neuvotteluissa tehdään ohituksia niin miten mahtaa toimia paikallinen sopiminen kun neljäkirjaimista sanaa ei voi sanoa ääneen? Viime vuoden lopulla oli keskusliittojen raamineuvottelut pitkällä mutta EK pisti jääpalikan housuun ja hätäjarrun pohjaan kun media kertoi neuvottelutahdosta. Media-analyysin paikka.

Talvisodan henkeä on hehkutettu jo kuukausikaupalla eikä kyllästytä yhtään. (..hoh hoijaa. On aika sopia on aika riidellä kotirintamallakin mutta kuka edustaa ketäkin ja millä mandaatilla? Miten kuuluu suurissa ammattiliitoissa pienipalkkaisten pätkätyöntekijöiden ääni?

Kainuun aatelisen neuvottelupöydässä suomalaisen työelämän sopimuskulttuurin tilasta ja työelämän uusista vastakkainasetteluista keskustelevat EK:n työmarkkina-asiantuntija Simopekka Koivu, SAK: n päälakimies Timo Koskinen ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto.

Ihmisen tie lämpimästä alkumerestä, alkuräjähdyksestä on ollut pitkä ja kuoppainen tähän hetkeen, jolloin radionkuuntelija voi kirjoittaa Kainuun aatelisen blogiin kannettavalla fläppärillään vaikkapa Iivantiiran ypykästä.

Toiset näkevät olemassaolon fysiikan ongelmana. Siinä sitten atomi atomia liikuttaa ja tarkoituksen tai merkityksen etsiminen näyttäytyy ihmisten keskinäisenä puhdetoimintana. Toisille näkyvä todellisuus voi olla kokonaisuudessaan Jumalan kuva. ” Usko on juuri varmuutta siitä, että Jumala on, vaikkemme me pystykään järjellämme hallitsemaan tai selittämään lauseen merkitystä”, kirjoittaa Jaakko Hämeen-Anttila Usko –kirjassaan. Hänelle usko on kuin ilmaa, josta ei voi ottaa kiinni, mutta joka on välttämätöntä hengissä pysymiselle.

Elämä on näyttänyt totiset kasvonsa. Aina ei osaa ymmärtää eikä auttaa itseään saati ymmärtää toista. Jos kaksi ihmistä eivät voi koskaan ymmärtää täysin toisiaan niin vaativaa on ihmisen, jonka käsityskyky on rajallinen hahmottaa Jumalaa, jota kuvataan äärettömäksi.

Liberalistisesti jylläävässä taloudessa uskotellaan markkinoiden korjaavan itse itseään ja johtavaan kaikkeen hyvään. Ei taida toimia kuten uskotaan. Kapitalismissa kuljetaan hallitsemattomista kriiseistä uusiin notkahduksiin. Meidät luterilaiset, joille kaiken työn tulisi olla arvokasta on heitetty globalisaation keskelle katettuihin ostoskeskuksiin shoppailemaan kaikkea kaunista turhuutta. Vaikka kuinka shoppailen niin se ei näy kaupan pienipalkkaisen pätkätyöläisen palkassa. Siunatun työn tekijä tarvitsee kunnalta asumistukea pysyäkseen hengissä. Mitenköhän Nasaretilainen asettuisi tähän aikamme poliittista hegemoniaa kuvaavaan tilanteeseen? Miten hän suhtautuisi ahtaajien pyytämään muutosturvaan, irtisanomisuojaan, joka Suomessa on kehno eurooppalaisessa vertailussa. Meillä 2000-luvun Suomessa oikeistolainen hegemonia jyllää "kaupallisessa" mediassa ja syyllistää palkansaajia ihan oikeutetuista vaatimuksista, joista työnantajan tulisi kyetä neuvottelemaan. Kukapa odottaa, että arkkipiispa puuttuisi työelämän kysymyksiin ainakaan palkansaajan näkökulmasta?

Uskonnollisuus ilmenee nykyään uus-henkisyytenä, jossa itseään yksilöksi kutsuva kansalainen valitsee itselleen mieluisia hengellisiä juttuja aivan kuin shoppaillen uskontomarketissa. Tämä ite-uskonnollisuus ei hyväksy mitään, josta ei heti koidu nopeasti havaittavaa hyötyä. Mielenkiintoista että uskonnollisuus, joka on kulttuurisesti jaettavissa ja syvästi yhteisöllistä voi olla yksityisasia?

Kirkko ei anna minulle mitään. En saa kirkolta mitään. Näin ihmiset todistelevat kuppiloissa ja katujen kulmilla ja eroavat ja uskovat miten kokevat oikeaksi. Samat ihmiset arvostavat kuitenkin kirkon ulkomaanavun kautta tehtävää kehitysyhteistyötä ja paikalliseurakuntien diakonia-, lapsi- ja perhetyötä. Kirkot kiinnostavat myös artistien ja kuorojen konserttipaikkoina ja tiloina, joissa eronneetkin voivat hiljentyä. Noin 80% suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Se on iso luku! Mutta melkein kaikissa 465 seurakunnassa näyttävät kaikki käppyrät alaspäin. Jäsenten määrä, verotulot, kastamiset ja vihkimiset laskevat. Kirkon toiminnan olennaisia kysymyksiä on miten vähenevillä resursseilla, pienemmällä henkilöstöllä kohdataan autettavien kasvava hätä? Mitä virkaa kirkolla jos passiivinen luterilaisen kirkon jäsen saa uskoa miten tahtoo? Onko kirkon johdon yhteys lampaisiin pahasti hakusessa?

Tämän viikon torstaina 11.3.2010 Suomeen valitaan uusi arkkipiispa, joka toimii kirkon kasvoina ulkomaailmaan ja toisiin kirkkoihin päin, että kaitsee kirkon monipäistä hallintoa toimimalla kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen, piispainkokouksen ja kirkon ulkoasiain neuvoston puheenjohtajana. Arkkipiispan vaalin ollessa kalkkiviivoilla keskustelevat Turun piispa Kari Mäkinen ja dogmatiikan professori Miikka Ruokanen Kainuun aatelisen seurassa uskon ja oikean opin suhteesta sekä kirkon asemasta muuttuvassa, monikulttuuristuvassa Suomessa.

Kukapa tulisi valituksi suorassa kansanvaalissa?

Vähän aikaa sitten oli potentiaalisia kaivoshankkeita vireillä lähes joka pitäjässä Suomen syrjäseuduiksi nimetyillä alueilla. Etsittiin rautaa, nikkeliä ja kultaa. Kunnanisät jo kerkesivät visioimaan verovarojen kasvusta, investointien ja työllisyyden lisäyksistä. Kaikista kasvu-urista ja kehityksen käppyröistä unelmoimaan muuttotappioiden ja ikärakenteen vinoutumisen sijaan. Sitten siinä rytäkässä raaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat heilahtamaan ja maailmantalouden suhdanteet nytkähtämään. Ja hiljaista tuli taas: Potentiaalit jäivät konkkaan menneen korpihotellin fläppitauluille ja väki siinä taas vanhenemaan ja harmaantumaan entiseen malliin.

Kaipa se leipä vaikka leipäjunalla kun omaa väkeä ei riitä leipäjonoksi asti.

”Loistavaa ”, riemuitsi Kainuun luonnonsuojelupiirin toiminnanjohtaja, Anneli Leinonen kun kanadalainen kaivosyhtiö Namura, jolla oli viritteillä valtaushankkeita Pohjois-Karjalan Enossa ja Kontiolahdella sekä Kainuun Paltamossa ja Kuhmossa veti pois uraanihankkeensa. Loistavaahan se oli Kajaanin ammattikorkeakoulusta valmistuville kaivosinsinööreille, jotka toivoivat pääsevänsä oman alansa töihin kotimaakunnassaan.

No meillähän syntyy työpaikkoja joka toiseen vesakkoon.

Ympäristönsuojelun nimissä sorrutaan tekopyhään kaksinaamaisuuteen. Ydinvoimaan turvautuvalle Suomelle sopii kyllä mahdollisimman kaukana louhittu uraani. Eikö olisi reilumpaa jos kotimaassa käytettävä uraani olisi myös täältä. Sotkamon Talvivaarasta Nikkelin sivutuotteena saatava uraanioksidi riittäisi kattamaan koko maan uraanin tarpeen. Eikö olisi reilua jatkojalostaa uraani riskeistä tietoisena kotimaassa eikä rahdata ulkomaille ilmatiiviisiin teräsastioihin pakattuna. Eikö olisi kestävän kehityksen mukaista myös hoitaa ydinjätteen loppusijoitus ”oman maan” kamaralle eikä heitellä takapihoille.

Voi olla, että ulkomaiset kaivosyrittäjät ovat väsähtäneet väijymään valtausoikeuksia viranomaisilta käsittelyaikojen venyessä kuukausista vuosiksi. Loistavaa. BKT sukeltaa rymisten alas. Suomi ei tarvitse metsä- eikä konepajateollisuutta. Turkistarhauksenkin voi ajaa alas koska se ei ole kivaa. Suomi jää odottamaan bioenergian ja vihreän teknologian ylösnousemusta, johon ei saa käyttää maaperästä saatavia mineraaleja, koska ne ei ole kivoja. Hyvinvointi syntyy virtuaalisesti eettisesti kestävissä kauppakeskuksissa kasvissyönnillä ja katsomalla muita nenän vartta pitkin.

Suurin osa Kalevan ja viiden muun maakuntalehden kyselyyn vastanneista ihmisistä piti uraanin talteenottoa Kainuun Talvivaarassa melko hyvänä tai erittäin hyvänä asiana. 66 prosenttia vastanneista piti uraanin talteenottoa melko hyvänä tai erittäin hyvänä asiana. Vain 12 prosenttia katsoi sen olevan melko tai erittäin huono asia. Missähän uutispimennossa nämä ihmiset elävät kun ajattelevat näin epätrendikkäästi.

Suomessa taitaa olla nyt seitsemän toimivaa metallikaivosta. Kaivannaisteollisuuden 1500 yritystä tarjoavat työtä 10 000 suomalaiselle ja pitemmässä kehässä parillesadalletuhannelle. Suomen kallioperässä on monenlaisia mineraaleja ja metalleja. Miksi se ei voisi olla meidän onneksi luontoon kuuluen?

Markku Heikkisen seurassa ovat kaivostyöpaikkojen ja ympäristön suhteesta keskustelemassa kansalaisaktiivi Tuomo Tormulainen Kontiolahdelta, kestävän kehityksen johtaja Eeva Ruokonen Talvivaaran kaivososakeyhtiöstä ja pääsihteeri Olavi Paatsola Kaivosteollisuus ry:stä.

Kiusaamisessa on kysymys vallasta. Toisilla on valta pitää toisia silmätikkuina. Päivi Hamaruksen väitöskirjan mukaan kiusaaminen perustuu usein kiusaajan tavoittelemalle valta-asemalle yhteisössä ja alkaa jonkun oppilaan erilaisuuden nimeämisestä. Sitten kiusatulle rakennetaan maine, jota ruokitaan yhteisesti kerrotuilla tarinoilla pelon ilmapiirisissä. Yhteisö jakautuu ”meihin” ja ”heihin”. Pelko joutua yhteisön ulkopuoliseksi pitää yllä yhteishenkeä kiusaajien leirissä. Valitettavan tuttua kauraa työelämän ja harrastustoiminnan kuvioistakin. Kuka on meidän mieleisemme työntekijä tai meidän äänemme kannattaja? Portinvartijat ja siunauksen antajat ovat jokaisessa instituutiossa. Kumman kaa olisin jos kutsua ei näy? Rakenna siinä sitten yhteisöllisyyttä itseksesi!

Päiväkodin ja koulun kiusaajat ovat usein ihailtuja ja haluttuja kavereita, joilla on sosiaalisia kykyjä vetää jengiä pauloihinsa. He osaavat manipuloida.

Kiusaaminen tapahtuu hetkessä. Sen havaitseminen ja tunnistaminen voi olla ulkopuoliselle vaikeaa. Opettaja voi pitää jotain lasten tapaa tervehtiä hyvänä vaikka tervehtimiseen liitetty äänensävy tekee tervehdyksestä itse asiassa kiusaamista. Ylentämällä voidaan alentaa ja pilkata työyhteisöissäkin. Joku toinen voidaan vaientaa kuoliaaksi. Ja kas hän masentuu ja ehkä ymmärtää lähteä pois.

Päiväkodeissa lapsia voidaan töniä ja potkia. Mutta jo kolmivuotias ymmärtää hyvin, kun hänet eristetään ulkopuolelle. " Me ei leikitä sun kaa". Selän takana osataan lällättää ja haukkua. Laura Kirveksen ja Maria Stoor-Grennerin tutkimuksesta selviää, että pieni lapsi yritti päästä porukoihin antamalla muille rahaa. " Joo, mä annan teille kaikille rahaa, jos ootte mun kavereita."

Surullinen kuva ja tosi. Liittyy siihen iki-aikaiseen pahan kierteeseen, jota hyviksen ja pahiksen hahmoissa esitetään.

Suomalaisessa yhteiskunnassa lähdetään elämän ulkokehälle luokan peräpulpettien kautta. Vanhempien oma kouluhistoria nöyryyttämisen kokemuksineen siirtyy suorina asenteina seuraavalle polvelle. Se voi rikkoa koulun opettajalta auktoritetti-aseman ja yhteyden lapseen. Kun vanhemmuus on lapselta hakusessa johtaa lisääntyvä levottomuus osan lapsista kouluyhteisön ulkopiiriin ja syrjäytymisen uran alkuun. Se on traaginen väärinkäsitys, jossa hän joka eniten kaipaa ohjausta ja tukea kieltäytyy suorasukaisesti kommunikaatiosta. Tämä vaatii viisautta aikuisilta.

Nuoret ja lapset tarvitsevat ennen kaikkea läsnäolevaa aikuista, jota on alettu ennakkoluulottomasti etsimään koulun ja nuorison parissa työskentelevien nuoriso-ohjaajien sekä nuorisojärjestöjen aktiivien välisestä yhteistyöstä. Viime vuosina Suomen kouluissa on haettu Kiva koulu- hankkeesta ja Vaaka-mallista kättä pitempää eli konkreettisia toimia kiusaamisen kehän katkaisemiseksi. Miten saada syrjäänvetäytyneet nuoret innostumaan tekemisen ja oppimisen iloista?

Päivi Hamaruksen tutkimukseen perustuvaa Vaaka-mallia toteutetaan mm. Tikkakoskella, jonka opinto-ohjaaja Tapio Kortekallio on mukana Kainuun aatelisen seurassa suorassa lähetyksessä tiistaina 23.2. Kiusaamista yrittävät katsoa silmästä silmään myös päiväkotien kiusaamista tutkinut, MLL:n suunnittelija Laura Kirves sekä yhdeksäntoistavuotias ylioppilas Antti Väre, joka käsittelee Siperia teatterin Pää edellä- esityksessä kokemuksiaan koulukiusaamisesta.

Liittyykö kiusaamiskeskusteluun mitenkään se, että yhteiskunnan eriytyminen ja luokkaerojen kasvu on totta?

Ollaan luusereita ja sankareita kaikki kun oikein silmiin katsotaan.
Sopii kysyä ja saa osallistua:)

Uskonnot ovat erilaisia. Ne pyrkivät erilaisiin päämääriin ja edistävät erilaisia elämänmuotoja. Kuka sitten määrittelee sen yleisen viitekehyksen mikä ”uskontoja ” yhdistää? Nyt on tärkeää yhteiskuntarauhankin kannalta keskustella siitä miten eri uskonnot elävät rinnakkain ja miten niitä tulisi opettaa?

Kouluissamme uskonnonopetusta koskeva lainsäädäntö on vuodelta 2003
jolloin tuli uusi uskonnonvapauslaki voimaan. Laki antaa oppilaalle oikeuden joko ”oman uskonnon” tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Opetushallitus laatii opetussuunnitelmille yleiset puitteet. Käytännössä uskontojen opetusta ja erilaisten kulttuurien kohtaamista pähkäillään kunnissa koulujen ja opetusvirastojen käytävillä. Ja Kuntien todellisuus on pohjoisessa ja hiljentyvissä idän kunnissa aivan eri maata kuin pääkaupunkiseudulla, jossa suurin osa maahanmuuttajista on kristittyjä.

Vaikka pääkaupunkiseudulla osallistuu islamin opetukseen nyt tuhansia oppilaita niin ovat Espoon islaminuskoiset oppilaat ”yleisislamin” tunneilla. Katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat saavat sen sijaan omaa opetustaan. Suomen kouluissa opetetaan viittä erilaista kristinuskoa mutta vain yhdenlaista islamia. Kaiken kaikkiaan uskonnollisia yhteisöjä on kahdeksansataa. Miten eriytyneissä uskonnonopetuksissa ja elämänkatsomustiedon opetuksissa olevien oppilaiden keskinäinen kulttuurinen tutustuminen ja dialogi saa sijaa?

Monikulttuuristuminen ja oikeus oppia omaa äidinkieltä ja uskontoa saa koulujen lukujärjestykset paukkumaan eri suuntiin kun oppilailla on yhteistä ja eriytynyttä opetusta. Vantaalla peruskoululaisista on maahanmuuttajataustaisia 15 prosenttia ja oman äidinkielen opetusta annetaan 29 kielellä. Tässä moninaistuvassa opetuksessa onnistuminen on kotouttamispolitiikan perusjalka.

Tähän pyrkiminen vie kuntien resursseja. Jotta kuntien työtaakka helpottuisi on kuntaliitto esittänyt kaikille yhteiseen uskontotietoon siirtymistä. Ministeri Henna Virkkusen mielestä sitä sopii vakavasti pohtia. Uskontotieto ottaisi etäisyyttä uskontoihin kuuluvaa kokemuksellisuuteen ja vakaumuksellisuuteen, mikä on traditioiden harjoittamista. Miten uskontoa voi opettaa neutraalisti niin, että sillä ei olisi suhdetta elävään elämään, kokemuksellisuuteen, ja uskoon, joka parhaimmillaan auttaa ihmistä elämään?

Uskontojen suhteesta traditioon on Kainuun aatelisen seurassa keskustelemassa opetusministeri Hanna Virkkunen, uskontodidaktiikan yliopistolehtori Jyri Komulainen sekä filosofian ja elämänkatsomustiedon didaktiikan yliopistolehtori Eero Salmenkivi

"Kun mieheni kantoi omat tavaransa pois kodistamme, jäljelle jäi suuri lipasto. Kömmin istumaan sen taakse, piiloon. Tajusin, että voin istua siellä vaikka kuinka kauan, eikä kukaan tule välttämättä etsimään."

"Yksinäisyys tuntuu silloin, kun huomaa, ettei ole kenenkään elämässä tärkein."

"Tapasin kerran dementoituneen ja katkeroituneen vanhanpiian mummoni hoitokodissa. Kun osoitimme halauksin ja suukoin hellyyttä isoäidille, hän tuli suunnattoman vihaiseksi ja huusi hoitajalle, että tulkaa hakemaan nämä hullut naiset pois! Todellisuudessa hän oli vain katkera, kun jäi itse moisesta huomiosta paitsi. Häntä ei kukaan käynyt tervehtimässä eikä kukaan osoittanut hellyyttä ja rakastanut. Toivon sydämestäni, etten koskaan katkeroituisi, vaikka jäisinkin yksin, mutta kyllä tulevaisuus vähän pelottaa."

"En harrasta itsesääliä. Harrastan kulttuuria. Se auttaa yksinäisyyteen: jos ei muuta, niin koen kuuluvani ainakin ihmiskuntaan."

"Minulla on koira, joten en ole aivan yksin. Vain ihmisystävät puuttuvat."

Yllä olevat lainaukset on kerätty suomalaisilta naisilta, joita ohjelmani keskustelija, Arja Mäkinen analysoi väitöskirjassaan.

Helsingin Töölöstä löytyi viime viikolla muumioitunut nainen, joka oli maannut yksin kuolleena kodissaan kuukausikaupalla. Näitä sattuu silmiin. Kauhealta tuntui lukea lehdestä muutama vuosi sitten eräästä tunnetusta toimittajasta, joka oli ehtinyt myös maata kuolleena kuukausia kotonaan ilman, että kukaan olisi osannut etsiä tai kaivata. Minä tunsin tämän ihmisen. Olimme olleet samassa toimituksessa ja istuneet pikkujouluissa rinnakkain. Että näin voi käydä vaikka ihminen tuntisi kaikki maan tähdet.

Yksinäisistä tulee mieleen vanhukset, maaseudun ”peräkamaripojat” ja kaupunkien trendikkäät urasinkut, joilla menee lujaa ja joiden salaa uskotaan etsivän sitä ainoaa ja oikeaa. Koska joka viides suomalaisista elää yksin on kuva yksineläjistä paljon moninaisempi.

Kenestä vaan voi tulla yksinäinen kun elämä koettelee. Niin rikkaan kuin köyhänkin perhe voi kadota kuin tuhka tuuleen luonnonkatastrofin sattuessa. Silloin on kysyntää pohjoismaiselle turvaverkolle, joka toivon mukaan vielä on siellä.

Yksin elävistä puhuminen ei ole marginaalista käsin säälin kerjäämistä eikä surkuttelua. Yksin eläminen ei edes tarkoita välttämättä yksinäisyyttä. Mutta toisenlaista asennetta, vastuunottoa omasta ainutkertaisesta elämästä se vaatii. Jossain aikuisiän kynnyksellä kun ruusuisimmat parisuhdekyhäelmät on tarvottu läpi ja eletty todeksi näyttää yksin eläminen ihan realistiselta elämänarvoisen elämän. vaihtoehdolta. Siinä on myönteinen kasvun paikka. Ja koska suomalaiset naiset elävät miehiä pitempään joutuvat parisuhteen satamaan päätyneet naisetkin kohtaamaan elämänsä viimeiset vuodet enemmän tai vähemmän yksin.

Tänään Suomessa on jo miljoona sinkkutaloutta. Yksineläjien määrä on kahdenkymmenen viime vuoden aikana lähes kaksinkertaistunut.
Yhteiskunnallisen tasa-arvon vinkkeleistä on ongelmallista, että yksineläjistä lähes kolmasosa on köyhiä. Jopa 70 % lakisääteisen toimeentulotuen saajista asuu yksin. Tulisiko yhteiskunnan suunnata yksinasuville erityisiä ennaltaehkäiseviä sosiaali- ja terveyspalveluita? Täsmätukea.

Yksin eläminen on kallista. Arkipäivän elinkustannukset muodostuvat korkeammiksi koska sinkku ei voi jakaa asumisesta, kodinkoneista, huonekaluista, sähköstä, vakuutuksista, tv-luvasta, lehtimaksuista, autosta jne. koituvia kustannuksia toisen kanssa. Kuinka oikein se on, että erilaiset julkiset palvelut ja tulonsiirrot on viritetty lapsiperheille, joita puolueet liehittelevät valtiollisissa vaaleissa. Lapsiperheiden ongelmat työllistävät tutkijoitakin. Eikä köyhän yksineläjän ääni kelpaa kenellekään? Miten eri tavoin yksineläjät ovat yhteiskunnan sokea piste?

Siitä miten sinkun tulee varautua yksin tai toisten kanssa hyvään elämään, toimeentuloon ja asumiseen ovat Kainuun aatelisen seurassa keskustelemassa Suomen Yksinelävät ry:n puheenjohtaja Raija Eeva, projektipäällikkö Arja Mäkinen sekä sosiaalijohtaja Paavo Voutilainen.