Kun tätä kirjoitan, on parhaillaan menossa Tampereen teatterikesä. Olin mukana tiimissä, joka teki sovituksen Aleksis Kiven näytelmästä Olviretki Schleusingenissä Tampereen teatterikesään vuonna 1969. Silloin järjestettiin teatterikesä ensimmäistä kertaa. Se oli silloin pieni, paikallisen teatterin katselmus ja markkinointitilaisuus. En enää muista teimmekö Olviretken Tampereen ylioppilasteatterin vai yliopiston teatteriopiskelijoitten nimissä.

Nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin, vastailen kyselijöille Täällä Pohjantähden alla –radiodramatisointia koskeviin kysymyksiin, koska olen ollut alkuideasta asti mukana tässä romaanin sarjaksi tekemisessä.

Molemmissa tapauksissa oli kyse muokkaamisesta. Olviretki on näytelmä, mutta halusimme sovittaa sitä silti tarkoituksiimme sopivaksi. Luimme tekstiä niin, että Kivi näyttäytyi vasemmistolaisena pasifistina. (Mikä muuten saattaa pitää paikkansa.) Puhuttiinhan tekstissä mm. Hegel-pataljuunin vasemmasta flyygelilstä. Mitä se muuuta tarkoitti kuin marxilaisuutta.

Sovittaminen on siis näytelmän muuntelua: lyhentämistä, kohtausjärjestyksen muuttamista, joidenkin henkilöiden poistamista ja toisten yhdistelemistä jne., rakenteeseen puuttumista.

Täällä Pohjantähden alla on dramatisointi. Dramatisointi on myös muunnelma, mutta muusta kuin näytelmällisestä muodosta draamaksi saattamista. Ja nyt on siis tämä Linnan laaja trilogia saatettu laajaksi radiodraamaksi, 21-osaiseksi sarjaksi.

Yksi kysymyksistä, joka minulle on esitetty, on koskenut sitä, miksi sarjassa ei käytetä kertojaa, joka Linnan romaanissa, aivan ensimmäisestä lauseesta saakka on väkevä päähenkilö, eräänlainen jumala. ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi. / Suo oli autio, ---.” Tämä (kömpelöksikin haukuttu) raamatullinen alku jo sitoo lukijan ja kertojan toisiinsa. En vastaa kysymykseen dramatisoijien puolesta, sanon vain oman käsitykseni siltä pohjalta mitä alkuvaiheessa keskustelimme. Olinhan nimittäin mukana dramatisoijien Leena Landerin, Juha Seppälän ja Hannu Raittilan ensimmäisessä palaverissa minäkin.

Radion moodi eli olemistapa on kertominen. Joku puhuu radiossa ja kertoo toisille, kuulijoille, mitä hän on nähnyt, kuullut, luullut, kokenut tai saanut selville. Hän on substanssin ja radionkuuntelijan välissä, hän välittää kertomalla. Pohjantähden dramatisoinnissa haluttiin unohtaa tämä radion moodi ja tuoda kuulija suoraan tapahtumiin, tapahtumapaikoille. Niin että tarinan henkilöt ja kuulija kokevat samat asiat, niin ettei ole mitään minkä vain kuulija kuulee, mutta tarinahenkilöt eivät.

Radiodraamassa on kautta aikain käytetty paljon ja erilaisia kertojia. On kaikkitietävä universaali kertoja. On ”tulkki”, joka kertoo kuulijoille ja joka voi olla yhtä aikaa sekä roolihenkilö että kertoja. On itsekseenpuhuja. On sisäinen monologi, ajatusääni. On tarinan henkilö joka kertoo toiselle tarinan henkilölle, mutta toimii samalla kertojana kuulijallekin. Näitä riitää. Ja niitä voidaan käyttää taiten tai kömpelösti. Tiedän molempia tapauksia.

Tätä radion ominaisuutta ja radiodramatisoinnin kutyymiä vastaan toimii Pohjantähti-dramatisointi tietoisesti.

Ihmiset ovat outoja kontrollifriikkejä. Oman lajin käsittämättömät toilailut toisia ja luontoa kohtaan hyväksytään ilman kritiikkiä, mutta kun karhu astelee maantiellä on ihmisen yliherruuden kruununkivet vaakalaudalla. Välittömästi ovista ja ikkunoista loikkii yli-innokkaita punanuttuisia vapaaehtoiseen jahtiin, erittäin vaarallisen pedon eliminoimishommiin. Poliisi ja palokunta eristää nauhoilla ja lipuilla alueita, jotta ihmiset eivät olisi välittömässä hengenvaarassa. Sekasorto ja kaaos vallitsee, television hätälähetykset piipittävät varoitusignaaleja.

Mitä oikeasti tapahtui? Utelias, älykäs ja arka koiraeläin eksyi mielenkiintoisen hajun jäljille. Se eksyi hieman normaalilta reitiltään, eikä tuntemattomilla seuduilla osaa niin hyvin luovia metsän suojissa. Yhtäkkiä sen ympärillä on luonnottoman paljon ihmisiä, autoja, hämmentäviä hajuja ja ääniä. Pakoreittiä ei enää ole. Paniikki ja kauhu iskee, päättyen terävään kovaan ääneen.

Miksei samankaltaista teatraalista tapahtumasarjaa synny, kun eksynyt ajokoira ylittää viitostien? Koiraeläinhän sekin on ja todistettavasti purrut useammin ihmistä suomenmaassa, kuin läheinen serkkunsa Ursus Arctos.

Heikki Niskanen

http://www.joensuu.fi/eti/suurjarvi/norppatutkimus/
http://www.kuusamon-suurpetokeskus.fi/

J’accuse! Minä syytän!

Minä syytän suuria ikäluokkia siitä, että ne ovat kahmineet itselleen hyvinvointivaltion maukkaimmat hedelmät, isoimmat edut ja pienimmän vastuun.

Minä syytän suuria ikäluokkia siitä, että ne ovat tuhonneet Suomesta demokratian. Vähä vähältä suurten ikäluokkien poliitikot ovat myyneet meidän valtamme työmarkkinajärjestöille ja poliittiselle eliitille.

Suuret ikäluokat ovat pyyhkineet parlamentarismilla pepun puolikkaansa ja luoneet hyvinvointivaltioiden frankensteinin.

Minä syytän suuria ikäluokkia siitä, että kansan vaurauden jakopelissä voittaja on pysyvissä työsuhteissa oleva, asuntolainansa inflaatiolla maksanut keski-ikäinen keskiluokka. Siksi meillä köyhät kurjistuvat, siksi nuorilla on kurjat eläkkeet.

Kansalaiset! Minä syytän suuria ikäluokkia myös toisesta, vielä kauheammasta asiasta. Suuret ikäluokat ovat luoneet rock-nostalgian.

Minä syytän heitä siitä, että me nuoret joudumme väistelemään harva se viikonloppu valtavia suurten ikäluokkien massoja, jotka puolidementoituneina hortoilevat nostalgiakonserttien liepeillä. Sinne jäävät jalkojen alle pienet ikäluokat, kun suuret ikäluokat marssivat kohti konserttialueen A-katsomoa, jossa he elävät hetken nuoruuttaan, sitä nuoruuttaan, joka jäi kokematta, kun perhe tuli perustettua ihan liian nuorena.

J’accuse! Minä syytän!

Minä syytän edellistä puhujaa kiittämättömyydestä ja historiatajun puutteesta. Suuri ikäluokka rakensi sen hyvinvointivaltion, jonka hedelmistä nuori sukupolvi nyt nauttii.

Suuri ikäluokka on tehnyt parhaansa taatakseen yhteiskuntarauhan ja rakentaakseen siltoja ideologisten juoksuhautojen yli. Mitä pahaa on tylsässä työmarkkinajärjestöjen ja poliittisen eliitin konsensuksessa, jos se estää hallitsemattomat ristiriidat ja lääkitsee yhteiskunnallisia konflikteja?

Minä syytän nuoren sukupolven edustajaa ääri-individualismista ja itsekkyydestä. Te istutte hyvinvointivaltion katetun pöydän ääressä ja pidätte oikeuksianne itsestäänselvyyksinä. Te tunnette oikeutenne, mutta velvollisuuksistanne olette ilmeisen tietämättömiä.

Kuinka te kehtaatte syyttää suurta ikäluokkaa, joka on kattanut teille pöydän? Ja millä oikeudella sukupolvi, jolle jo 90-luku on mahtavaa retroa, pilkkaa suuren ikäluokan rock-nostalgiaa?

Hankkikaa nuoret historiantaju, hankkikaa elämä. Kokemus rules, chillaajat!

Keskiviikkona 5.8. 2009 klo 13.25 ja uusinta torstaina 6.8. klo 17.20. Ohjelma on viikon ajan kuultavissa oikean palstan radiosoittimesta.

Gabriel Faure on säveltänyt Paul Verlainen runon joka puolestaan kuvailee Antoine Watteaun maalausta. Itse sävellyksessä on mukana viittauksia vanhoihin mestareihin kuten Bachiin ja Scarlattiin.

Asiantuntija Margareta Haverinen-Brandt korostaa, että juuri näin impressionistit tarkastelivat maailmaa – etäältä, eivät menneet mukaan itse tunnetilaan. Pianisti Collin Hansen on sitä mieltä, että kyseessä on hilpeä laulu.

Runossa kuvaillaan kuitenkin toisten ilakoimista, hilpeiden naamioiden takana vaanii surumieli ja ulkopuolisuus, kuten usein Paul Verlainen teemoissa.

Ohjelman toimittaa Paula Nurmentaus.

Keskiviikkona 29.7. 2009 klo 13.25. ja uusinta torstaina 30.7. klo 17.20. Ohjelma on viikon ajan kuultavissa oikean palstan radiosoittimesta.

Sibelius lienee saanut inspiraation lukiessaan Oskar Lewertinin runon sudenkorennosta. Ajatukset lähtivät lentoon ja tuloksena oli koloratuurien koristama laulu, joka on harvinaisuus Sibeliuksen tuotannossa.

Runo kertoo hetken romanssista päivänkorennon kanssa ja vaikka runon minä on mies, laulun esittäjät ovat voittopuolisesti naisia. Ehkä voisi tulkita niin, että laulajan koristeellinen stemma on omistettu naispuoliselle korennolle ja pianon paljon puhuvat tauot kuvaavat miehen tuntemuksia.

Kun runoilija jo heti alussa kuvailee itseään raskasmietteiseksi kirjatoukaksi, voisi sudenkorento kuvata myös hetken ilmassa väräjävää esteettistä elämystä tai vain haaveena ilmestyvää rakastettua.

Asiantuntijoina oopperalaulaja Kaisa Ranta ja pianotaiteilija Salla Karakorpi. Ohjelman toimittaa Paula Nurmentaus.

Meidän koulussa ei kiusata, väittää moni opettaja ja rehtori. Heidän koulussaan ei nimitellä, läpsitä, anneta lumipesuja, eikä suljeta ketään joukon ulkopuolelle. Tutkimustulokset jopa osoittavat että yläkoulussa kiusaaminen vähenee.

Silti oppilaat kärsivät yhä enemmän mm. masennuksesta ja syömishäiriöistä. Netissä leviävät pilkkaavat viestit, kuvat ja videot ovat koulujen arkipäivää. Kouluampumisien taustalta löytyy lähes aina koulukiusaamista. Sulkevatko opettajat silmänsä? Valehtelevatko tutkimustulokset?

Opetusministeriön tukemaan KiVa Koulu - hankkeeseen haki enemmän kouluja kuin aluksi mukaan pystyttiin ottamaan. Projekti tähtää koulukiusaamisen ehkäisemiseen. Rauman freinetkoulun rehtori Nina Mäkelä uskoo, että jos yhteiskunta muuttuu nykyisestä yksilökeskeisyydestä yhteisöllisemmäksi myös kiusaaminen vähenee.

Ennakkoluuloja YLE Radio 1:ssä torstaina 6.8.2009. klo 12.15, toinen lähetys perjantaina 7.8. klo 18.00

YLE Radio 1 torstaina 30.7.2009 klo 9.05 - 9.58

Suomalainen työelämä on julmaa. Sosiaalisesti taitavat pötkivät pitkälle, ja keskinäinen kilpailu on kovaa.

Pastori Antti Kylliäisen mukaan työpaikoilla tarvitaan lisää anteeksiantoa.

Torstaina Tuomas Enbuske kysyy, ratkaiseeko armo työelämän ongelmat.

Mukana keskustelussa ovat työehtoasiantuntija Nikolas Elomaa SAK:sta, pastori Antti Kylliäinen ja tunnetutkija, konsultti Mikael Saarinen.

(Ohjelma on uusinta syyskuulta 2009)

YLE Radio 1 tiistaina 4.8.2009 klo 9.05 - 9.58

Mihin vie asiallinen keskustelu kirkosta ja rekisteröidyistä parisuhteista?

"Nyt on aika asialliselle keskustelulle. Eri kantoja edustavien tulisi nyt toimia toisiaan kunnioittaen ja kuunnellen etsiä ratkaisuja, joiden takana he voisivat yhdessä olla."

Näin kutsui kansaa Jukka Paarma puhuessaan maanantaina 16.3.2009 Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet -mietinnön luovutustilaisuudessa.

Miten käy kansankirkon ja löytyykö yhteistä maailmankuvaa tai teologis-eettistä tulkintaa kun "vanhoilliset" ja "uudistusmieliset" keskustelevat seksuaalisuudesta ja parisuhteista?

Päällisin puolin näyttää siltä, että homoliittojen siunausmahdollisuuksia pohtinut työryhmä olisi päätynyt työssään laihoihin lopputuloksin. Pikasilmäyksellä mietintö muistuttaa vaikkapa taloustieteen teoriasta käytyä keskustelua. Hienolla teorialla voi "siunata" jo vallassa olevan käytännön.

Joka tapauksessa piispainkokouksen asettama parisuhdelakityöryhmä on selvittänyt mietinnössä parisuhdelain rekisteröinnin seurauksiin liittyviä teologian, psykologian, jumalanpalveluselämän, sielunhoidon, hallinnon, sosiologian sekä juridiikan näkökulmia, sekä selvittänyt muiden kirkkojen käytäntöjä. Istu ja pala!

Monipäisen kirkon piirissä on ainakin kaksi maailmankuvaa, joista toinen tutkii ihmistä ja yhteiskuntaa ja eettisiä kysymyksiä myös kulttuuri-historiallisina ihmisten tekoina, ja toinen puoli voimallisemmin Raamatun sanan kirjaimellisen lukemisen kautta. Käsitykset ihmisen osasta ajallisena, parisuhteissakin elävänä seksuaalisena olentona eroavat osapuolien kesken.

Arkkipiispa Jukka Paarmalle luovutettu kiinnostavan monipuolinen työryhmämietintö Kirkko ja rekisteröidyt parisuhteet on vasta viimeisin etappi debatissa, jonka seitsemän vuotta sitten voimaan tullut laki rekisteröidystä parisuhteesta sysäsi osaltaan liikkeelle.

Keväällä 2004 piispainkokous käynnisti laajan projektin, jolla pyrittiin hahmottamaan parisuhteen rekisteröinnin seurauksia kirkollisessa toiminnassa. Nyt uunituore mietintö ehtii jo syyskuiseen piispainkokoukseen ja lähetekeskusteluiden ja valmistelujen kautta mahdollisesti kirkolliskokoukseen, joka käy omat lähetekeskustelunsa ja valiokuntavaiheensa.

Hyvin optimistisesti ajatellen 2010 marraskuussa voimme nähdä pystyykö kirkolliskokous ottamaan kantaa rekisteröityihin parisuhteisiin vai siirtyykö pallo seuraavalle. Seuraavan kirkolliskokouksen kokoonpanoon kansa voi vaikuttaa seuraavissa seurakuntaneuvostovaaleissa 14 - 15.11.2010. Ja sitten matka jatkuu.

Mitä työryhmän kannat ja esitys tarkoittavat itse kullekin? Miten tulkita ihmisen seksuaalisuutta ja parisuhteita historian tai Raamatun tulkintojen valossa? Miten siunata homoa? Mitä kirkon valtarakenteissa oikein tapahtuu, kun rekisteröityjen parisuhteiden siunaaminen näyttää olevan nyt suuri ongelma?

Suorassa Markku Heikkinen radio-ohjelmassa 17.3.2009 etsivät yhteyttä eri maailmankuvien välillä

Kalervo Salo, parisuhdelakityöryhmän pysyvä asiantuntija, Liisa Tuovinen, rovasti, Leif Nummela, Uusi Tie -lehden päätoimittaja ja kirkolliskokousedustaja sekä Anna Moring, jonka väitöstutkimus käsittelee perheideaaleja yhteiskunnallisissa ja oikeudellisissa keskusteluissa Suomessa ja Ruotsissa 1990- ja 2000-luvuilla.

(Ohjelma on uusinta maaliskuulta 2009)

Olisiko siitä jo viisi vuotta, kun panimme Radioteatterissa käyntiin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla –romaanin dramatisointihankkeen. Nyt on alkamassa elokuu 2009 ja samalla sarja alkaa pyöriä radiossa ja jatkuu vuoden loppun asti. Kuten muistamme: 21 jaksoa.

Tämä asia on palautettava omaan mieleen, koska se mikä kuulijoille nyt alkaa, on meille asianosaisille jo ikään kuin mennyttä. Sarjan kaikki tuskaisat vaiheet oikeudenhankkimisineen, henkilörekrytointeineen, tuotantoaikataulutuksineen, yhteisen näkemyksen löytämispalavereineen, työdynamiikan pelkoineen ja toivoineen, kaikki tämä on takana. Ja pitkä monihenkilöinen kuunnelma purkissa. Se on purkissa kaikkine virheineen ja mokineenkin (jos sellaisia on). Mitään ei voi enää korjata eikä muuttaa. Nyt on vain otettava vastaan kuulijoiden reaktiot.

Minä tiedän, että sekä kirjoittajat että ohjaajat tekivät hyvää työtä, parastaan. Mutta tiedän myös, että minä olin ensimmäinen joka rajoitti roolihenkilöiden ja kohtausten määriä, musiikin käyttöä, tuotantoaikoja jne. Tämä kuunnelmasarja haluttiin tehdä, mutta siihen ei ollut olemassa mitään erillisrahoja. Se oli toteutettava Yleisradion normaalin taloudellisen tilanteen (joka aina on kireä) puitteissa. Ja se tehtiin.

Kun romaani on suurelle osalle kuulijoista tuttu, voi tietenkin odottaa että heidän mielikuvansa tapahtumista ja henkilöistä eivät vastaakaan sitä, mitä he kuulevat. Mutta tällaisia asioita tekijät eivät pelkää. he ovat toteuttaneet omaa näkemystään ja etsineet äänellistä vastinetta sille, miten he teoksen ymmärtävät. ”Äänellinen vastine”, se tarkoittaa oikeiden näyttelijä-äänien löytämistä, oikeanlaisia puherytmejä ja painotuksia, se tarkoittaa sen määrittelemistä kuinka pitkälle ns. akustisen maailman halutaan vastaavan sitä mitä me kuvittelemme historiallisten äänten olleen. Päreiden veistäminen, hevosen kengittäminen, suon raivaaminen, heinäteko, sodankäynti ym. ovat tällaista maailmaa. Lähtökohtamme oli se, että kansatieteellistä realismia emme halua noudattaa, mutta haluamme kuitenkin antaa selvän vaikutelman siitä, että tapahtumat sijoittuvat tiettyihin vaiheisiin historiassamme.

Suuren romaanin siirtäminen toiseen muotoon, draamaksi, ihmisten välisiksi suhteiksi ja toiminnaksi, on aina poistamista, luopumista. Romaani on itse oma kaikkensa. Se on totaliteetti, jolle on uskaliasta tehdä mitään. Mutta kun nyt halusimme ja saimme oikeuden tehdä, niin vaikka käytössä on 21 n. 40 minuutin mittaista jaksoa (joka on yhteensä 14 tuntia), ei romaani kuitenkaan ole siinä kokonaisuudessaan. Sarjassa on dramaattisia kohtauksia; liikuttavia, herkkiä, tunteellisia, mutta myös väkivaltaisia, riitaisia ja rivojakin. Kohtausten kautta draama kulkee. Linnalta ne kaikki ovat, mutta kannattaa muistaa että kaikki dramatisoinnit ovat tulkintoja romaanista. Ja se on tämä tulkinta, jonka me nyt luovutamme kuulijoille heidän nautittavakseen ja arvioitavakseen.

Radioteatterille tämä on ollut iso urakka, jonka eteen koko tuo yhteisö teki töitä löydettyään työn kestäessä yhteisen kielen. Kolme dramatisoijaa, kolme ohjaajaa, kolme äänisuunnittelijaa, sata näyttelijää, järjestäjä, toimihenkilöt, tuottaja. Tällä henkilöstöllä, suhteellisen pienellä itse asiassa, tämä suuri työ tehtiin.

En ole enää Radioteatterin palveluksessa, mutta tunnen silti helpotusta, että tämä suurtyö saatiin tehdyksi, ja siitä tuli vieläpä näin hieno. Siitä kiitos koko ryhmälle.

Milloin tunsitte viimeksi luokkakateutta?

Älkää valehdelko! Muistatte varmasti hetken, jolloin lähimmäisen valtava omakotitalo ja hänen plasma-tv:sä myrkyttivät mielenne kaunalla. Illan pimeinä hetkinä kysytte itseltänne, miksi ahneet ja pinnalliset ihmiset saavat optioita ja matkustavat useammin kuin te?

Tervetuloa luokkakokemusten maailmaan!

Oletteko muuten etsinyt hyväksyntää niin sanotuissa paremmissa piireissä? Kuinka monta kertaa te olette teitä varakkaampien ja menestyvämpien ihmisten kalsean , ylimielisen katseen?

Te vannoitte kostoa, mutta häpeänne voitti. Olitte hiljaa, mielistelitte nöyryyttäjäänne. Skoolasitte kohteliaasti jäykkä hymy huulillanne.

Tämän ohjelman tekijät ymmärtävät teitä. Olemme tunteneet kirvelevää alemmuutta meitä hienommissa piireissä ja katselleet ylemmyydentuntoisesti niitä, joilla menee meitä huonommin.

Olemme nousukkaita ja etsimme tässä ohjelmassa omaa luokkakokemustamme.

Pyydämme teiltä vain yhtä, rehellisyyttä: miettikää tämän ohjelman aikana oman sukunne luokkahistoriaa. Kysykää itseltänne, mitä teille periytyy edellisiltä sukupolvilta? Oletteko ehkä saaneet huono-osaisuuden taakan? Kompensoitteko sillä plasma-tv:llä edellisen sukupolven nöyryytyksiä?

Vai oletteko saaneet hyvän perinnön? Oletteko saaneet sosiaaliset verkostot ja asunnon opiskeluajaksi? Jos näin, niin ette kai vain ole unohtaneet, että näin ollen mahdollinen menestyksenne ei ole teidän omaa ansiotanne?

Jos haluatte ymmärtää itseänne, Teidän on tajuttava luokkanne lait. Herätkää porvarit , herätkää työläiset, herätkää keskimmäisen keskiluokan keskimmäiset!

Nyt on aika puhua luokista.