Viime aikoina on keskusteltu kovasti teinityttöjen kasvavasta väkivaltaisuudesta. Ainakin lehtiotsikot ovat olleet raflaavia. Hesari uutisoi näyttävästi syksyllä Non Fighting Generationin tutkimuksesta, jonka mukaan 45 prosenttia teinitytöistä olisi käyttänyt jonkinsorttista väkivaltaa. Vähemmälle huomiolle jäi se, että kyse oli Irc-galleriassa tehdystä "gallupista"; johon vastaajia ei ollut valittu mitenkään tasapuolisesti kaikista tytöistä. Mutta yleisestä keskustelusta tulee sellainen kuva, että teinityttöjen väkivalta on lisääntynyt. Listasi tähän muutamia uutisia viime vuosilta;

"Naisia on viime vuosina aiempaa useammin epäilty pahoinpitelyrikoksista. Erityisen paljon on kasvanut 15-20-vuotiaiden osuus, kertoo Päivi Honkatukia" Helsingin sanomat 10.57.2005 artikkelissa "Mikä tyttöjä vaivaa"

"Rikosilmoitukset alle 15-vuotiaiden tyttöjen pahoinpitelyistä Vantaalla ovat lähes kolminkertaistuneet viime vuodesta. Ilmoituksia tehtiin poliisille viime vuonna 17. Tämän vuoden puolella niitä on tehty jo 43." Helsingin sanomat 17.7.2008

"Tytöt ovat poliisitilastojen mukaan käyneet viime vuosina entistä väkivaltaisemmiksi. Pahoinpitelyistä epäillään yhä useampia alle 21-vuotiaita naisia ja tyttöjä. Kymmenen vuotta sitten pahoinpitelystä epäiltiin 700:aa tyttöä vuodessa, viime vuonna jo 1300:aa. Kaikista alle 21-vuotiasta epäillyistä heidän osuutensa on nykyään 22 prosenttia." HS 12.10.2007

"Rikoskomisario Matti Palojärvi oikaisee käsitystä, jonka mukaan pojat olisivat tyttöjä väkivaltaisempia. Päinvastoin erityisesti tyttöjen väkivaltainen käyttäytyminen on lisääntynyt." HS - 22.5.2006

Onko sitten tyttöjen väkivalta ihan oikeasti lisääntynyt? Tilastoja on hankala tulkita, koska ilmoitusherkkyys on kasvanut huomattavasti. Molempien sukupuolten tekemistä väkivallanteoista ylipäätään kerrotaan poliisille nykyään enemmän kuin ennen. Sehän ei tarkoita että niitä tapahtuisi enemmän. Esimerkiksi murhatilastot sanovat päinvastaista; murhat ja tapot ovat Suomessa vähentyneet koko 2000-luvun. Murha tai tappo on helpompi tilastoida kuin koettu väkivalta. Jos ruumis löytyy, siitä yleensä näkee onko uhri tapettu. Väkivalta myös muuttaa muotoaan, esimerkiksi 70-luvulla muodikkaat kaupunkiosien väliset jengitappelut ovat kadonneet lähes tyystin.

Yksi asia on selvä, tytöt juovat nykyään enemmän kuin ennen. Ja seitsemän kymmenestä naisten väkivallanteosta tapahtuu kännissä. Naisten juominen on vapautunut samaan tahtiin kuin naisten vapautuminen muutenkin.

Onko tyttöjen tekemä väkivalta kasvanut, vai onko kysymys moraalipaniikista ja liioittelusta? Ja mitä väkivallalle voi tehdä. Siitä keskustelivat kanssani säkenöivästi nuorisotutkimuksen dosentti Jaana Lähteenmaa, nuortenlääkäri Miila Halonen Väestöliitosta ja psykologi Hannele Törrönen Ensi- ja turvakotien liitosta.

Monikulttuurisuus ideana – tai sanoisinko, ideologiana – sai alkunsa kaksikielisyyskeskustelusta Kanadan Quebecin osavaltiosta, muutama vuosikymmen sitten. Konkreettinen kiistakysymys, josta keskustelu silloin lähti liikkeelle, oli se, miten paljon valtio voi rajoittaa yksilön oikeuksia vähemmistökulttuurin säilyttämisen nimissä. Quebecissa ranskankieliset vanhemmat eivät voineet laittaa lapsiaan englanninkieliseen kouluun.

Monikulttuurisuus-teorioilla selitettiin, että kulttuurin suojelu on myös yksilön hyväksi. Filosofit selittivät, miten tärkeää on äidinkielen ja tutun kulttuuriympäristön säilyttäminen yksilön ehjän personaallisuuden kehittymisen kannalta.

Suomessa puhutaan monikulttuurisuudesta usein ikään kuin kysymyksessä olisi uusi ilmiö. Tosiasiassa Suomi on ollut monikulttuurinen jo vuosisatoja. Täällä on aina ollut erilaisia kansallisuuksia ja kieliä. Virallinen kaksikielisyys tekee nyky-Suomesta tavallaan Quebecin, nykyajan monikulttuuriajattelun kehdon, kaltaisen paikan.

Mitä olisi Suomi ja suomalaisuus ilman Mannerheimia, Runebergia,
Topeliusta – tai Snellmania, joka toki taisteli suomalaisuuden puolesta? Vielä 150 vuotta sitten Suomen kulttuurielämä oli pitkälti ruotsinkielistä.

Nyt monet tosisuomalaiset protestoivat “pakkoruotsia” vastaan. Onko kaksikielisyys Suomessa aikansa elänyt? Voiko ruotsinkielinen kulttuuri säilyä, vaikkeivat kaikki ruotsia osaisikaan? Uhkaako monipuolistuva monikulttuurisuus ruotsin asemaa?

Vähemmistökielen aseman ei pitäisi olla suoraan riippuvainen vähemmistöön kuuluvien henkilöiden määrästä. Monipuolisen kulttuuriperinteen vaaliminen on arvo sinänsä. Vai onko? Päästäänkö tästä Suomessa koskaan yksimielisyyteen?

Ulkoistaminen on sitä, että ei tehdä itse vaan teetetään muilla.

Suomen hallitukset ovat alkaneet teettää muilla valtion hommia, muun muassa ulkopolitiikkaa.

Valtiovalta ei vain ulkoista vaan myös privatisoi; pörssittää ja myy kansallisomaisuutta - hirmuiseen alehintaan - ulkomaille. Eniten on omaamme ulkoistanut Paavo Lipponen aaterajoitteisine ministerisosialistitovereineen. He ovat antaneet näkymättömän käden johtaa orkesteria, jossa pianistitkin ovat olleet toisen viulun soittajia. Majakovskin uho, että ”ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy”, ei ole ollut hakusessa.

Tänään ulkoistetaan kansakunnan terveyspalveluja. Valelääkäreitä ja tappajahoitajia - ruotsalaisyhtiö Mehiläisen johdolla - työllistäneet yksityiset terveyspalvelimet myyvät kunnille - täyteen hintaan - osin ammattitaidotonta ja osin kielitaidotontakin työvoimaa köyhien sairastaa.

Kun julkinen valta, tässä tapauksessa HUS, piti vaarallisena eikä suostunut tekemään keravalaiselle potilaalle laihdutusleikkausta, kyseinen henkilö osti riskioperaation yksityiseltä Pulssilta Turusta. Tämä yksityisfirma leikkasi ja sai rahansa. Julkisella puolella oli pelätty jälkikomplikaatioita, ja niitä tuli. Niiden hoidon hinta oli 300 000 euroa.

Iso periaatteellinen kysymys on se, kuka maksaa: keravalaiset veronmaksajat vaiko leikkauksella rahastanut Pulssi. Minusta julkisen vallan tulee lähettää lasku Pulssille. Keravan kaupungin mielestä kai ei. Ainakaan Kerava ei ole vielä antanut HUS:ille lupaa lähettää lasku julkisen Keravan sijasta yksityiselle Pulssille.

Tapaukseen liittyy nykyaikaisen kermankuorinnan koko ideologia: yksityiset terveyspalvelimet ottavat rahaa vastaan riskejä, mutta jos ne toteutuvat, jälkihoito tulee maksuun veronmaksajille.

Kannattaa myös seurata, mitä on tapahtumassa meidän verovaroillamme koulutettujen uusien lääkäreiden pakolliselle yhdeksän kuukauden terveyskeskuskoulutukselle. Se halutaan hoitaa reppufirmojen keikkapalveluina, muun muassa Lääkäriliitto haluaa. Kaikki kunnia ammatillisesti päteville, ahkerille ja empaattisille lääkäreilleni, mutta heidän liittonsa on murentamassa julkisia palveluja, etten sanoisi sitä melanoomaksi julkisen terveydenhoidon iholla. Muistissa on, miten Lääkäriliitto on ollut valmis rajoittamaan lääkärikoulutusta ja tuottamaan lääkäripulaa.

Lääkäripulan ohella meillä on puolueettomuus- ja liittoutumattomuuspulaa, kun hallitus ja eduskunta ovat ulkoistaneet Suomen ulkopolitiikan, joka on yksi itsenäisen valtion tärkeimmistä tunnusmerkeistä.

Vanhasen hallituksen ohjelmaan, tuohon isänmaan partureiden privatisoimis- ja ulkoistamisluetteloon, ei ole kirjattu kansamme sisäistämää ”puolueettomuutta” eikä enää edes ”sotilaallista liittoutumattomuutta”. Ennen oli, mutta se olikin aikaa, jolloin Suomi ei ollut ”melkein” sotaa käyvä maa. Naurettava tuo Halosen käyttämä sana ”melkein”, kun suomalaiset sotivat USA:n sotilaiden kanssa Naton johdolla Afganistanissa. Talebanilaisille myös suomalaiset ovat vieraita valloittajia.

Suomalaiset eivät ennen Afganistania olleet sotineet puoleentoista sataan vuoteen vierailla mailla, - paitsi mitä nyt vähän hyökättiin kesällä 1941 Neuvostoliittoon. Monissa lehdissä uudelleen käytävässä 75 vuoden takaisessa suomalaisille kunniakkaassa talvisodassa Stalin oli tehnyt liiton Hitlerin kanssa ja saanut tältä hyökkäysluvan. Jatkosodassa taas Suomi oli liitossa Hitlerin ja natsien kanssa ja hyökkäsi - Mannerheimin miekkavalan sanoin - ”Leninin roistoja ja heidän kurjia kätyreitään vastaan”.

Niissä piireissä ei väsytä muistuttamaan, miten Kekkonen keskusteli yksin ilman todistajia Suomen ja Neuvostoliiton suhteista - eli ulkopolitiikasta - pahan valtakunnan johtajien kanssa. Mutta miksi ei tätä yhden lautasen politiikan saatanallistamista uloteta nykyaikaan? EU:n huippukokouksissahan Suomea edustaa vain yksi henkilö, jonka huulet EU sinetöi kokousten jälkeen.

EU:n uuden perustuslain mukaan Eurooppa-neuvosto voi tehdä sitovia päätöksiä meidän ulkopolitiikastamme ja jopa päättää tehdä EU:sta sotaliiton, joka voi myös hyökätä, laittomasti, ilman YK:n lupaa.

Että sellaista ulkoistamista meille suomalaisille.

Esko Seppänen, Ajankohtainen ykkönen 26.1.2010

Todennäköisesti ei, ainakaan rahallisesti ajatellen. Mutta, jos unohdetaan rahat ja katsotaan kielitilannetta tunnetasolla. Sehän on se taso, jolla liikutaan silloin kun pakkoruotsista keskustellaan. Suomenruotsalaiset eivät juuri tahdo keskustella asiasta rahanäkökulmasta, koska silloin he jäävät auttamatta alakynteen. Pakkoruotsi maksaa.

Sen takia pakkoruotsi verhotaan tunteellisuuden ja hempeyden viittoihin, niiden avulla vedotaan ihmisen parhaimpaan, ihmisen pehmeään sisustaan, sydämeen.

Tottahan toki pakkoruotsi on paikallaan jo pelkästään sen takia että Suomi kuuluu Pohjoismaihin. Pohjoismaisessa kanssakäymisessä ruotsinkieli on erittäin tarpeellinen, jos ei peräti pakollinen. Jos suomalainen osaa ruotsinkieltä, silloin suomalainen voi keskustella muiden pohjoismaalaisten kanssa ruotsiksi.
Ja sehän on – kuten aina välillä kuulemme tuolta Österbottenin suunnasta – parasta mitä ihminen voi tehdä: puhua ruotsia muiden pohjoismaalaisten kanssa.

Niin, paitsi ei islantilaisten kanssa, koska islantilaiset puhuvat islantia.
Kukakohan vaatii islantilaisia puhumaan ruotsia? Ja haluavatko islantilaisetkin oppia puhumaan ruotsia, jotta voivat sitten keskustella ruotsiksi aina kun tapaavat jonkun toisen pohjoismaalaisen? Eikä se ruotsin puhuminen juuri onnistu tanskalaistenkaan kanssa. Tanskalainen nimittäin saattaa ymmärtää ruotsia puhuvaa ruotsalaista, mutta toisinpäin se homma ei enää kovin hyvin toimikaan.
Kuka vaatii tanskalaisia oppimaan ruotsia – noin pohjoismaalaisen yhteishengen mukaisesti?

Pakkoruotsin saa ja voi kyseenalaistaa. Nyt on vain kyse siitä, pitäisikö se todella kyseenalaistaa? Ihan aikuisten oikeastikin?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 27.1.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Suomi neito kahlaa syvällä eikä shemeikkaa kuulu. Vanhuusväestö kasvaa suhteessa työssäkäyviin. Huoltosuhde kuumentaa poskia. Työeläkkeen kertymiseen ja eläkeikään tehtiin isoja muutoksia viimeksi vuonna 2005 ja ne tulivat voimaan vasta äskettäin. On luotu superkarttumia ja muita hienouksia. Jostain syytä porvarihallituksella eikä elinkeinoelämällä ole tässä saumassa malttia odottaa nouseeko eläköitymisikä vastikään tehdyillä muutoksilla tarpeeksi.

Rantalan työryhmä sorkkii nyt suomalaista, maailman mitassa ainutlaatuista eläkejärjestelmää uuteen kuosiin, jonka tulisi olla hahmotettavissa tällä viikolla. Kriisiin ajautuneen työryhmän piti saada valmista aikaan jo viime vuoden puolella.

Samaan aikaan huoltosuhteen huolestuttamien työryhmien Suomessa kansantuote vajosi viime vuonna yli 7 prosenttia eli enemmän kuin sotavuosina tai 90-luvun lamavuosina. Vienti supistui lähes kolmanneksen ja teollisuuden investoinnit 40 prosenttia. Tällä viikolla vihreiden työministeri saanee tiistaina suunsa auki ja taivastellaan uusia työttömyyslukuja. Työttömyys nousee pahimmillaan 14 prosentin hujakoille. Liittykää yhteen talkoisiin rakastamaan lähimmäisiänne ja etsimään liito-oravia pusikoista!

Näin etenee hallittu markkinatalous ja monella on peräpukamat puikeena jännityksestä kun eläkekeskustelu hukkuu kuten lapsi joululaulussa hankeen Minustako Keskustan puheenjohtaja - mediakisan jalkoihin. Loistava ajoitus Apollonkadun tuotantoyhtiöltä. Kyl rikoo on riskillä ruma.

Nyt siirrämme lähetyksen Apollonkadulta x-factorista takaisin huoltosuhteesta huolestuneiden neuvottelupöytään. Siis. Osaltaan eläkekeskustelu on poliittista hegemoniataistelua, josta on vaikea erottaa mikä puolue tai etutaho on suomalaisen työn ja palkansaajan puolestapuhuja. Voisiko ratkaisu työurien pidentämiseen löytyä taistelusta työttömyyttä ja työkyvyttömyyttä vastaan pikemminkin kuin eläkeiän pakkonostosta? Rantalan työryhmän jäsen, SAK:n Kaija Kallinen totesi julkisuudessa, että EK:n esitykset eläkejärjestelmän muuttamiseksi ovat eläke-etuuksien heikennyksiä, joilla ei vaikutuksia työurien pidentämiseen. Miten yli 60-vuotiaiden työttömyysturvan heikentäminen kuuluu tähän? Pistetäänkö tässä nyt EK:n ja porvarihallituksen hallituksen toimesta eläkeasian varjolla palkansaajia ja ay-liikettä polvilleen?

Mitä sitten jos osa-aikaeläke lopetetaan ja jos työttömyysturvaa leikataan 58-60-vuotiailta? Mitä sitten jos varhennettu varhaiseläke poistetaan ja jos 63-vuotiaat pääsevät eläkkeelle vasta 40 vuoden työuran jälkeen?

Työelämän ongelma on siinä, että ihmiset eivät jaksa eivätkä viihdy työpaikalla niin vanhoiksi kuin kestävä huoltosuhde vaatisi. Työkulttuuria tulisi ravistella työelämän laadun eli hyvinvoinnin parantamiseksi. Eiväthän suomalaiset palkansaajat karkaa eläkkeelle laiskuuttaan tai selkärangattomuuden vuoksi. Mutta jos paikat ei kestä niin ne ei kestä.

Rantalan työryhmästä tihkuneet kaavailut osa-aikaeläkkeen, varhennetun varhaiseläkkeen lopettamisesta kuulostavat tosi kummilta. Eikö juuri päinvastaiseen suuntaan tulisi mennä? Aivan liian moni työnantaja haluaa eroon 60 vuotta lähetystyvistä työntekijöistä. Jospa vuonna 2005 tehdyn eläkejärjestelmään kuuluvaa ”superkarttuman” tapaista porkkanaa soviteltaisiin maksuhelpotuksina työnantajille niin, että kannustinjärjestelmällä yli 60 -vuotiaita pidettäisiin työelämässä eikä potkittaisi ulos. Toisilla työpaikoilla jo käytössä olevaa senioriohjelmaa voisi kirjoittaa lainsäädännöksi ja laajentaa vertaisiin ja virastoihin niin, että 58-vuotialle tarjottaisiin oikeutta 6-tuntiseen työpäivään. Samaa asiaa eri paketissa voisi lähestyä osa-aikaeläkejärjestelmää laajentamalla niin, että 60 vuotta täytettyään ihminen voisi tehdä keskimääräisen ansion mukaan aluksi vaikka 70 prosenttia työajasta ja olla 30 prosenttia eläkkeellä. Sitten 65 vuotiaan prosentti voisi olla 50-50 jne.

YLE Radio 1:ssä tiistaina 26.1.2010 klo 9.05 - 10.00 Kainuun aatelisen seurassa ainutlaatuisesta suomalaisesta eläkejärjestelmästä ottaa selkoa Mikko Kautto, Eläketurvakeskuksen tutkimusosaston johtaja, Jari Sokka, suunnittelujohtaja Kuntien eläkevakuutuksesta sekä Timo Silvola, johtaja Finanssialan Keskusliitosta.

Nyt saa kysyä ja kommentoida tässä blogissa tai laittamalla tekstiviesti numeroon 16140 aamu_viesti ja se maksaa 40 senttiä.

Tiistaina se tiedetään : joko työttömyys kimmahti joulukuussa yli kymmenen prosentin. Ilmeisesti kyllä, sillä viikonloppuna voimaministeritkin heräsivät viimein lupailemaan lisätoimia ja -budjetteja

Onko työttömyys globaali luonnonlaki vai voisiko Suomi toimia kuin Kinnula tai Paltamo ja järjestää töitä eikä tukiaisia. Montako kuukautta nuoren on jonotettava työvoimatoimiston luukulle ? Miten kävin Pirkanmaan yrittäjille, jotka päättivät uhmata suhdanteita ja olla irtisanomatta ketään ? Vievätkö mahanmuuttajat meidän työt vai tuovatko käsiä aloille, jotka eivät lamassakaan meille kelpaa ?

Studiossa edellinen entinen työministeri, SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tarja Filatov, neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen työ- ja elinkeinoministeriöstä ja professori Pertti Koistinen Tampereen yliopistosta.

Viikon kolumnisti : Esko Seppänen.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina klo 12.15-13.00,uusinta klo 17.20-18.05 YLE Radio 1

Radio on rakkauteni, ja uskonpa, että moni radion kanssa kasvanut ikätoveri on samaa mieltä.

Kun tätä uutta maanantaiohjelmaani varten Yleisradion ääniarkistoon sukelsin, sain sieltä asiantuntevien arkistovirkailijoidemme työn tuloksena kuuluville koko joukon haastatteluja. Osan niistä olin tietysti lähestulkoon unohtanut. On hyvin jännittävää kuunnella entisiä tekemisiään - mikä ilo onkaan se, että niistä on jälki jäänyt... Vähitellen, kuunnellessa alkaa jostain selkäytimen takaa nousta muistikuvia, mielen näkymiä hetkistä ja tilanteista, joissa ihmisiä on kohdannut, missä haastatteluja on tehnyt, ja kenen kanssa.

Nyt kuultavista ensimmäinen vie kuulijansa tavallaan niin kauas kuin 50-ja 60-luvuille, vaikka itse haastattelu onkin tehty vuonna 1981. Tuolloin kesäkuun puolessavälissä -81 alkoi Tänään iltapäivällä-ajankohtaislähetyksessä uusi kesäsarja: ”Mitä kuuluu henkilö X:lle, joka oli aiemmin julkinen tuttumme, mutta josta emme ole vuosikausiin kuulleet juuri mitään?" (Huomaatte kai, että sana julkkis ei vielä silloin ollut levinnyt joka ihmisen suuhun….)

Ensimmäinen kesävieras Mr X. oli STT:n entinen uutistenlukija Hugo Ahlberg, jonka ääni vuosien 1956 ja 1963 välillä oli yhtä kuin Suomen Tietotoimisto. Muistutan tässä nuorempia lukijoita siitä, että tuolloin radiossa ei vielä ollut omaa uutistoimitusta, uutiset kuultiin muutaman kerran päivässä STT:sta. Lukijana oli hyvin usein Hugo Ahlberg, mies jonka äänessä henkilöityi "STT:n uutisia".

Kaikkein hassuinta on tuolloin 1981 ollut se, että yhtään ainoaa Hugo Ahlbergin lukemaa uutislähetystä ei ole tallessa. Käytiin läpi sekä Ylen että STT:n arkistot. Tulos 0. Uutiset, nehän tulevat ja menevät... Ahlbergin ääntä toki on tallessa, hän oli varsin käytetty filmien spiikkaaja ja erilaisten elokuvakatsausten selostusääni - uutisia vain ei löydy.

Niinpä sitten pyysin häntä 18 vuotta viimeisen uutistenluvun jälkeen lukemaan kevään vuodentulouutisia - onpahan jäljellä siis edes jotain uutisilta vivahtavaa Hugo Ahlbergin lukemana.

Hänen ääntään kuullessa meikätyttö siirtyi kuin itsestään lapsuudenkotiin, sen olohuoneessa komeilevan ison putkiradion ääreen. Sen kehykset olivat lakkapintaiset ja se oli verhoiltu hienosti. Sen vihreä silmä vilkutti ystävällisesti ja sen laajassa radioasemien luettelossa oli ihmeellisiä nimiä: Motala, Hilversum, Kaunas, Luxemburg...

Toisen äänen vuodelta 1981 tavallaan esittelee vielä silloin fil.lis., sittemmin fil.tri Aino Räty-Hämäläinen, jota kävin haastattelemassa Espoon Soukassa hänen väitöstilaisuutensa aamuna. Väitöskirjan aiheena olivat Ilmari Turjan näytelmät.
Ja millainen oli Ilmari Turja, juristi, journalisti, näytelmäkirjailija, aikansa aktivisti? Hän oli hiukkasta vaille 80-vuotiaana oikea pohjalainen toteemi, teräväsanainen loistava sanankäyttäjä, joka huumorin keinoin otti niskalenkin kenestä tahansa - minä nuori haastattelija mukaan luettuna.

Kuvio oli kutkuttava: nuori ja vanha radikaali saman pöydän ääressä... Jos siinä jotain ottelun makua on, niin voittajana selviytyy suvereenisti Ilmari Turja itte. Työvoittonani saan pitää toki sen , että hän suostui tulemaan haastatteluun. "Soon niin kaukana se Pasila" , sanoi Turja jonka mielestä Pasila oli jotensakin susirajan takana Kulosaaresta, josta hän haastatteluun tuli. Mikä persoona..!

Olisi hauska tietää, millaisia muistumia nämä jo edesmenneet äänet kuuntelijoissa herättävät... Vilkkuuko radion vihreä silmä vielä, muistuuko mieleen STT:n uutisten "puolivirallinen" nuotti - vähän juhlava mutta turvallinen, millaiselta kuulostaa järkähtämättömän pohjalainen puheenparsi, jossa kyllä "trossataan" niin että oma kehu tuoksahtaa,
mutta jossa taustalla kuitenkin on jopa pieni itsekritiikin siemenkin...

YLE Radio 1 maanantaina 25.1.2010 klo 9.05 - 10.00

Radio on rakkauteni, ja uskonpa, että moni radion kanssa kasvanut ikätoveri on samaa mieltä.

Kun tätä uutta maanantaiohjelmaani varten Yleisradion ääniarkistoon sukelsin, sain sieltä asiantuntevien arkistovirkailijoidemme työn tuloksena kuuluville koko joukon haastatteluja. Osan niistä olin tietysti lähestulkoon unohtanut. On hyvin jännittävää kuunnella entisiä tekemisiään - mikä ilo onkaan se, että niistä on jälki jäänyt... Vähitellen, kuunnellessa alkaa jostain selkäytimen takaa nousta muistikuvia, mielen näkymiä hetkistä ja tilanteista, joissa ihmisiä on kohdannut, missä haastatteluja on tehnyt, ja kenen kanssa.

Nyt kuultavista ensimmäinen vie kuulijansa tavallaan niin kauas kuin 50-ja 60-luvuille, vaikka itse haastattelu onkin tehty vuonna 1981. Tuolloin kesäkuun puolessavälissä -81 alkoi Tänään iltapäivällä-ajankohtaislähetyksessä uusi kesäsarja: ”Mitä kuuluu henkilö X:lle, joka oli aiemmin julkinen tuttumme, mutta josta emme ole vuosikausiin kuulleet juuri mitään?" (Huomaatte kai, että sana julkkis ei vielä silloin ollut levinnyt joka ihmisen suuhun….)

Ensimmäinen kesävieras Mr X. oli STT:n entinen uutistenlukija Hugo Ahlberg, jonka ääni vuosien 1956 ja 1963 välillä oli yhtä kuin Suomen Tietotoimisto. Muistutan tässä nuorempia lukijoita siitä, että tuolloin radiossa ei vielä ollut omaa uutistoimitusta, uutiset kuultiin muutaman kerran päivässä STT:sta. Lukijana oli hyvin usein Hugo Ahlberg, mies jonka äänessä henkilöityi "STT:n uutisia".

Kaikkein hassuinta on tuolloin 1981 ollut se, että yhtään ainoaa Hugo Ahlbergin lukemaa uutislähetystä ei ole tallessa. Käytiin läpi sekä Ylen että STT:n arkistot. Tulos 0. Uutiset, nehän tulevat ja menevät... Ahlbergin ääntä toki on tallessa, hän oli varsin käytetty filmien spiikkaaja ja erilaisten elokuvakatsausten selostusääni - uutisia vain ei löydy.

Niinpä sitten pyysin häntä 18 vuotta viimeisen uutistenluvun jälkeen lukemaan kevään vuodentulouutisia - onpahan jäljellä siis edes jotain uutisilta vivahtavaa Hugo Ahlbergin lukemana.

Hänen ääntään kuullessa meikätyttö siirtyi kuin itsestään lapsuudenkotiin, sen olohuoneessa komeilevan ison putkiradion ääreen. Sen kehykset olivat lakkapintaiset ja se oli verhoiltu hienosti. Sen vihreä silmä vilkutti ystävällisesti ja sen laajassa radioasemien luettelossa oli ihmeellisiä nimiä: Motala, Hilversum, Kaunas, Luxemburg...

Toisen äänen vuodelta 1981 tavallaan esittelee vielä silloin fil.lis., sittemmin fil.tri Aino Räty-Hämäläinen, jota kävin haastattelemassa Espoon Soukassa hänen väitöstilaisuutensa aamuna. Väitöskirjan aiheena olivat Ilmari Turjan näytelmät.
Ja millainen oli Ilmari Turja, juristi, journalisti, näytelmäkirjailija, aikansa aktivisti? Hän oli hiukkasta vaille 80-vuotiaana oikea pohjalainen toteemi, teräväsanainen loistava sanankäyttäjä, joka huumorin keinoin otti niskalenkin kenestä tahansa - minä nuori haastattelija mukaan luettuna.

Kuvio oli kutkuttava: nuori ja vanha radikaali saman pöydän ääressä... Jos siinä jotain ottelun makua on, niin voittajana selviytyy suvereenisti Ilmari Turja itte. Työvoittonani saan pitää toki sen , että hän suostui tulemaan haastatteluun. "Soon niin kaukana se Pasila" , sanoi Turja jonka mielestä Pasila oli jotensakin susirajan takana Kulosaaresta, josta hän haastatteluun tuli. Mikä persoona..!

Olisi hauska tietää, millaisia muistumia nämä jo edesmenneet äänet kuuntelijoissa herättävät.. Vilkkuuko radion vihreä silmä vielä, muistuuko mieleen STT:n uutisten "puolivirallinen" nuotti - vähän juhlava mutta turvallinen, millaiselta kuulostaa järkähtämättömän pohjalainen puheenparsi, jossa kyllä "trossataan" niin että oma kehu tuoksahtaa,
mutta jossa taustalla kuitenkin on jopa pieni itsekritiikin siemenkin...

YLE Radio 1 maanantaina 25.1.2010 klo 9.05-10.00

Onko niinkutsuttu “white flight”-ilmiö saapunut Suomeen? Tällainen mielikuva jää viime syksyn uutisista, joiden mukaan suomalaisvanhemmat vievät lapsensa pois niistä kouluista, joissa maahanmuuttajataustaisten oppilaiden osuus on yli 25 %.

Vaivaako suomalaisvanhempia ennakkoluuloisuus, vai aiheuttaako oppilaiden taustojen kirjavuus oikeita ongelmia kouluissa? Keitä ylipäätään ovat “maahanmuuttajaoppilaat”? Voiko Suomessa syntyneitä lapsia kutsua maahanmuuttajiksi? Entä lapsena Suomeen tulleet – jäävätkö he aina maahanmuuttajiksi? Entäs sitten heidän lapsensa?

Koulu on kuin yhteiskunnan pienoismalli. Ongelmat ja ennakkoluulot, jotka ovat yhteiskunnassa olemassa, ovat olemassa myös kouluissa ja näkyvät siellä ehkä eniten.

Lapset osaavat olla julmia. He heijastavat vanhemmilta kuulemaansa omalla tavallaan, kärjistetysti ja yksinkertaistetusti. Mutta he ovat myös hyviä oppimaan, sopeutumaan ja havaitsemaan. Se, miten kohtaamme toisemme kouluissa, on ratkaisevaa sille, miten pärjäämme keskenämme myöhemmin. Koulujen työtä tässä asiassa ei voi yliarvioida.

Pahin virhe, jonka koululaitos voi tehdä, on lasten erottelu taustansa perusteella. Lapsia ei pitäisi luokitella suomalaisiin ja ei-suomalaisiin, maahanmuuttajiin ja syntyperäisiin, kristittyihin ja muihin – ei edes aidosti hyvää tarkoittaen.

Lapset ovat pieniä ihmisiä, eroistaan huolimatta ihmisinä samanlaisia. Suomen lapset ovat suomalaisia, äidinkielestään ja vanhempiensa syntymäpaikasta riippumatta.

Laskujen perinnät ovat lisääntyneet rajusti; ne ovat kaksinkertaistuneet 2000-luvulla . Maalaisjärjellä voisi luulla että rahantaju on hävinnyt. Säästäminen ei enää ole sellainen hyvä kuin aiemmin. Muistan kun hankin teini-ikäisenä mankan, siis sellaisen c-kasettinauhurin, jossa oli radio. Kävin pitkään iltaisin lukion ohella töissä ja hankin lopulta rahat nauhuriin. Ei olisi käynyt mielessäkään ottaa lainaa radiota varten. Eikä sitä kyllä kukaan tarjonnutkaan. Nykyään tarjotaan. Erilaiset pikavipit ovat aiheuttaneet myös aikamoisen moraalipaniikin. Kiesustelusta huolimatta mahdollisuus ottaa velkaa on yleensä hyvä asia; nykymaailmassa meillä on mahtava mahdollisuus hankkia esimerkiksi asunto ja kasvattaa varallisuuttamme velalla. Velkaa ei nimittäin kenenkään ole pakko ottaa.

Pitäisikö kouluissa sitten antaa jonkinlaista talouskasvatusta? Maailmantaloudesta puhutaan kyllä historian ja yhteiskuntaopin tunnilla, mutta puhutaanko ihan henkilökohtaisesta taloudesta? Siitä keskusteltiin nyt torstaina Yle Radio 1:n keskusteluohjelmassa. Nuorten kulutustottumuksia tutkinut Terhi-Anna Wilska heitti yllättävän näkökulman, jossa voi olla perääkin. Hänen mielestään syynä pikavippien ottamiseen on nimenomaan kasvanut turvallisuuden tunne. Nuorilla on sellainen olo, että kyllä joku muu kuitenkin jossain vaiheessa tästä vastuun ottaa. Ei tästä velasta nyt niin isoihin ongelmiin joudu. Oriveden kaupungin talous- ja velkaneuvoja Kirsti Lattunen taas tapaa työssään myös perheitä, jotka ottavat pikavippejä jopa ruuan ostoon. Ohjelman koskettavinta antia oli oululaisen Jussi Liimataisen tarina. Jussi kertoi kuinka hän oli parikymppisenä jäänyt pikavippien ja erilaisten "Ellos-lainojen" koukkuun. Nyt hän onneksi oli niistä pikkuhiljaa selviämässä. Jos koulussa annettaisiin talouskasvatusta, mitä nuorille pitäisi kertoa?