Valtiotieteiden tohtori Kalle Haatasen ohjelmissa älyllisistäkin asioista on mahdollista puhua kevyesti, ja pinnallisista syvällisesti. Ohjelmissa syvä haastattelu yhdistyy kepeyteen, yllättävään, epäsuomalaiseen tyyliin.

Tulossa uusia avauksia, mutta sivistävä ohjelma ei unohda suuria filosofisia kysymyksiä totuudesta, kauneudesta, hyvästä ja pahasta.

Studiossa SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja Vasemmistoliiton puheejohtaja Paavo Arhinmäki.

Viikon kolumnisti : Erkki Tuomioja.

Tässä radiotoimittajan hommassa tulee luontaisetuna se, että saa vuosien varrella tutustua uskomattomiinihmisiin: hienoihin osaajiin, merkillisiin tyyppeihin, suuriin ja taitaviin tekijöihin mitä moninaisimmilla elämän aloilla. Heiltä kaikilta saa jotakin, heistä kaikista oppii…

Niin myös maanantain 8.2. ohjelmani päähenkilöstä. Legenda jo eläessään – täyttää tämän vuoden 2010 lopulla 85 vuotta – on on ”still going strong”!

Hän on valo- ja elokuvaaja Claire Aho, ihminen, joka on elämys jo itsessään. Claire on valokuvan pioneeri, ja elokuvankin varhaisia naispuolisia tekijöitä: "THE GRAND OLD LADY OF FINNISH PHOTOGRAPHY" - tietääkseni aikansa värivalokuvauksen ainoa nykyinen - ja ansioitunut – edustaja.

Claire Aho vastaisi yksinkin kokonaisesta kulttuurihistorian isosta siivusta, mutta elämäntyön painavuutta lisäävät hänen taustaltaan löytyvät isovanhemmat, kirjailija Juhani Aho ja taidemaalari Venny Soldan-Brofeldt, sekä isän Heikki Ahon ja setäpuolen Björn Soldanin perustama Suomen ensimmäinen elokuvayhtiö Aho&Soldan, Siellä Claire sai kuvaoppinsa, ensin valo -ja sitten elokuvaa varten.

Minä tapasin Claire Ahon ensimmäistä kertaa vuonna 2001, kun hän yllättäen ilmestyi katsomaanohjaamaani Heini Tolan näytelmää Raudanluja rakkaus. Olin toki kutsunut hänet ensi-iltaan, mutta aika ei silloin Tukholmassa asuvalle Claire Aholle sopinut, ja niin hän koko teatteriryhmämme hämmästykseksi saapui vuotta myöhemmin Karjalatalolle katsomaan esitystä isovanhempiensa avioliiton ja elämän koukeroista. Tuloa edelsi puhelinsoitto, jossa innokkaan tuntuinen ääni kertoi, että lompakko hävisi johonkin, mutta että ”kyllä minä täältä nyt jollain konstilla tulen”. Ja tuli. Pieni punatukkainen hauskanoloinen nainen, meidän näytelmäntekijöiden silmin kovasti Vennyn näköinenkin, persoonalliset hiukan ”vinot” kasvot ja riuska tarmokkaan ihmisen olemus.

Ohjaajan ominaisuudessa kysyin vähän arastellen, oliko hän lukenut tai muuten tutustunut näytelmäkirjailija Heini Tolan tekstiin, jossa Juhanin, Vennyn ja Vennyn sisaren Tillyn kolmiodraama levitetään näyttämölle kaikkien nähtäväksi. Rakkausdraama, jossa syntyy lapsia avioliittoon, mutta myös sen ulkopuolelle. Arvelutti, mitä suvun edustaja suoraan alenevassa polvessa tästä kaikesta sanoisi… ”Juu, kyllä sen saa kertoa, ei siitä mitään auta salata, kyllä sen saa tehdä”, oli Claire Ahon reipas vastaus. Kun sitten kysyin, voinko esitellä hänet yleisölle sitten esityksen jälkeen, hän vastasi innokkaasti ja iloisesti. ”Juu, kyllä se vain käy, mä oikein tykkään semmoisesta.” Ja niin illan yleisö sai ylimääräisenä lahjana annoksen suomalaista kulttuurihistoriaa tämän pienen mutta pippurisen naisen kertomana.

Seuraavan kerran tapasimme marraskuussa 2005, jolloin Claire Aho täytti 80 vuotta ja piti valokuvanäyttelyn Helsingissä. Tulos kuultiin Moninainen -ohjelmassani 13. marraskuuta kohta viisi vuotta sitten:

Nyt , tammikuussa 2010 tapasin hänet kolmannen kerran, kun hän poikansa Jussi Brofeldtin kanssa saapui Tukholmasta Helsinkiin elokuvafestivaaleille.

Tänä vuonna Claire Aho täyttää 85. Hänen isänsä ja setänsä elokuvayhtiön perustamisesta on kulunut yhtä pitkä aika. Niinpä oli varsin kohtuullista, että dokumenttielokuvien festivaali Doc Point kunnioitti Ahojen ja Soldanien elämätyötä viikko sitten esittämällä yhtiön tuotantoa ja juhlimalla paikalla ollutta Claire Ahoa. Oli jännittävää nähdä Clairen mustavalkoinen Helsinki-elokuva Laulu meren kaupungista, värifilmi Suomi – värien maa ja Sibelius-taltiointi Ainolasta, säveltäjämestarin ja hänen vaimonsa käyskellessä pitkin Tuusulan polkuja. Miten viehättävältä vanha Helsinki näyttikään vuosikymmenien takaiseen olomuotoonsa pukeutuneena, miten dynaamiselta sodan jälkeen jälleenrakentamiseen ja hyvinvointiin ponnistava Suomi…
Merkittävä nainen.

(YLE Radio 1 maanantaina 8.2.2010 klo 9.05 - 10.00.)

Tänään ohjelmassani YLE Radio 1:ssä keskusteltiin siitä, mitä EU:n uudet pomot; presidentti ja ulkoministeri oikein tekevät. EU sai vihdoin pitkän väännön jälkeen uudet johtajat; presidentti Herman van Rompuyn ja ulkoministeri Catherine Ashtonin. Heti aluksi ohjelmassa selvisi, että edes termit eivät pidä paikkaansa, vaan kyse on enemmänkin käännösvirheestä. Van Rompuy on Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja ja Catherine Ashton – nyt tarkkana - ”EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja”. Tittelit ovat yhtä sekavia kuin EU:n päätöksentekojärjestelmä. EU:han on – kuten kaikki tietävät – kompromissien kompromissi. Mutta toisaalta; mitä muuta se voisi ollakaan, kun mukaan sekoitetaan 27 eri maan ja kulttuurin tarpeet, toiveet ja pelot. Jos joku EU maa olisi EU:hun erityisen tyytyväinen, sehän tarkoittaisi, että se on saanut liikaa etuja muiden kustannuksella.

Tietysti EU:n sekavuutta on helppo pilkata, mutta toisaalta se on ainakin jossain muodossa taannut Eurooppaan rauhan yli puoleksi vuosisadaksi. Tätä mieltä oli ainakin EU-kriitikko Thomas Wallgren, joka oli mukana keskustelussa. Aaretti Siitonen taas tutkii Ulkopoliittisessa instituutissa Euroopan laajentumista ja Liisa Jaakonsaari aloitti juuri 30 vuoden suomiparlamenttiuransa jälkeen europarlamentissa. Kuuntele ohjelma ja kommentoi.

Venäjä, Venäjä, Venäjä. Vaikka ministeri Jyri Häkämiehen taannoinen julistus sai Suomessa paljon vastareaktioita, oli hän epäilemättä oikeassa. Venäjä on haasteemme, joskaan ei pelkästään sitä.

70-luvulla suomalainen älymystö ihaili kuvitelmaansa Neuvostoliitosta, vaikka sen raaka todellisuus oli kaikkien avosilmin kulkevien näkyvissä ihan täällä vieressä. Nyt Venäjä on tavallaan lähempänä. Rajat ovat avoimempia, rajakauppa vilkasta ja venäjänkielisten asukkaiden määrä Suomessa kasvaa kovaa vauhtia.

Suomalaiset ovat valtiouskovaista kansaa. He vetävät helposti vertausmerkin valtion ja sen kansalaisten välille, vaikka jälkimmäiset olisivat niinkin skeptisiä omaa valtiotaan kohtaan kuin sitä oli neuvosto-venäläinen ”intelligentsija” Niin sitten idässä asuvaa kansaa on pidetty neukkuina ja ryssinä, samaan aikaan kuin suurta naapurivaltiota ei ole uskallettu tarkastella kovinkaan kriittisesti. Ihmisten leimaaminen on helpompaa, turvallisempaa.

Tämän päivän Venäjä on vaikea paikka. 90-luvun toiveikkaasta kehityksestä huolimatta maasta ei ole tullut demokraattista, vaan se on muuttunut autoritääriseksi ja monin tavoin vaikeaksi, varsinkin omille kansalaisilleen? Mutta myös naapureilleen.

Suomi valtiona tasapainottelee pragmaattisten hyvien itäsuhteiden ja eurooppalaisten arvojen välillä, samaan aikaan kun kansa totuttelee elämään rinnakkain uusien naapureiden kanssa ja ihmettelee yhä kasaantuvia ikäviä uutisia idästä: toimittajien ja ihmisoikeusaktivistien murhia, ääriliikkeiden kasvua ja kurjuuden palaamista arkeen.

YYA-sopimuksen takia Suomi ei ollut Neuvostoliiton toisinajattelijoille suosiollinen pakopaikka. Nyt solidaarisuus naapurivaltion rohkeiden ajattelijoiden kanssa on ainakin periaatteessa mahdollista. Emme tarvitse ryssittelyä, mutta avointa ja rohkeata kriittisyyttä kylläkin. Arvostakaamme parasta venäläistä henkeä - Saharovin henkeä - ja niitä rohkeita ihmisiä, jotka sitä vielä edustavat, rajan takana tai täällä meidän joukossamme!

Olen joskus – puolittain vahingossa ja osittain ylimielisyyttäni – määritellyt itseni vastavirtaiseksi. Myöhemmin olen huomannut että määritelmä on aika velvoittava ja vaativa. Sen mukaan pitäisi aina – vähän Johnny Weissmullerin tapaan – jaksaa kroolata kuohuvaa jokea ylöspäin.

Välillä sitä kuitenkin väsyy ja jää kivelle istumaan.

Kulttuurin ja politiikan vastavirtaan haraaminen edellyttää ennen kaikkea uimista omia sisäisiä valtavirtoja vastaan. Siinä tuntee olonsa enemmän Chetaksi kuin Tarzaniksi.

Samalla oppii kuitenkin arvostamaan muita vastavirtaan polskuttelevia vaikka heidän vastavirtansa kulkisi ihan päinvastaiseen suuntaan. Viimeisin tällainen arvostuksen kohde on amerikkalainen tuomari Richard A. Posner.

Posner on ehkä synnynnäinen vastavirtaan uija. Ihan karriäärinsä alussa hän hakeutui Chicagon koulukunnan piiriin ja hänet voitiin ehkä siitä syystä luokitella vastavirran oikeistolaiseksi. Siihen vastavirtamurrokseen kuului melkoinen liuta newyorkilaisia entisiä vasemmistointellektuelleja, joista muutamista myöhemmin tuli äänekkäitä George W. Bushin kannattajia. Posnerin ura urkeni vähän toisella tavalla. Hän erikoistui talouden ja lain keskinäisen suhteen tutkijaksi ja tunnettiin laajasti tiukkana markkinoiden puolestapuhujana ja sääntelyn vastustajana. Vuonna 1981 Ronald Reagan nimitti hänet valitusoikeuden seitsemännen piirin tuomariksi.

Posner pönkitti mainettaan markkinoiden ratkaisuvallan kovana puolustajana esittämällä mm, että lapsia olisi parempi myydä reilusti markkinoilla kuin käydä erilaisten monimutkaisten sääntöjen viitoittamaa paperitaistelua adoptio-oikeudesta. Vähän jyrkkä muotoilu, voisi ehkä sanoa, mutta samalla melkoinen kannanotto vanhemmuudesta ja sen vaikeudesta.

Vastavirtaan kulkijalla on kuitenkin aina edessään yksi haaste. Mikä alussa on tuntunut vaikealta vastavirtaan kulkemiselta saattaakin huomaamatta muuttua myötävirtaiseksi. Ympärillä onkin yhtäkkiä enemmän samaan suuntaan pyrkiviä. Näin mielipiteiden aallot kulkevat.

Vastavirtamiehelle tai –naiselle tarjotaan siis uusia haasteita.

Jossain 1990-luvun alussa kaikki maailman myötäilijät olivat liittyneet yhteen. He puhuivat kaikki sääntelyn tarpeettomuudesta ja markkinoiden sisäänrakennetusta viisaudesta, näkymättömän käden siunauksesta tai siunauksellisuudesta. Ne, jotka eivät olleet samaa mieltä, pysyivät hiljaa. Vastavirtaan ei juuri kukaan kulkenut.
Jos keskustelua ylipäätään käytiin, se käytiin kahdesta eri näkökulmasta.

Hegeliläiset, snellmanilaiset ja yleisvasemmistolaiset väittelivät valtion viisauden näkökulmasta. Valtio oli se joka tiesi. Finanssimiehet, monikansallisten yhtiöiden edustajat ja valtion intohimoiset vastustajat väittelivät markkinoiden viisauden puolesta. Siinä keskustelussa kumpikaan osapuoli ei pystynyt kuuntelemaan toista osapuolta.

Tässä mielessä Posner on mielenkiintoinen. Keskellä kriisiä 2009 hän palaa omia jälkiään taaksepäin ja lukee, oman piirinsä mielipiteistä tälläkään kertaa piittaamatta, Keynesin General Theoryn, jonka suomenkielinen käännös on muuten kielitaidottomuusvitseistä mainetta niittäneen Ahti Karjalaisen käsialaa. Posnerin lukuharrastuksesta syntyy kirja, jossa hän käsittelee kapitalismin kriisiä, ja kirjoitus The New Republicissä otsikolla Miten minusta tuli keynesiläinen.

Posner on kuitenkin edelleen tiukka markkinamies ja perustelee nyt säännöstelyä, ei valtion viisauden tai kyvyn takia, vaan osoittamalla että markkinat tarvitsevat sääntelyä itseään varten toimiakseen entistä paremmin ja tehokkaammin
Posner ei siis ole mikään markkinoiden ajatollah tai ajan tollo, joka huolimatta siitä mitä todellisuus sanoo, vannoo säätelemättömien markkinoiden nimeen. Hän perustelee finanssimarkkinoiden sääntelyä koska finanssimarkkinat ovat osoittaneet että ne eivät toimi ilman sääntelyä.

Ehkä virta kääntyy meilläkin. Maata ja maailmaa se auttaisi. Vastanharaamista se ei vähennä.

Ajankohtainen Ykkönen 2.2.2010

Aivan kuin hallitsematon markkinakapitalismi olisi kaput ja hallittu markkinatalous haalistuisi Kokoomuksenkin vaalijulisteesta. Kannattavat tehtaat katoavat Suomesta paremmin kannattaviin satumaihin. Varkauden Stora-Enson tehtaan lopetus veisi 600 työpaikkaa ja välillisesti jopa 3000 lähiseuduilta. Piispa Wille Riekkinen kysyi Kotimaa-lehdessä, että miksi pörssiyhtiöltä ei onnistu suomalaisten edun puolustaminen. Voisiko pörssiyhtiöiden päätöksenteossa olla tavoitteena ihmisenä kasvaminen eikä vain omistajana lihominen?

Kovaan työhön tyytymiselle perustuva moraali näyttää olevan menneen talven lumia vaikka EK:n totiset kasvot kertovat televisiokameroille muuta. Täällä meillä päin menestyvät firmat ovat heittäneet väkeä pellolle mutta eivät ole leikanneet omistajien osinkoja. He pitävät seminaareja yritysvastuusta ja yhteiskuntavastuusta ja irtisanovat ikääntyneitä työntekijöitä, jotka joko joutuvat tai pääsevät toistaiseksi eläkeputkeen, jota nyt työttömyysputkeksikin kutsutaan. Työntekijän, joka on juuri saanut potkut tulisi jatkaa työelämässä maassa, jonka työnantaja eivät työtä nyt pysty tai halua tarjota. Eläkeputkea leikkaamalla elinkeinoelämän haluaa säästöjä, jotka näkyvät taseessa kilpailukyvyn parantumisena. Sitten maksetaan johtajille mahtioptiota. Suomalaiset tekevät eurooppalaisessa vertailussa pitkää päivää. Superkarttumakinon pidentänyt työssäoloaikaa.

Eilen julkaistun valtiovarainministeriön tuoreen raportin laskelmien mukaan on julkinen talous ilman sopeutumistoimia ajautumassa kestämättömään tilanteeseen. Jotenkin kuulostaa tutulta tehokkuuden, kilpailukyvyn ja tuloskunnon käsitteisiin mukautumisen jäljiltä. Nyt talouskriisi, heikko työllisyystilanne ja väestön ikääntymisen syventävät julkisen talouden kestävyysvajetta. Saa nähdä leikataanko pian sananvapauttakin tavalliselta palkansaajalta, joka aina vaan tahtoo lisää ja lisää etuuksia eikä ymmärrä vaativuustasoluokitusten, suoriutumispisteytysten ja kehyskeskustelujen jälkeenkään ihmisen osaa muuttuvan talouden laineilla. Mä en jaksa ehkä kuulua tähän Suomeen?

Ennen kuin masennun huoltosuhteesta haluaisin varmistua, onko Suomi niminen entiteetti oikeasti olemassa vai fantasiaa. Uskoivathan fiksut yrittäjät Wincapitan pyramidipeleihinkin. Sosiologi Emile Durkheimin anomia-käsite viittaa jonkinlaisella moraalisella tuuliajolla olemiseen. Jossain vaiheessa yksilö voi yhteiskunnassa menettää käsityksen vallitsevista arvoista ja normeista. Se ahdistaa ja syö ihmistä. Apua, minä olen ainakin täällä anomiassa. Huhuu, onko täällä muita?

Joku viilaa linssiin. Koska raha on kortilla ja kierrätys trendikästä kannattaa SAK:n ottaa uusiokäyttöön edellisten eduskuntavaalien kohumainos. Ehkä sen satiiri avautuu nykyisessä hegemoniataistelussa paremmin meille palkansaajille ja pienyrittäjille, jotka uskomme yksilölliseen kuluttajuuteen enemmän kuin ihmisyyteen päämääränä?

Hyvän talouden tulisi olla väline hyvään elämän. Jotenkin tavoitteet ja keinot tuntuvat olevan markkinataloudessa suloisesti sekamelskassa kun talous onkin päämäärä. Jossain vaiheessa elämästä tuli loppumaton selviytymisen kamppailu vailla henkisiä, kulttuurisia arvoja ja päämääriä, joista puhutaan vain vaalistudiossa ja jouluisin. Mutta ovatko yhteisöllisyys, solidaarisuus ja onnellisuus olennaisesti juuri arvoja eikä iskulauseita, joita hyväksikäytetään välineinä.

Kulutuskapitalismin maantuvasta moraalista keskustelevat Markku Heikkisen seurassa yrittäjä, Kaisa Kautto-Koivula, kirjailija, Tommi Melender sekä liike-elämän etiikan asiantuntija Aalto-yliopistosta, Jukka Mäkinen

Mutta mitä se armo on? Onko se jumalan armoa, siis sellaista jonka mukaan
muka ylevämpi olento suostuu olemaan armollinen meitä pienenmpiarvoisia
kohtaan? Koska jumalan armo haiskahtaa sääliltä: ”Noh, mä armahdan teidät
vain siksi kun olette tuollaisia vajavaisia olentoja.”

Samaa me teemme, kun hymyilemme maireasti vammaiselle ja annamme ymmärtää,
että me olemme niin fiksuja ihmisiä, että ”en vieroksu vammaisia” ja ”voin
puhua sinulle ihan kuin olist kuka hyvänsä” ja ”onhan vammaisillakin
oikeus seksielämään” ja niin poispäin. Kunhan et sitten vaivaa meitä ihan
joka päivä. Tai viikkokkaan. Etkä varsinkaan juhlapyhinä.

Vai onko armo sitä, että antaa toisen ihmisen polkea itseään, vuodesta
toiseen – ja aina antaa anteeksi? Onko se armoa, että rypee itsesäälissä ja
huijaa itseään kylpemällä lohduttavassa omanarvontunteessa – ajatellen,
että ”vitsi, mää oon sit hyvä ihminen kun osaan, kykenen, jaksan ja haluan
antaa anteeksi”?

Ja kuka sen armon nyt sitten määrittelee? Koska armo ei todellakaan ole sama asia kaikkialla maailmassa. Ja onko armo anteeksi antamista? Kuinka monta kertaa pitää antaa anteeksi - siis samasta teosta? Onko armon määrä rajallinen?
Jos armo on rajallinen, missä se raja kulkee?

Kun puhumme armosta, luulemme puhuvamme jostakin kauniista.
Todellisuudeessa armo on ankara ja julma – koska se vaatii aina
toteutuakseen ensin tuomion.

Ilman tuomiota ei ole armoa.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 3.2.2010 klo 9.05 - 10.00)

Työt ovat yhä tiukemmassa ja työtähakeva nainen on taas työnantajalle riski : äiti tai tuleva äiti. Miksei meillä perhevapaita muuteta niin, että pomojen pitäisi pelätä poissaoloja myös miehiä palkatessaan ? Miksi me suomalaiset ajattelemme perherooleista modernisti, mutta toimimme perinteisesti ? Miksi vanhempainvapaalla olleen naisen palkka laahaa vuosia tai ikuisesti lapsettomien työtovereiden perässä ?

Studiossa entinen tasa-arvovaltuutettu ja kokoomuksen kansanedustaja Tuulikki Petäjäniemi ja Helsingin kaupungin henkilöstöasioiden apulaiskaupunginjohtaja, entinen SDP:n kansanedustaja Tuula Haatainen.

Viikon kolumnisti Nicke Torvalds haluaisi olla Tarzan.

Berliinissä kulttuuriväki ja ökyrikkaat taistelevat propagoiden ja hajupommein Kreuzbergin ja Friedrichshainin herruudesta.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina klo 12.15-13.00, uusintana klo 17.20-18.05 YLE Radio 1

Sitä mietin setviessäni näitä erilaisina vuosikymmeninä tekemiäni ohjelmia. Samalla koetan sukeltaa siihen aikaan, josta ohjelma on kotoisin, ja muistaa
ajatuksia, tuntoja ja tunnelmia kulloisestakin vaiheesta.

Kenties pitäisi lisätä tuohon alun kysymysluetteloon vielä missä iässä? Kun Elina Salon haastattelu vuodelta 1987 nousi kuuluville ääniarkiston kätköistä, tuli elävästi mieleen hänen merkityksensä murrosikäiselle itselleni… Hän oli suomalaisista naisnäyttelijöistä minulle ehdoton ykkönen silloin, kun olin parhaassa ihailuiässä, 12-15-vuotias (tämän päivän ilmaisu ”fanitusiässä” ei oikein tunnu sopivan tyyliini).

Olin kirjoittanut hänelle ihailijakirjeen Elokuva-Aitasta saamaani osoitteeseen ja rohkaistunut ujosti kysymään, onko teatterikouluun vaikea päästä. Se oli salainen haaveeni, jota en siinä vaiheessa kai ollut uskaltanut kertoa edes parhaalle ystävälle. Vastausta ei kuulunut. En ollut pettynyt. Ajattelin, että Elina Salo saa niin paljon postia, ettei hän mitenkään voi ehtiä vastata kaikille.

Sitä suurempi oli sitten onneni, kun joskus seuraavana kesänä sain Elina Salolta kortin Pariisista. Pariisista! Siinä oli hohtoa silloin, joskus 1960-luvun alussa – ei silloin matkusteltu kuten nyt. Kortti Pariisista oli kuin viesti unelmien tuolta puolen. Elina Salo kirjoitti ottaneensa lomalleen mukaansa sellaista postia, joka oli kovan työtahdin vuoksi jäänyt vastaamatta talven mittaan. Hän kirjoitti lisäksi, ettei teatterikouluun pääseminen mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeaa ole ja kannusti yrittämään. Lopussa oli rohkaiseva lause: ”Kirjoitat muuten hyvin!”

Kuljetin korttia mukanani monta vuotta, koulu- ja myöhemmin käsilaukussa. Se oli minun talismaanini – enkä koskaan unohda sitä rohkaisua, jonka ihailemani tähti minulle antoi. Ja haaveestakin tuli totta, teatterikoulusta. Kun sitten joskus opiskeluaikana ensi kertaa tapasin Elina Salon, kiitin vielä kerran ja kerroin mitä hänen korttinsa oli minulle merkinnyt. Elina muisti asian – hänen omatuntonsa oli kolkuttanut niin kovasti, että muutama tärkeä kirje oli pitänyt ottaa kesälomalle mukaan… Kyllä oli posti ja sen tärkeä sisältö mennyt perille teini-ikäiselle ihailijalle!

Oikealla hetkellä saatu tuki saattaa antaa ylimääräistä potkua - miten siitä voikaan olla kiitollinen.

Mietin nyt tämän päivän perspektiivistä ihailun kohteita – miten tämä nykyinen aika operoi ihan toisenlaisilla idolihahmoilla… Nuoruuteni tähdet – he olivat jo tai heistä tuli hienoja ammattilaisia. Elinan lisäksi ihailin Joel Rinnettä –äreänhauskaa, jo keski-ikäistä komisario Palmua. Kuulostaako oudolta näitten tämän päivän Ville Valojen tai vastaavien idolien aikana? No, Joel Rinnepä olikin ”vanha rakkaus” – tuttu eleganttiääninen jännityskuunnelmasankari radiosta: ”Hyvää iltaa, nimeni on Cox”. Hänen kohdallaan ihailun aiheuttivat muut kuin ulkonaiset seikat. Ja eipä silti: kyllä nuori Esko Salminen oli sellainen stara, että hänen parikymppinen säteilynsä puri jo täysillä. Vuodet ovat hänen karismaansa sen kun parantaneet…

Koulutytön kamarini seinät päällystin sitten ulkomaisten ihanteitteni Audrey Hepburnin ja Anthony Perkinsin kuvilla. En koskaan olisi voinut uneksiakaan, että joskus tapaisin Audrey Hepburnin ja haastattelisin häntä – mutta niin vain tapahtui silloin kun hän ainoan kerran vieraili Suomessa. Anthony Perkinsin kohdalla niin ei sentään käynyt.

Heidän kuoltuaan joku tuttu määritteli ihailuni kohteiden kohtalot näin:
” Audrey Hepburnista, Unicef-lähettiläästähän tehtiin miltei pyhimys, ja Anthony Perkins puolestaan kuoli aidsiin. On sulla ollut ihanteet!”

P. S. Maanantaiaamujen ohjelmassa ”Päivi Istala – elämyksiä vuosikymmenten varrelta” tuo Audrey Hepburnin haastattelu kyllä kuullaan tämän talven/kevään mittaan.

(YLE Radio 1 maanantaina 1.2.2010 klo 9.05 - 10.00)