Konsta Jylhän 100-vuotisjuhlaa vietetään tänä vuonna
Pakina: Paavo Helistö

Kesällä 1971 olin Kaustisella keräämällä materiaalia Konsta Jylhästä kertovaan radio-ohjelmaan. Eräänä päivänä menin Konstan kanssa Järvelän kylälle tapaamaan hänen vanhaa ystäväänsä, paikkakunnalla tunnettua kotiseutumiestä ja murteen tuntijaa Arvid Virkkalaa.

Tämä muisteli mielellään Kaustisen vanhoja aikoja, kylän pelimanneja ja muita entisiä asioita. Kertoja oli tavannut Konstan isän Viljamin, viulupelimanni Friiti Ojalan ja jopa surumarssistaan tunnetun Peltoniemen Hintrikin. Se oli unohtumaton keskustelutuokio Virkkalan keltaisen talon pirtissä. Konsta ja Arvidin puoliso puuttuivat välillä puheeseen ja täydensivät Arvidin kertomuksia.

Lopuksi Arvid sanoi erään tärkeän lauseen, joka hetkessä avasi minulle aivan uusia näkymiä Konstan vaiheista:
”Nyt kun Konstakin on viime vuosina ruvennut tekemään näitä uusia ja kauniita kappaleita niin kuin Kruunu-Marjaanan polska ja Vaiennut viulu, niin tätä kansanmusiikkia on ruvennut kuuntelemaan aivan kuin uudella tavalla.”

Tämä lause sai omatkin silmäni avautumaan. Tottahan tunsin Konstan menneisyyden yhtenä Perhonjokilaakson taitavimmista viulupelimanneista, mutta olin ottanut hänen sävellystyönsä jo ikään kuin tuttuna ja itsestään selvänä asiana: kyllähän silloin Helsingissäkin tiedettiin, että Konsta oli ansioitunut uusien sävelmien tekijänä. Mutta siinä tämä vanhan perinteen hallitseva Arvid Virkkala puhui ihaillen Konstan uudesta musiikista – ja oli harvinaisen oikeassa. Tuohon aikaan Konsta oli tehnyt omia kappaleitaan vasta 7-8 vuotta. Ne olivat uusia vielä monelle kaustislaisellekin eikä niitä vielä ollut läheskään niin paljon kuin hänen kuolinvuotenaan 1984. Olin tullut keskelle suomalaisen kansanmusiikin suurta muutosta, ja sen Konsta ja Arvid Virkkala olivat osoittaneet minulle.

Konstan omat sävellykset vapauttivat kymmenet tai jopa sadat suomalaiset pelimannit tekemään omia kappaleita. Enää niitä ei ujosteltu niin kuin joskus aikaisemmin. Konsta oli antanut hyvän esimerkin. Virisi virsien tulva, kuten Merikannon laulukin kertoo.

Toinen muisto tuolta samalta ajalta vie meidät kaustislaisen Kantele-Kreetan, Kreeta Haapasalon äärelle. Konsta Jylhällä ja myös itselläni oli ajatus siitä, että olisi hyvä haastatella iäkkäitä kaustislaisia Kreetasta - olisiko hänestä vielä säilynyt joitakin muistitiedon rippeitä? Siksi tapasimme vanhoja kaustislaisia, muitakin kuin Arvid Virkkalan ja kävimme jopa vanhustentalossa haastattelemassa sen asukkaita. Yrityksemme jäivät kylläkin turhiksi: Kreetan kuolemasta oli kulunut jo noin 80 vuotta. Kreeta oli vanhuksille hyvinkin tuttu, mutta mitään tuoretta tietoa hänestä ei ollut ainakaan sillä kertaa saatavissa. Panin kuitenkin merkille, millä lämmöllä Konsta puhui Kreetasta ja näytti arvostavan häntä hyvin paljon.

Tuosta ajasta on nyt nelisenkymmentä vuotta. On kasvanut uusi pelimannipolvi, jolla on omat ihanteensa. Siitä huolimatta Konstan omat sävelmät ovat säilyttäneet arvonsa. Niihin palataan yhä uudelleen ja uudelleen. Niitä soitetaan joko alkuperäisessä asussaan tai uusina sovituksina, mutta ne ovat edelleen elävää musiikkia. Jokainen soittaja ja kuulija vaistoaa niiden harvinaisen hienon melodiikan, luontevat sävellajien vaihdokset sävelmien eri taitteissa, niiden omaperäisen rytmiikan ja ne pienet yllätykset, joita hän usein tarjoaa. Niitä ovat vaikkapa Metsämarssin pizzicato-taite, polskien vaihtuva rytminen liike 2- ja 3-iskuisten tahtien välillä, Hurmurin vakaa tempo, joka tuo silmiemme eteen vanhan hevosen kopsuttelemassa Pajalantietä Konstan ja Rebekka Jylhän talon vieressä. Kun joskus joutuu lähes yllättäen Kaustisen juhlilla keskelle Konstan vanhaa, tuttua sävelmää, huomaa vanha festivaalin kävijä nielevänsä palaa kurkussaan tai kuivailevansa vaivihkaa silmiään. Se on varma merkki hänen musiikkinsa voimasta.

Saattaa olla, että Konsta Jylhän sävelmät nousevat ensi kesän Kaustisen kansamusiikkijuhlien henkiseksi pelastajaksi. Eräitä viitteitä tästä tarjosi jo Kaustisella viime maaliskuussa järjestetty Kansanmusiikkiliiton Samuelin Poloneesi –tapahtuma, jossa hänen musiikkinsa oli yksi tilaisuuksien pääteemoista. Köyhyydestäkin voi tehdä myös hyveen – kun rahat eivät riitä ulkomaalaisten esiintyjien tuomiseen Kaustiselle, saattaa olla kaikin puolin järkevää tulla toimeen kotimaisella kansanmusiikilla ja jopa nauttia siitä. Eikös olekin niin, että se suomalainen ruisleipäkin nousee parhaiten mieleen silloin, kun sen saaminen on syystä tai toisesta käynyt vaikeaksi.

Paavo Helistö
FM, musiikkitoimittaja, harrastajaklarinetisti - intohimoinen Mahlerin, kansanmusiikin ja torvisoiton ystävä.

Elämyksiä vuosikymmenten varrelta -sarjassa on nyt aihe, joka on sekä historiallinen että tämänpäiväinen. Aiheena ovat inkerinsuomalaisten kohtalot. 1990-luvun alussa Neuvostoliiton loppumisen jälkeen suomalaiset havahtuivat siihen, että valtiomme presidentti Mauno Koiviston suulla antoi itärajan takaa Suomeen pyrkiville Inkerinmaalla asuneille suomalaisille luvan palata isiensä ja äitiensä maille niin sanotun paluumuuttajan statuksen turvin. Stolbovan vuonna 1617 solmitun rauhan jälkeen aikanaan Kustaa Vaasan mahtikäskyllä Nevan suistoon asutettujen suomalaisten jälkeläiset saivat palata. Sen jälkeen on tapahtunut paljon - moni on palannut, rakentanut Suomeen uuden elämänsä, moni on myös jäänyt paikoilleen entisille asuinsijoilleen – kohtaloita on paljon. Parinkymmenen vuoden ajalta tiedetään onnistumisen elämyksiä, mutta myös niitä, joille tämä elämän ja kohtalon käänne ei ole merkinnyt uutta ja parempaa vaihetta.

Minulle aukesi inkerinsuomalaisten historian uusi lehti juhannuksena 1989, jolloin matkustin ensin Leningradiin ja sitten sitä ympäröivälle Inkerinmaalle. Tarkoitus oli tallettaa ja dokumentoida juhannusjuhlat, joihin tällä historian kovin koettelemalla kansansirpaleella silloin oli sikäläisiltä viranomaisilta hellinnyt lupa ensi kertaa sitten 1920-luvun lopun. Valmistauduin mielestäni huolella, perehdyin inkeriläisten historiaan niin hyvin kun silloisten lähteiden perusteella saattoi, lähdin matkaan uteliaana – ja yllätyin kuitenkin.

Oli kuin olisi tullut lapsuuteni 40-50-lukujen Suomeen… Pölisevät hiekkatiet, talojen nurkat irvistämässä, kattojenkin selkä oli monella kohdalla taittunut, villiintyneet kasvimaat ja pikku puutarhat tunkemassa läpi miten kuten pystyssä pysyvien aitojen… Jotakin tuttua, mutta kuitenkin niin outoa. Kun paikallisten inkerinsuomalaisten kanssa ajoimme laajojen kesannolle jääneiden peltoaukeiden vierustoja juhannusajan vaaleassa valossa, poimi silmä tuon tuostakin tien vierukselta savuavan läjän. Siinä saattoi olla savua puskeva, sytytetty autonrengas ja melkomoinen kasa kaikenlaista roskaa, siihen vain tienpenkalle heitettynä ja tuleen tuikattuna. Savut nousivat lakeudelta – ja inkeriläinen autokuski kohauttamassa olkapäitään: ”Paikallinen kaatopaikka…”

Ja sitten ne juhannusjuhlat Kelton hiekkaisessa kumpuilevassa maisemassa! Ihmisiä satamäärin, uskomattomia kohtaamisia, joiden todistajana sain olla… ”Missä viimeks’ nähtiin?” ”Oliko leirillä vai vankilassa, Kamtsatkalla vai Vladivostokissa?” Kuoro lauloi ”Nouse Inkeri”, kanteelensoittajat tapailivat kauan sitten kuulumattomiin kuluneita säveliä, kokon virkaa tekevä nuotio savusi. Sen ympärillä naisten piiri pyörimässä ja ”Kalliolle kukkulalle” – ihan sillä vanhalla kansansävelellä… Välillä ”Iso musta kissa istui ikkunalaudalla .. ja Bingo oli sen nimi…” Joku lauloi muilta unohtunutta säveltä…

Suomalaisten seurueiden matkabussit tyhjenivät: moni oli saanut viestin näistä ensimmäistä juhannusjuhlista sitten vuoden 1928 – vuosilukua muisteltiin vanhimpien ryhmässä… Tänne oli tultava. Tungoksessa törmään entiseen äidinkielenopettajaani Pirkko Huurtoon. Hänen sukujuurensa ovat täältä, Skuoritsan kylästä tuolta vähän etelämpää… Sinnekin matkani vie heti juhannuksen jälkeen. Siellä surullisena muistomerkkinä historian hävityksestä seisovat vielä kirkon seinät pystyssä – kattoa ei ole eikä lattiaa – alttarin paikalla kasvaa koivuja…

Juhannuksen jumalanpalvelus entisellä Kelton kirkonmäellä . Koivut nousevat korkeuksiin siinä, missä kirkko joskus on sijainnut. Hautausmaa on kuin myllerrettyä peltoa – sen keskeltä ovat kulkeneet sota-ajan juoksuhaudat. Osa hautakivistä on kaatunut lappeelleen, toiset ovat puoliksi maan sisässä, jotkut miltei kokonaan hiekan peitossa… Vanhat mummot seisovat heinikossa ja odottavat pastoriaan, inkeriläisten nuorta pappia Arvo Survoa, jota myöhemmin haastattelen Kelton kedolla… Ja virrenveisuu voimistuu: ”Oi Herra jos ma matkamies maan..”

Tunnelma on käsinkoskeltava, osin epätodellinen , osin kurkkua kuristava … Miten näiden ihmisten elämä on kulunut, missä ovat olleet kotikonnuilta poissa? Miten paljon on niitä, jotka eivät tänne asti jaksaneet, joiden viimeinen leposija on jossain tuntemattomassa mullassa?

Tästä kaikesta tein vuoden 1989 Tapaninpäiväksi dokumentin inkerinsuomalaisista eilen ja tänään. Sen nimeksi tuli ”Kaikkien maiden ikkunoista näkyy vain kotimaa.” Dokumnetin alussa haastattelen mm. runoilija-akateemikko Aale Tynniä, joka oli kotoisin Inkerinmaalta ja paennut Suomeen vallankumoussotien melskeestä vanhempiensa kanssa 6-vuotiaana. Vuosiluvuksi merkittiin silloin 1919.

Kelton juhannus 1989 muodostaa inkerinsuomalaisten kohtaloista kertovan ohjelman pääosan. Toinen osio on tuoreen tutkimuksen esittelyä. Inkerinsuomalainen filosofian tohtori Toivo Flink on saanut valmiiksi monivuotisen tutkimuksensa ”kotiin karkotettavaksi – Inkeriläisten palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944-1955.”

(YLE Radio 1 maanantaina 19.4.2010 klo 9.05 - 10.00)

Tänäänkin yli 400 000 naista saa kuulla olevansa siunatussa tilassa, puolelle heistä
tila ei olekaan niin siunattu, sillä kyse on vahingosta. Vaikka koko "vahingon" käsite
lienee aika länsimaalainen, suurin osa ihmiskunnan historiassa syntyneistä lienee ollut
vahinkoja.

Maailman väkiluku kasvaa tänään Tampereen verran, kuukaudessa yli Suomen asukasluvun verran.
Erityisesti väkiluku kasvaa köyhissä maissa. Etiopia on nykyään vähän Saksaa pienempi.
Saksassa on 80 miljoonaa asukasta. Muutaman vuosikymmenen päästä Etiopiassa lasketaan olevan lähes 200 miljoonaa asukasta, Saksassa taas vain 60 miljoonaa. Väestökasvu muuttaa maailman mittasuhteita. Mitä pienemmäksi länsimaat suhteessa tulevat, sitä hankalampaa meidän voi olla perustella erityisasemaamme vallassa ja taloudessa.

Maailmassa on esimerkkejä hyvästä ja huonosta väestökasvun rajoittamisesta. Kiinan yhden
lapsen politiikka on johtanut siihen, että Kiinassa on suuri määrä vihaisia nuoria miehiä,
joiden on hankalaa löytää naisseuraa, koska naisia on niin paljon vähemmän. En halua maalata
piruja seinille mutta sodat, katastrofit, uudet poliittiset ääriliikkeet ja uskonnot lähtevät aina liikkeelle vähän yli parikymppisistä vihaisista miehistä, joita avioliitto ei
ole vielä rauhoittanut.

Sen sijaan esimerkiksi Iranissa väestönkasvun rajoittaminen onnistui paremmin 80-luvun lopun
kampanjalla. Siellä sukupuolivalistus ja ehkäisyvälineet tuotiin kansalaisten saataville ja
mikä tärkeintä; uskonnolliset auktoriteetit antoivat tälle kaikelle siunauksensa. Näinhän ei ole käynyt katolisessa maailmassa. Vaikka katolisen kirkon ulkopuolella paavilla ei
ainakaan viime aikojen uutisten valossa ole uskottavuutta seksiasioiden neuvonnassa, niin katolilaisille hän on edelleen suuri auktoriteetti. Ja paavin mielestä ainoa hyvä ehkäisykeino on selibaatti, joka ei tosin tunnu onnistuvan edes kirkon omilta papeilta. Toisaalta katolisen kirkon kehdossa, Italiassa, väestön määrä laskee koko ajan. Joko italialaiset ovat yhtäkkiä alkaneet joukolla pidättäytyä seksistä, tai sitten he eivät
otakaan paavin sanoja niin vakavasti kuin väittävät.

Kasvinjalostuksen dosentti Jussi Tammisola taas kertoo ohjelmassani mielenkiintoisen
näkemyksen: periaatteessa kaikkien ruokkiminen on mahdollista, jos maailmassa vain siirrytään rohkeammin tehotuotantoon ja geenimuuntelua ei yritetä nykyisellä tavalla rajoittaa. Kaikenlaisesta luomusta ja muusta länsimaisten snobien hienostelusta olisi hänen mielestään nälänhädän torjumiseksi luovuttava. Keskustelemassa ohjelmassani ovat myös tekniikan tohtori ja ex-kansanedustaja Eero Paloheimo sekä katolilaisuuteen tapaluterilaisuudesta kääntynyt ympäristöoikeuden tutkija Matias Forss.

(YLE Radio 1 torstaina 15.4.2010 klo 9.05-10.00)

Suomessa on keskusteltu viime viikkoina vilkkaasti ulkomaalaisasioista. Taustalla ovat olleet erityisesti niin sanotut isoäitien oleskelulupa-asiat ja se, vastaako ulkomaalaislain kirjain kansalaisten oikeustajua tai inhimillisyyden vaateita.

Oikeustajuja on monenlaisia ja ihmiset ovat siksi keskenään hyvinkin erimielisiä siitä, pitäisikö ulkomaalaislain oleskelulupasäännöksiä korjata. Jotkut kannattavat väljempää tulkintaa isoäitien ja muiden iäkkäämpien lähiomaisten tapauksessa, toiset taas haluavat vieläkin tiukempia tulkintoja kaikkien ei-työperäisten maahanmuuttajien kohdalla.

Omasta mielestäni tämä isoäitien tapaus on ollut kaikinpuolin kiinnostava. Siinä on ollut kyse yleisinhimillisistä periaatteista ja kulttuurieroista perheen käsitteessä ja vastaan on tullut myös vallan kolmijako-oppiin liittyviä kysymyksiä, kun korkeimman hallinto-oikeuden presidentti on lähestynyt poliisia tuomion täytäntöönpanon viivyttämistä koskevalla kirjeellä. Asiasta on siksi menossa kantelututkinta ja kaikki tämä tapahtuu tilanteessa, jossa ulkomaalaisiin kohdistuvat asenteet ovat muutoinkin tiukkenemassa.

Tässä isoäitien oleskelulupa-asiassa on kuitenkin mielestäni kyse vielä yhdestä isosta periaatteesta tai oikeammin Suomen järjestelmän poikkeuksellisuudesta maailman mittakaavassa. Tuo periaatteellinen poikkeus on asumiseen perustuva sosiaaliturva ja palvelujärjestelmä eli se että meillä oikeus palveluihin ja sosiaaliturvaan syntyy asumisesta ei työnteosta. Sen takia mummojen tulo Suomeen on kallista siinäkin tapauksessa että Suomessa asuva aikuinen lapsi tai muu lähiomainen lupaisi vastata isoäidin elatuksesta.

Suomessa terveyspalvelut esimerkiksi ovat paremmat kuin monessa muussa maassa ja nykylainsäädännön valossa niiden käyttöä ei voida rajata ulkomaalaisuuden perusteella. Siksi niinkin kummalliset tahot kuin sairaanhoitopiirien edustajat ja lääkärit ovat ottaneet kantaa siihen pitäisikö ulkomaalaislakia muuttaa.

Omaan mieleeni isoäidit tuovat tämän ison periaatteellisen sosiaaliturvakysymyksen takia keskustelun vuosien takaa siitä, mitä Suomen sosiaaliturvalle käy kun meistä tulee Euroopan unionin jäseniä. Silloinkin pohdittiin, johtavatko meidän asumiseen perustuvat palvelumme ja tulonsiirtomme siihen, että muut haluaisivat tulla tänne sen jälkeen kun työura on ensi tehty muualla.

Ajankohtainen Ykkönen 13.4.2010

Minä luulen olevan vapaa.
Sinäkin luulet olevasi vapaa.
Tavallaan oletkin/olemmekin.

Paitsi että et olekaan.

Totaalinen vapaus tarkoittaisi sitä että mikään eikä kukaan rajoittaisi tekemistäsi.
Sellaista vapautta ei ole olemassakaan. Vaikka varmaan luulit niin.
Niin minäkin luulin.

Ajattelin että olen vapaa ostamaan sen uuden paidan – mutta en ole. Muoti määrää minkälaisen paidan ostan.

Indoktrinaatiota harjoittaa Pohjois-Korean valtio.

Ja minusta sitä samaa tekee myös kirkko.
Mutta siitähän ei sovi puhua.

Varsinkaan suomenkaltaisessa vapaassa maassa.

Kuntien talous on kurjistunut niin, että vuodenvaihteessa veronkiristys oli jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Useampi kuin joka toinen kunnista nosti veroprosenttiaan.

Hallitus piiskaa kuntia yhdistymään, koska uskoo kuntataloudessa suuren olevan kaunista. Mutta onko Paras-hanke sittenkään paras ? Ei, sanovat Kainuun hallintomallia tutkineet.

Mikä kunnat pelastaa vai pelastaako mikään ? Studiovieraina ex-kuntaministeri Hannes Manninen (kesk.) ja kainuulainen ex-kansanedustaja Anne Huotari (vas.)

Lisäksi tunnelmia Puolasta ja näkemyksiä Tiurasta.

Viikon kolumnisti on Suvi-Anne Siimes.

Ylimielisyys on riivannut ihmistä kautta aikojen. Se ajaa ihmisen sokeaksi tilanteille ja hämärtää todellisuustajun.

Ylimielisyyden historia koostuu niin pienistä koomisista tapahtumista kuin maailmansodistakin. Molempien taustalla häilyy sama perusajatus: se, että ei enää kuuntele toisia ihmisiä.

Tietokirjailija Ari Turunen ei näe ylimielisyyttä minään positiivisena voimavarana, joka olisi valjastettavissa hyödyksi. Ylimielisyys on aina tragedia.

En ole varmaan ainoa liioitellun poliittisen korrektiuden uhri, joka on lapsena miettinyt, onko soveliasta viedä äidille kimppu leskenlehtiä – eihän minun äitini ole leski. Onneksi kevään ensimmäisten kukkien keltainen säteily oli lapsenkin silmiin niin lumoava, että pohdinnat jäivät kukkakimpun vastaanottajalle.

Enkä varmaan ole ainoa, jota leskenlehden nimi on aina mietityttänyt. Miten niin kaunis kukka voi liittyä leskeyteen? Niillä edeltävillä sukupolvillamme, jotka kutsuivat leskenlehteä eli Tussilago farfaraa, tuota asterikasveihin kuuluvaa monivuotista kasvia vilukukaksi, oli helpompaa, tuon nimen taustanhan nyt ymmärtää kuka tahansa. Harmi vaan, että vilukukaksi on suomen murteissa nimitetty lähes kaikkia muitakin alkukevään kukkia.

Ruotsissa leskenlehti on hästhov, hevosenkavio, ja englannissa coltsfoot, varsankavio. Myös kasvin virolainen nimi paiseleht, eli paiselehti, viittaa suuriin lehtiin. Mutta mitkä suuret lehdet, leskenlehtihän on siro pieni keltainen kaksisirkkainen ja koppisiemeninen kukka!? Niin aluksi, mutta jokin aika leskenlehden kukinnan jälkeen maasta nousevat leskenlehden suuret, ehkä juuri hiukan kaviomaiset lehdet, jotka tukahduttavat altaan muun kasvillisuuden. Tässä on leskenlehden nimen salaisuus: kun lehti tulee esiin, kukka on jo kuihtunut, kuin ennen aviopuolisoaan.

Lähelle tätä merkitystä tulevat kasvin nimitykset Suursaaresta ja Äyräpäästä, joissa sen nimi oli armottomanlehti – armoton merkitsi noilla main orpoa. Myös englannista löytyy sukulaisuuteen viittaava vanha leskenlehden nimi: Son-before-father, poika ennen isää.

Tieteellisen nimen leskenlehdelle antanutta Carl von Linnétä nämä sukulaisuussuhteet eivät hämänneet. Hän antoi tieteellisen nimen jo Pliniukselta tutun leskenlehden käyttötarkoituksen mukaan: tussis on latinaksi yskä ja agere karkottaa. Leskenlehden lehtiä ja juuria on muinoin käytetty laajalti hengityselinvaivojen lieventämiseen.

Nimi leskenlehti löytyy jo Flora Fennicasta, joka on ensimmäinen suomenkielinen tieteellinen selvitys maamme kasveista. Kyseinen kirja ilmestyi tasan 150 vuotta sitten ja hei, tämänhän on kirjoittanut mies nimeltään Elias Lönnrot. Eikös Lönnrot kirjoittanut Kalevalan? Nyt on pakko kääntyä Suomalaisen kirjallisuuden seuran erikoistutkija Raija Majamaan puoleen ja kysyä, onko tässä kasviston kannessa nyt sattunut harmillinen painovirhe.

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Kiitos tiedoista: Kirsti Aapala & Mirja Aapala: Pääskynhattu, päivänkämmen (Otava 2007)

Vertaukset ja sanonnat ovat hyvä tapa ilmaista asioita suoraan. Miksi esimerkiksi selvittää alusta alkaen sitä, että uusien asioiden oppimiseksi kyseisiä asioita kannattaa käydä läpi useamminkin kuin kerran, kun voi sanoa nasevasti: kertaus on opintojen äiti. Joskus sanonta kuitenkin onnistuu vain sekoittamaan kuulijoiden pienet päät. Näin kävi ministeri Sirkka-Liisa Anttilalle metsänhoitoseminaarissa, josta Maaseudun Tulevaisuus siteerasi ministeriä tammikuun lopulla näin:

Tähän asti metsänuudistamista on ohjattu sakoilla ja sanktioilla. Itse haluan siirtyä ohjaamaan toimintaa kannusteilla, siis kepeillä ja porkkanoilla.

Kuulijailmiantajamme Nimetön kommentoi vahingoniloisesti, että ”Keppihän on tunnetusti hyvä kannustin!”. Ja näinhän se on, keppi sinänsä edustaa uhkaamista ja kaikki tunnetut psykologiset tutkimukset todistavat, että uhkailemalla ei kovin hyviin tuloksiin pääse muiden toiminnan ohjaamisessa. Mutta nyt onkin puhe kepistä ja porkkanasta, ja näiden käytöstä sanalaskussa ollaan tasan kahta mieltä. Toiset kannattavat Winston Churchilliä, joka vuonna 1943 käytti sanontaa näin: ”jatkamme operaatiota Italian aasin kanssa sekä etu- että takapäässä, niin porkkanan kuin kepinkin avulla”. Toinen puoli taas näkee kepin vain telineenä, jossa porkkana roikkuu ja houkuttaa aasin etenemään. Keppi siis takaa sen, että aasi ei koskaan saa porkkanaa; se on siis katteeton lupaus.

Vaikka ensimmäinen vastakohta-asettelu tuntuu järkevimmältä tulkintatavalta, niin joka tapauksessa ministerin ilmaus herättää kummallakin selityksellä lähinnä lisää kysymysmerkkejä, joten alueellinen fraasirikostarkastajamme määrää sanktioksi ministerin luovuttamaan hämärän fraasin valtiolle!

– – –

aristoteles(at)yle.fi

Kuu kiurusta kesään ja niin edelleen, sanoi vanha kansa ja yllättävän hyvin on sanonta säilynyt uudenkin kansan suuhun saakka. Ehkä syynä on lähestyvän kesän odotus, joka saa suomalaiset vuosi vuoden jälkeen iloitsemaan lentävistä kevään merkeistä.

Mutta onhan kevään merkkejä muitakin. Myös kasveilla on oma järjestyksensä, jossa ne nousevat keväisestä maasta ja osoittavat havaitsijalle, miten pitkällä kevät on. Vanhalla kansalla on varmaan kevääseen liittyvä kasvipohjainenkin sanonta. Ei siis muuta kuin virka-avunpyyntö Lönnrotin arkistoja penkovalle erikoistutkija Raija Majamaalle, joka käy pyynnöstä kiinni Lönnrotin keräämään suomen kansan sananlaskokoelmaan.

Tulos on kuitenkin yllättävästi täysi nolla. Kuten Majamaa asian ilmaisee: ”Suomen kansa ei ole ihastellut kevään tuloa luonnon kauneuden kautta. Nälkä vaivasi, kun talven ruokavarastot oli syöty eikä uutta satoa näkyvissäkään”. Tarkinta luonnon havainnointia edustaa sanonta: Kaksi on kaunista kesällä:/ lehti puussa, ruoho maassa/ tuomen kukka kolmantena. Melko ylimalkaista. Me vaadimme tarkempaa otetta kukintojen etenemiseen. Me tartumme toimeen itse.

Kuu sinivuokosta kesään, puoli kuuta ketunleivästä
voikukasta vähäsen, pihlajasta ei päivääkään.

Vau, siitähän tuli hyvä! Uunituoretta kansanperinnettä parhaimmillaan!

– – –

aristoteles(at)yle.fi