Kuvitellaan, että Suomen valtion verotussysteemi hoidetaan yleiskeskustelun pohjalta. ” Oi, olen köyhä enkä halua maksaa veroja !” Ja päättäjät siihen : ”Ai jaa, voi sentään. Ei ole toki reilua.” Seuraavalla viikolla valtion kassa on tyhjä ja on pakko maksaa sitten veroja. Ja päättäjät sitten siihen : ” No, nyt on sitten pakko maksaa veroja”.

Kuulostaako naurettavalta ? No, tervetuloa Suomen monikulttuurisuuspolitiikaan ! Sitä ei ole olemassa. Sitä hoidetaan tunnetasoasiana : tykkääkö vai eikö tykkää. Valtiolla ei ole monikuluttuurisuuslinjausta. Eikä edes ajatella, miltä Suomi näyttäisi 20 vuoden päästä monikulttuurisesta näkökulmasta. Se ei ole politiikan asia.

Eli miten siihen päästäisiin, että Suomi olisi rauhallinen ja toimiva yhteiskunta. Tällaisessa tyhjiössä keskustelu äärioikeistosta on turhaa, koska sitä ei ole vielä olemassa. Soini ei ole ongelma. Mutta tämä tyhjiö on äärimmäisen hyvä pohja oikeastaan fasismille.

Minulle on ihan sama hailee, huudetaanko minulle kerran vuodessa : Neekeri ! On paljon tärkeämpää minulle, olenko töissä. Ryhmä joka Suomessa päättää siitä, ketkä pääsevät töihin ja ketkä eivät pääse yliopistoihin on se sama ryhmä, joka jatkuvasti jankuttaa suvaitsevaisuudesta.

On ihan turha osoittaa sormi Soiniin ja hänen tukijakuntaansa, heillä ei ole ollut valtaa. He ovat äärimmäisen pieni ryhmä.

Katsokaa nyt vaikka studion asetelmaa ! Missä ovat siirtolaiset puhumassa omasta asiastaan, missä on hallituksen jäsenet ? Meitä ei kiinnosta onko x henkilö suvaitsevainen. Tärkeintä on se onko virastojen, laitosten ja eri prosessien lopputulos syrjivä. Ja Suomessa se on.

Studiossa pitää olla hallituksen edustajat, kokoomuksen, keskustan, SDP:n ja Vihreiden edustajat selvittämässä, miten jokainen puolue ja miten hallitus aikoo käytännössä korjata vinoumat. Miten Suomi toimii 20 vuoden päästä, poliittisesti ? Minun puolesta he saavat keittiössään tykätä tai olla tykkäämättä minusta yhtä paljon kuin koskaan tahtovat.

Ajankohtainen Ykkönen 19.1.2010 YLE Radio 1

Insesti ja pedofilia ovat asioita, joista emme halua kuulla ja joita emme halua nähdä. Juuri siksi siitä tulisi puhua avoimesti.

Aika harva haluaa tulla julkisuudessa tunnetuksi pedofiilin sukulaisena tai insestiä harjoittaneen ystävänä. Ei, ei, ei. Ei meillä, ei meidän perheessä, suvussa, seurakunnassa, kaupungissa, maakunnassa eikä armaassa Suomen maassa. Näin lahjakkaasti työnnämme päämme pensaaseen pelätessämme nähdä ja vaikenemme kammotessamme sitä kipua ja häpeää jonka seksuaalisuuden, lasten viattomuuden ja vallankäyttö ajatteleminen rinnakkain herättää. Lapsikin on seksuaalinen olento, joka oppii läheisyyttä toisten ihmisten kautta. Aikuisten välinen seksuaalinen kanssakäyminen on toista maata. Seksuaalisen hyväksikäytön ajatteleminen kouraisee syvältä. Aihe on herkkä ja hankala. Se on ollut ikiaikainen tabu. Ihmiskuntaan ja ihmisyhteisöön kuuluva ilmiö tahdoimme tai emme. Se on täällä, sukupuissa. Ei pahuutta voi ulkoistaa.

Pietarsaaressa, ruotsinkielisessä Rauhan Sana –lestadiolaisseurakunnassa lestadiolaisjohtajan ympärille kasvoi omanlaisensa sisäpiiri, joka salli saarnaajan käyttää 1970–80-luvuilla jatkuvasti seksuaalisesti hyväkseen 11 lapsenlastaan, jotka kaikki olivat poikia. Näyttää siltä, että tässä hengellisessä yhteisössä lasten vanhemmat suojelivat mieluummin uskonnollista johtajaansa, isäänsä kuin omia lapsiaan. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin riikoksen vanheneminen estää poliisitutkinnan aloittamisen. Skutnäsin ruotsinkielisen Rauhan Sana -lestadiolaisseurakunnan nykyinen hallituksen puheenjohtaja Jan-Eerik Sundqvist ei pidä insestistä kiinni jäänyttä saarnaajaa suojelleiden aikuisten erottamista tarpeellisena seurakunnassaan. He tarvinnevat ammattilaisten apua.

90-luvun lopulla tein dokumenttia ”Yhteinen salaisuutemme ” Jämsän pedofiliatapauksesta, jossa oli mukana kymmeniä poikia. Se oli raskas työ, joka pani miettimään pahuutta. Tässä yhteydessä kuvasimme pedofiilia vankilassa. Yhteisöpatologian näkökulmasta rikollisuuden tai sairauden tarkasteleminen on vaativaa ja kiehtovaa. Hämeenlinnan vankilan entinen pastori, terapeutti Markku Yli-Mäyry täsmensi sitä, että meidän tulisi olla tarkkoja, jotta emme tekisi suojattomista ihmisistä yhteisen pahuuden kantajia, syntipukkeja. Kuinka kerkeästi näemmekin pahuutta muualla ja toisissa, mutta emme malkaa omassa silmässämme. ” Meissä kaikissa asuu murhaaja. Ja kuule se on suuri ilosanoma”, Yli-Mäyry jylisi.

Meillä Suomessa on oikeuden käsittelyyn tullut lasten seksuaalisen hyväksikäytön tapauksia vuosittain noin 250. Kuulostaa aika hurjalta luvulta, vaikka kaikki tapaukset eivät tietenkään tule viranomaisten tietoon. Olisiko se hyvä vai paha jos tulisi?

Vaikenemisen vankkuus, hiljaisuus on se hankaluus, joka mahdollistaa lasten niin sanotun seksuaalisen hyväksikäytön, joka on terminä eriskummallisesti kalskahtava.

Kainuun aatelisen seurassa seksuaalisen hyväksikäytön maailmasta niin uhrin kuin tekijänkin näkökulmasta keskustelevat suorassa lähetyksessä Rita, 52 -vuotias kahden lapsen äiti, Pertti Hakkarainen, Helsingin vankilan vankilapsykologi sekä rikosylikonstaapeli Marja Vuento. (YLE Radio 1 tiistaina 19.1.2010 klo 9.05-10.00)

Seksi aiheuttaa ihmisille kamalasti huolia ja ongelmia. Seksissä on meidän
mielestämme niin monen pahan asian alku ja juuri: pedolfiliaa, raiskaus,
porno ja muut vastaavat asiat kumpuavat seksistä.

Suomessa ei osata ajatella, että seksissä olisi jotakin hyvää – tai ainakin
sellaisen asian myöntäminen on kovin vaikeaa. Vaikka seksi – tutkitusti -
on suurinpiirtein ainoa kahden ihmisen välinen toiminta, joka pidentää
elinikää, parantaa elämän laatua ja kohottaa itsetuntoa. Seksissä on sekin hyvä puoli että paremman puutteessa sitä voi harrastaa ihan itsekseenkin.

Meidän pitäisi vihdoinkin antaa seksille se asema, joka sille kuuluu: ihana
ja upea homma, jonka kaikki voi – ja kaikkien pitää opia. Niin, seksin voi
oppia, mutta vain jos sitä opetetaan oikein. Tällä hetkellä seksillä
pelotellaan mieluummin kuin kannustetaan. Suomalainen seksi on ankeaa ja
se johtaa pahuuteen, tavalla tai toisella.

Ohjelmassa esitetyn englanninkielisen rakkauslaulun sanat menevät näin:

Syphilis
It just started with a simple kiss
Now it even hurts to take a piss
Oh how did I get syphilis
Why her box was sick, I don’t know she would not say
Now my dripping dick won’t gert hard like yesterday ay, ay ay

(Kirsi Virtanen YLE Radio 1:ssä keskiviikkona 20.1. klo 9.05-10.00)

Tein viime vuonna radiosarjan otsikolla Kuunnelman tiet. Se lähti pyörimään Radio 1:ssä ja Yle Puheessa marraskuussa ja maanantaina 19. 1. on sen viimeisen eli 12:nnen jakson ensilähetys YR1:ssä. Sarjassa halusin kuvailla niitä lähtökohtia ja suuntia, joita radiodraamalla on sen syntyhetkistä lähtien eri aikakausilla ollut.

Radiodraama syntyi n. 90 vuotta sitten. Sen kehityshistoria ei ole kovin pitkä. Aluksi ajateltiin että radiodraama on teatteria ilman visuaalisuutta. Tämä ajatus osoittautui, radiodraaman onneksi, kapeaksi ja pinnalliseksi. Melko nopeasti radiodraaman (josta aluksi käytettiin suomenkielessä termiä ”kuullelma”, kunnes termiksi vakiintui ”kuunnelma”) pioneerit alkoivat luoda radiodraamasta omaa itsenäistä ilmaisumuotoaan. Sen kehitys on tietenkin kulkenut yhtä jalkaa teknisen kehityksen myötä. Ja samalla se on tehnyt peräeroa teatterinäytelmään, eräänlaiseen synnyttäjään ja äitiinsä.

Radiodraaman historia on niin lyhyt, että minäkin, joka toimin aika pitkän osan työelämästäni Ylen Radioteatterissa, tulin osallistuneeksi tämän historian luomiseen sen viimeisen neljänneksen verran.

Pidin Kuuunnelman tiet –sarjan tekemisessä varani, etten kuunnelman valitsemista teistä ja kulkuväylistä puhuessani sotke omaa radioteatteriaikaani asiaan ollenkaan. Siksipä tarkastelukulma kuunnelmaan on taaksepäin katsova. Olen silti varma, että monia noista teistä kuuunnelma edelleen kulkee. Se avaa uusia koko ajan, mutta suurin osa vanhoista on kulkukelpoisia yhä vain.

Sarjani viimeisessä jaksossa kerron ns. äänitaiteesta. Siitä radiodraaman lajityypistä, joka ei itse asiassa ole draamaa lainkaan, vaan sellaista äänellistä ilmaisua, joka sijoittuu kuunnelman, musiikin ja radiodokumentin välimaastoon tai ottaa vaikutteita noista kaikista.

”Uusi kuunnelma”, ”neus Hörspiel”, on jo vanha saksalainen käsite 1960-luvulta, jolla alun perin haluttiin tekniikan kehityttyä tarpeeksi, erottautua dialogi- ja teatteritraditioon tukeutuvasta radiokuunnelmasta omaksi elektroniikan keinoja viljeleväksi ja niillä itseään ilmaisevaksi taiteenlajiksi.

Elektronimusiikki, dokumenttimateriaali ja äänitettyjen näyttelijä-äänien manipulointi synnytti ns. kokeellisen kuunnelman, jonka ilmaisukeinot tänä päivänä ovat kuunnelmatuotannossa jokapäivää. Juuri noita elementtejä ohjaajat ja äänisuunnittelijat käyttävät luodessaan tämän päivän radiodraamojen kuulomaailmaa.
Kuunnelman tiet –sarjan 12. ja viimeinen jakso myös hiukan viittaa jopa tulevaisuuteen. Siihen miten me hyvinkin pian saatamme kuljettaa äänellisen fiktion maailmaa omiin todellisiin tiloihimme ja tilanteisiimme. Tämän mahdollistaa nykyinen äänentallennus- ja äänenvälittämistekniikka. Radiodraama ei ole (kohta) enää radiodraama, koska se ei tarvitse radiota tullakseen yleisön saataville. Audiofiktio on oikeampi termi sille. Mitä se ikinä voisikaan olla suomeksi?

Radiodraaman menneisyyteen tutustuessani olen tullut täysin vakuuttuneksi, että tämä draaman lajeista ainoa, joka ei tarvitse toteutuakseen visuaalisuutta, tulee säilymään ja kannattaa säilyttää juuri siksi, että se avautuu sisäänpäin. Vastaanottaja itse on vastaanotossa aktiivinen ja kuvia luova.

Ylen arkistossa on n. 10 000 digitalisoitua kuunnelmanimikettä. Se on valtava kokonaisuus erilaisia kuljettuja polkuja ja teitä. Siellä on paljon mielenkiintoista, mutta unohtunutta talenttia, ajatuksia, filosofiaa, estetiikkaa – ja nostalgiaa. Toivonpa että tekijänoikeudet saataisiin pian siten ratkaistuiksi, että aluksi vaikkapa 500 tai 1000 kuunnelmaa (jotka sinun on pakko tuntea) voitaisiin sijoittaa Ylen podcastin-palveluun kaikkien ladattavaksi. Kuunnelman näkymättömyyden ei tulisi merkitä sitä, että se on kuulumaton.

Uuden maanantaiohjelmani ensimmäisessä jaksossa tammikuun neljäntenä lupasin jatkaa vuoden 1968 tapahtumista silloisen nuoren toimittajaminäni kokemana. Tuon hulluksi mainitun vuoden kohdalla ehdin silloin kesään 1968, käsittelyään jäi odottamaan vuoden katkerin ja ehkä kauheinkin tapahtuma, Neuvostoliiton toimeenpanema Tsekkoslovakian miehitys.

Puolitoista vuotta sitten ohjelmasarjassa Villit vuodet, suuret luokat Yle Radio Suomen puolella käsittelin tuon Prahan kevääksikin mainitun ajanjakson 40-vuotismuistoa, mutta vielä tuolloin en palannut nuoren toimittajaminäni tekemisiin elokuulta 1968. Nyt olkoon myös sen vuoro.

Toimitin silloin ohjelmasarjaa nimeltä Silmäneula – näytteitä siitä nyt ohjelman aluksi. Kuuntelemalla voi tarkistaa muistikuviaan silloisista juonnetuista musiikkiohjelmista – ehkä nuo juonnot antavat nykypolvelle, nuoremmille myös kuvaa siitä, miten kevyen musiikin ohjelmia tehtiin anno dazumal. Kun äänitteitä kuuntelee nyt, voi vakuuttua siitä, että taisimme tuon ajan nuorina tietämättämme elää vielä melkoista viattomuuden aikaa.

Kun mietin noita tuon ajan tuntoja, nousee ensimmäisenä mieleen se hetki, jolloin tuona päivänä sain tiedon Prahan kevääksi nimitetyn rauhanomaisen kehityksen murskaamisesta miehityspanssareilla. Jälkeenpäinhän on usein kyselty: mitä olit tekemässä, kun sait tiedon presidentti Kennedyn kuolemasta, missä olit, kun panssarit vyöryivät Prahaan…? Ovat nuo hetket painuneet sydämen syvyyteen… Elokuu 1968 oli minulle ikimuistoinen. Olin mennyt kihloihin Turun Samppalinnassa elokuun 11. päivänä. ja sitten oli lähdetty yhdessä sulhon kanssa viettämään lomaviikkoa tulevien appivanhempien luo Itä-Suomeen. Sieltä matkustettiin sitten Helsinkiin yöjunalla, lähtö Varkaudesta elokuun 20.:nnen päivän iltana, mukana tulevan anopin moninaiset hillopurkit ja mehupullot, opiskelijan talvivarastoa varten.

Aamulla otimme sitten Helsingin rautatieasemalta taksin, jotta saisimme nuo raskaat säilömykset ehjinä sulhasen kämppään – taksi oli melkoista ylellisyyttä opiskelijoiden kukkarolle, mutta ei auttanut. Ajoimme pitkin Helsingin valtaväylää Mannerheimintietä – katu oli koristeltu lipputangoin ja niihin kiinnitetyin ohuin punaisin viirein. Oli tulossa Suomen Kommunistisen Puolueen 50-vuotisjuhla, siinä koristelun syy. Ei ollut ajettu kauan, kun taksikuski urahti.” Pitäis repii noikin rievut alas…” Me kaksi takapenkillä vaihdoimme katseita – ”taitaa olla oikein perinteikäs kommunistien vastustaja ratissa”, oli ajatus… ”Jaa, mitenkä niin”, kysyimme sitten ihan normaaliin tapaan. ”Jaa, etteks te tiedä, mitä on tapahtunut?”, kysyi kuski. ”Mitä niin sitten nyt on tapahtunut?”, kysyimme me. ”No se on nyt sitten tullut ryssä tankeilla Prahaan, Tsekkoslovakian rajan yli viime yönä…”, oli vastaus.

Silloin taivas putosi. Sitä hetkeä ei unohda koskaan – siihen loppui jokin ja siitä alkoi jokin toinen. Nopeasti kotiin ja radion ääreen. Siihen loppui nuoruus.

Iso-Britanniassa avoimen ulkomaalaisvihamielinen British national party (Bnp) sai kesällä kaksi edustajaa Europarlamenttiin. Ruotsissa Sverigedemokraattien povataan nousevan valtiopäiville syksyn vaaleissa. Mikä on tilanne meillä ?

Studiovieraina Perussuomalaisten puheenjohtaja, europarlamentarrikko Timo Soini, SDP:n kansanedustaja, edellinen sisäministeri Kari Rajamäki ja Voima-lehden päätoimittaja Kimmo Jylhämö.

Viikon kolumnisti Umayya Abu-Hanna.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina 19.1. klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05.

Miksi me olemme väkivaltaisempia kuin länsinaapurimme? Lakkasimmeko luottamasta ruotsalaiseen neuvottelevaan konfliktinratkaisumalliin nuijasodan aikana, kun Klaus Fleming houkutteli neuvottelutarjousta sotajuonena käyttäen kapinoivat talonpojat avomaalle ja antoi sitten huoviensa lahdata suomalaiset?

Yksi syy väkivaltatilastojen loppusumman erotukseen on joka tapauksessa sotahistoria. Tihentyneen väkivallan vuodet ovat joka tavalla koskettaneet suomalaisia paljon raskaammin kuin ruotsalaisia. Ensin suomalaiset olivat ruotsalaisten etumaasto ja reservi lähes kahdeksansadan vuoden ajan. Vasta menetettyään Suomen Ruotsi omaksui neuvottelevan ja konflikteja karttelevan ulkopolitiikan ja on siitä pitäen onnistunut pysyttelemään organisoidun väkivallan eli sodan ulkopuolella.

Suomalaiset sen sijaan ovat sotineet 1900-luvulla kolmea eri kansakuntaa vastaan. Yksi niistä oli suomalaiset itse. Oli meilläkin kuitenkin oma rauhankautemme niin sanotun Venäjän vallan aikana. Suomalaisten käsissä ei nähty ihmisen tappamiseen tarkoitettuja aseita eikä niiden käyttöä opetettu sataan vuoteen. Puukkojunkkareista ja metsärosvoista huolimatta konfliktien aseellinen ratkaisu hiutui pois vaihtoehtojen joukosta sekä kansalaisyhteiskunnassa että valtiollisessa elämässä.

Sitä käsittämättömämmältä tuntuu, että tuo syvä rauhantila ja läpeensä siviilimäistynyt yhteiskunta muuttuivat muutamassa kuukaudessa militarismiksi, vihaksi ja kostokierteiksi. Vuonna kahdeksantoista Suomi muuttui yhdessä hetkessä melkein aseistariisutusta yhdeksi maailman aseistautuneimmista maista. Kivääreitä ja patruunoita tuotiin maahan juna- ja laivalasteittain. Valtion kivääritehdas valmisti lisää. Satatuhatpäinen suojeluskuntalaisten joukko säilytti sotilaskivääreitä ja ampumatarvikkeita kotona.

Hätkähdyttävä asetiheytemme ei kuitenkaan johdu pelkästään sotilasaseista. Vuoden kahdeksantoista seurauksena entisistä torppareista tuli vapaita talonpoikia. Joka toinen mies maaseudulla metsästää edelleen. Tämä on mahdollista poikkeuksellisen maanomistusrakenteemme ja siihen liittyvien demokraattisten metsästysoikeuksien vuoksi. Ranskassa tai Isossa Britanniassa ei voi mitenkään olla sellaista määrää jahtivälineitä kuin meillä. Metsästys on siellä aristokraattinen harrastus, jonka edellyttämä ruutiasearsenaali on täysin vieras ajatuskin tavalliselle porvarille tai maanjussille.

Outoa kyllä suomalaisten läpi 1900-luvun jatkunut aseiden kanto ei ole johtanut siihen, että ampuma-aseita olisi määräänsä nähden useinkaan käytetty väkivallan välikappaleina. Suomalaiset ovat kyllä tapelleet ja tappaneet taajemmin kuin ruotsalaiset, mutta eivät pääasiassa ampuma-asein. Sodan aikana melkein puoli miljoonaa miestä oli sulloutuneina korsuihin ja telttoihin. Jokaisella oli ase ja tuhdisti ampumatarvikkeita sekä räjähteitä. Riitoja tuli, tapeltiin ja henkiäkin riistettiin. Ampuma-aseita näissä keskinäisissä väkivallanteoissa käytettiin kuitenkin arvoituksellisen vähän.

Arvoituksen takana täytyy olla se, että ampuma-aseita ei kerta kaikkiaan ole mielletty puukon, halon tai aidanseipään tavoin väkivallan välikappaleiksi. Aseet ovat olleet mielissä jonkinlaisia erikoistyökaluja. Metsästyksessä luodikko tai haulikko on pyyntiväline ja ampumatarvikkeiden hintavuus on pakottanut välineen harkittuun käyttöön. Sodassa aseet käsitettiin sotatyön välineiksi ja keskinäiset tappelut käytiin lähinnä nyrkein.

Uudet surmaamisen muodot kertovat kenties siitä, että suhtautuminen ampuma-aseisiin on muuttumassa. Arkisen työvälineen sijasta ase onkin harrastuskohde, mikä on vain askeleen päässä asefetisismistä. Sitä taas ruokkii viihteellistetty väkivalta. Koulusurmaajien suhde aseisiin alkaa olla hyvin kaukana suomalaisen maalaismiehen perinnäisistä asenteista. Siksi ampuma-aselakeja on kiristettävä.

Hannu Raittila

Ajankohtainen Ykkönen 12.1.2010 YLE Radio 1

Suomalainen haave on kuulema asua rintamamiestalossa, jostain syystä minua ovat aina kiinnostaneet pilvenpiirtäjät.

Kun arkkitehtuurissa puhutaan "ihmisen mittakaavasta", siitä että talon pitäisi sopeutua luontoon, pilvenpiirtäjät ovat lähtökohtaisesti vääränkokoisia. Niiden täytyy olla liian isoja, näyttää omistajansa valta. Pilvenpiirtäjän täytyy olla härski ja mauton, näyttää kuka on herra maailmassa. Kylmän sodan päätyttyä maailman kymmenestä suurimmasta pilvenpiirtäjästä oli Yhdysvalloissa
Suomessahan pilvenpiirtäjiä ei oikeastaan ole. Helsingin Vuosaaressa on yksi asuintorni, joka täyttää juuri ja juuri pilvenpiirtäjän rajat.

Ehkä suomalaiseen vaatimattomuuden kulttuuriin kuuluu se, etteivät talotkaan saa olla liian erilaisia. Ihmisethän hakevat aina harmoniaa ja "samanlaisuutta". Mutta arkkitehtuuri herättää tunteita, jonkun mielestä se on aina vääränlaista. Ja hyvä niin.

Siksi oli mielenkiintoista keskustella niistä tänään radiossa arkkitehtuurikriitikon ja kulttuuritoimittaja Paula Holmilan ja Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston päällikön Tuomas Rajajärven kanssa. Paikalla oli myös taiteilijaprofessori Olavi Koponen, jonka kotitalo nimeltään "Kotilo" on rakennettu siperialaisesta paanusta. Keskustelussa puhuimme siitä minkälaisissa
taloissa suomalaiset asuvat ja minkälaisissa taloissa me haluamme asua. Siinähän on ristiriita, kuten halujen ja todellisuuden välillä aina. En tiedä pääsimmekö pitkälle, mutta joitakin mielenkiintoisia ajatuksia keskustelussa kyllä sanottiin.

(YLE Radio 1 torstaina 14.1.2010 klo 9.05-10.00)

Islamin ja sananvapauden suhde on kuohuttanut Eurooppaa jo 20 vuotta.

Ensimmäistä kertaa jyrkkä islamilainen käsitys sananvapaudesta saapui Eurooppaan 1989, kun ajatolla Khomeini julisti tappokäskyn brittikirjailija Salman Rushdielle.

Monissa islamilaisissa maissa ovat voimassa tiukat jumalanpilkkalait. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskonnollinen johtaja puuttui länsimaisen kirjailijan vapauteen arvostella islamia.

Silloin länsimaiset poliitikot ja intellektuellit puolustivat lähes yksimielisesti Rushdien sananvapautta fundamentalistien uhkauksia vastaan.

Sittemmin kaikki on muuttunut.

Kun hollantilainen elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin musliminaisten asemaa käsittelevän elokuvan takia vuonna 2004, monien kommentaattorien mukaan hän sai, mitä kerjäsi.

Ja kun äärimuslimit uhkailivat tanskalaisia taiteilijoita Jylland-Postenissa 2005 julkaistujen Muhammed-pilapiirrosten takia, eurooppalaiset peräänkuuluttivat pilapiirtäjiltä ymmärrystä “toisten uskonnollisia tunteita” kohtaan.

Sananvapautta ei enää kovin paljon muistettu. Kuten brittikirjailija Kenan Malik sanoi: ”Tappokäskyjä ei enää tarvita. Olemme sisäistäneet sen fatwan. Enää ei kukaan kirjoittaisi, eikä julkaisisi, uusia Saatanallisia Säkeitä.”

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä eräs fanaatikko yritti tappaa taiteilija Kurt Westergaardia, joka piirsi pommipäisen Muhammedin kuvan. Onko uskonnon kritiikin hillitsemisessä kysymys uskonnollisten tunteiden kunnioittamisesta, vai peräksiantamisesta murhaajille?

Demokratiaa ei ole ilman sananvapautta. Eihän monikulttuurisuus voi tarkoittaa luopumista kummastakin?!

Ehdotus uudelle vuodelle
Pakina: Heikki Laitinen

Hyvät kuulijat!

Uusi vuosi on lupausten aikaa. Minkälaista lupauksen aihetta ehdottaisin siis meille, kansan-musiikin rakastajille, harrastajille ja ammattilaisille, esiintyjille ja kuuntelijoille?

Tekisi mieleni tietysti ottaa puheeksi mieliaiheeni: laulu. On hyvin merkillistä, että vaikka laulu on tänä päivänä kansanmusiikissamme saanut yhä enemmän tilaa, se on kuitenkin vielä aivan ansaitsemattoman huonossa asemassa. Merkillistä, että sadassa vuodessa olemme luovuttaneet oikeuden omaan lauluumme. Sitä ennen se oli kymmenen tuhatta vuotta tällä Suomenniemellä yhtä tärkeää kuin puhe. Itse asiassa melkein tärkeämpi, sillä se oli jokaihmisen taiteellinen tapa hahmottaa olemassa oloaan ihmisenä. Olisi aika keksiä yhä uusia keinoja ja tilanteita, joiden avulla pystyisimme purkamaan noita viime vuosisadalla syntyneitä tilapäisiä kulttuurisia esteitä omakohtaisen laulamisen tieltä. Yhä useampi saisi tilaisuuden ja kulttuurisen mahdollisuuden kokea laulu ruumiissaan, muistissaan, sydämessään. Kuinka laulu on meissä jokaisessa kymmentuhatvuotinen viesti, joka on kuitenkin joka hetki tätä päivää, tätä elämää.

Ehdotan kuitenkin tällä kertaa uuden vuoden lupauksen aiheeksi pienemmältä tuntuvaa yksi-tyiskohtaa, vähäisempää tehtävää.

Uudella vuosituhannella on kansanmusiikkipuheessa tapahtunut hämmästyttävä käänne. Ku-kaan ei enää yritä todistaa kansanmusiikin tärkeyttä kansallisilla arvoilla. Nyt riittää, kun to-detaan, että se on musiikkina mahtavaa, ilmaisuvoimaista ja luovuuden sallivaa. Tähän ei ole mitään huomautettavaa, päinvastoin. Sehän on todellakin kansanmusiikin ydintä. Mutta silti tuntuu siltä, että jonkunnäköinen lapsi on mennyt pesuveden mukana.

Kansanmusiikin suurmies professori Erkki Ala-Könni alkoi neljä vuosikymmentä sitten Konsta Jylhän, Otto Hotakaisen ja muutaman muun sävellystyön innoittamana ehdottaa pelimanneille, että he ryhtyisivät kaikki säveltämään. Ja kaikki tuumasta toimeen. Siitä alkoi 1970-luvulla poikkeuksellinen kehitys, jonkalaista ei liene missään muualla Euroopassa siihen aikaan tapahtunut. Pelimanneja ei enää vaadittu soittamaan vanhaa, kansallisesti arvokasta perinnettä, vaan tekemään uusia omia, tämän päivän sävellyksiä. Ja niitä syntyi satoja, tuhansia. No, toisaalta: samaan tapaan kansanmusiikki oli tietysti kaikkina aikoina syntynyt, vaikka hämäyksen vuoksi kappaleille oli annettu nimeksi vaikkapa ”vanha polkka”. Mutta nyt: taval-linen pelimanni astui tuhathenkisen yleisön eteen ja tunnustautui säveltäjäksi ja esitti ylpeänä ja itsetietoisena oman uuden sävellyksensä. Se oli merkillistä aikaa.

Sama tunne on jatkunut voimakkaana. Nyt on tosin edetty jo niin pitkälle, että kaikki soittavat ja laulavat vain omia sävellyksiään. Siitäkin on vaikea sanoa mitään kielteistä, vaikka silti kui-tenkin tuntuu siltä, että siinä on vain puolet totuudesta. Kansanmusiikki on aina ollut myös perinnettä, historiaa, historiatietoista musisointia. Maassa, jossa on kansainvälisesti katsoen valtaisat arkistot, täynnä nuotteja, laulujen sanoja ja tuhansien soittajien ja laulajien äänitettyjä esityksiä, tuntuu omituiselta, että niihin eksyy yhä harvempi. Minusta meillä on vastuu siitä, että kaikilla suomalaisilla olisi mahdollisuus kuulla ja tutustua, laulaa, soittaa ja tanssia omaa paikallista historiaansa. Oli paikallisuus sitten maata, maakuntaa, pitäjää, kylää tai sukua kos-kevaa. Kansanmusiikki on tässä aivan toisenlaisen vastuun ja toisenlaisten haasteiden edessä kuin muut musiikin lajit: niillä on vastuullaan sata, kaksi sataa vuotta, meillä kymmenen tu-hatta.

Siispä ehdotukseni uuden vuoden lupaukseksi meille jokaiselle: etsin tänä vuonna ainakin yhden historiallisen soittajan tai laulajan, soittimen tai laulutyylin, soiton tai laulun, johon tutustun tarkemmin, etsin tietoja arkistoista ja kirjoista ja asiasta ehkä jotain tietäviltä, ja kerron löydöistäni muille, pienemmässä tai isommassa piirissä. Kerron puhumalla ja musisoimalla.

Kun samaa rataa jatkamme koko alkavan vuosikymmenen, on meillä vuonna 2020 koossa upea, soiva Suomen musiikin historia.

Heikki Laitinen
Professori