Rakkauden pitäisi kaikki kestää ja kaikki kärsiä. Sen ei tulisi etsiä
omaansa eikä muistella kärsimäänsä pahaa. Siinä samalla laskut tulisi
maksaa, hommat hoitaa ja kehittää itseään muuttuvan ilmaston ja
maailmantalouden välimaastossa. Eläpä siinä sitten Vuorisaarnan rytmissä
kun käärme luikertelee parisuhteen rakastumisen huuman kadottua parin
vuoden jälkeen ja tunnekylmyys, väistely ja vaikeneminen valtaavat maan.
Arkipaska tuntuu tältä.

Parisuhteethan eivät toimi missään idealistisessa umpiotyhjiössä, vaan ne
uusinnetaan yhteiskunnissa kulttuurisia normeja noudattaen. Makuuhuoneessa
voi haamuilla kummia tyyppejä kummankin sukuhaarojen ryppäistä. Kuitenkin
me ihmiset tarvitsemme selviytyäksemme samoja asioita. Myös sitä lämpöä ja
inhimillistä turvaa mitä toiset ihmiset tuovat ystävien tai perheiden
katseissa. Toisten katseista kasvamme itseksemme ja sytymme moraaliin.
Mutta olemmeko me seksuaalisesti yhteismitallisesti samasta muotista? Jos
toinen on halukkaampi ja aktiivisempi toista, niin miksipä hän ei voisi
uskollinen omille haluilleen ja elää ainutkertaista seksuaalista elämää
muidenkin kuin oman kumppanin kanssa. Aikamme median epistolassa
rakasteluun ja seksuaalisuuteen tuhlataan niin valtavasti psykologisoivia
termejä, joista ilo ja elo on poissa. Onko se sitten yksilön
psykologiseksi häiriöksi luokiteltava ongelma, jos ei osaa tai halua elää
normityyppistä elämää?

Kautta historian on eletty hyvin monenlaisissa perherakenteissa ja
suhteissa. Kaikki ei ole suinkaan ihmisen rakennukseksi. Tänäänkin suurin
osa kansasta tähtää pysyvään parisuhteeseen joko avio- tai avoliitossa,
jossa toivotaan myös läheisyyden ja seksuaalisuuden toteutuvan.
Suomalainen seksi-tutkimuksen mukaan joka toinen mies ja joka kolmas
nainen pitää jonkinlaista rinnakkaissuhdetta elämänsä jossain vaiheessa.
Miehet haaveilevat kaksi kertaa naisia enemmän toisista seksikumppaneista.
Houkutteleva tilaisuus ja vaihtelunhalu vetävät miehiä ns. vieraisiin.
Naisia voi lähteä pettäjän tielle, jos kotona sujuu huonosti. Toisen
tilaston mukaan jopa 40% parisuhteissa on koettu ns. uskottomuutta.
Jonkinlainen romantiikan renessanssi on Suomessa meneillään sillä 2007
tehdyn kyselyn mukaan vain 10% suomalaisista hyväksyy avioliiton
ulkopuoliset suhteet. Italiassa yli puolelle se on ok.

Parempi lienee naida kuin palaa, vaikka rakkauden pauloissa viihtyy myös
mustasukkaisuus joka sairaalloiseksi liekehtiessään on hengenvaarallinen
mistä vuodenvaihteen Sellon tragedia murheellisesti kovin suomalaista
laulua soi.

Mistä parisuhteessa olikaan kyse? Miten pitää intohimo hereillä kun käärme
luikertelee parisuhteen arkeen tunnekylmyyden tai sairaalloisen
mustasukkaisuuden hahmossa?

YLE Radio 1:ssä Kainuun aatelisen seurassa ovat keskustelemassa tiistaina 12.1. klo 9.05-10.0 Susanna Pfander ja Hakim Kuusela, jotka elävät
avoimessa suhteessa noudattaen Tantra-oppia sekä Martti Esko, kirkon
perheasiain johtaja, jolla on 30 vuoden työkokemus perheterapioista ja
perheneuvonnasta ja joka puolustaa ydinperhettä.

Ohjelmaan voi lähettää kommentteja tai kysymyksiä myös tekstiviestillä: miten intohimo säilyy parisuhteessa? Kirjoita viestin alkuun aamu, välilyönti ja viestisi. Lähetä tekstiviesti numeroon 16149. Viestin hinta on 40 senttiä.

Suomi ei ole pelkästään kännyköiden vaan myös viinan, väkivallan ja pelon maa. Miksi? Onko syynä jurous, pimeys, perimä vai pyssyt?

Ajankohtaisessa Ykkösessä puheenvuoroja suomalaisesta väkivallasta kadunmiehiltä, turvakodista, vankilasta ja tutkijankammiosta.

Studiovieraina kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm ja Vantaan turvakodin toiminnanjohtaja Virve Hagelberg.

Viikon kolumnistina on kirjailija Hannu Raittila.

Ohjelma päättyy suursuosion saavuttaneelle opastetulle kävelylle dekkaristi Stieg Larssonin kirjojen maisemiin Tukholman Söderiin. Larssonin maailmanmenestystä suomentaa kirjallisuuden tutkija Paula Arvas.

Ohjelma kuunneltavissa YLE Areenassa

Miksi kaikki on aina yksittäistapausta yksittäistapauksen jälkeen?
Suomalaisessa väkivaltaperinteessä on jotakin tavattoman surullista.
Me haluamme uskotella itsellemme, että tapot ja murhat ovat toisistaan riippumattomia ilmiöitä – mutta, miksi niitä sitten on niin paljon?

Jokela ja Kauhajoki ja Espoon Sello tulevat ensimmäisinä mieleen. Mutta jos katsoo aikaa taaksepäin, huomaa, että suomalaisia tapetaan jatkuvalla syötöllä ja tämä trendi on ollut vallalla jo vuosikaudet. Siltikin kaikki piiloutuvat ”yksittäistapaus” – sanan taakse.

Muistatteko vielä: Mika Muranen, Sanna Saarijärvi, Petri Gerdt, Huohvanaisen veljekset, Elise ja Matti Heinon murhat… Lista on loputon.
Kuka tosissaan enää jaksaa uskoa, että nämä tapaukset ovat yksittäisiä? Eikös enneminkin ole kyse siitä, että meillä ihannoidaan väkivaltaa? Joka jumalan joulu ja isänpäivä markkinoille ilmestyy sodasta kertovia kirjoja. Sodista ja niiden oletetuista sankareista puuhataan uusia elokuvia. Rauhanaktivisteja pidetään Suomessa kummallisina pehmohörhöinä.

Tuoreen uutisen mukaan naisetkin syyllistyvät väkivaltaan, törkeään sellaiseen. Miehet joutuvat perheessä törkeän pahoinpitelyn tai henkirikoksen yrityksen uhriksi - jopa useammin kuin naiset. Suomalainen väkivallanpiirre ei ole miesten yksinoikeus, siihen syyllistyvät naisetkin. Missä on vika?

Kirsi Virtanen YLE Radio 1 keskiviikkona 13.1. klo 9.05-10.00.

Täällä Pohjantähden alla –radiosarja on loppunut. Sen viimeisiä jaksoja taitaa vielä pyöriä Yle Puhe –kanavalla. Kirjoitin sarjasta tässä blogissani jokseenkin säännöllisesti, koska koin että tuon kuunnelmasarjan alkuunpanijana se kuului velvollisuuksiini. Sarja onnistui minusta hyvin. Se että siinä oli kolme eri dramatsisoijaa ja kolme eri ohjaajaa ja kolme eri äänisuunnittelijaa sekä joissakin yhden ja saman roolihenkilön osissa jopa useampi näyttelijä, toimi hyvin. Ääni-ilmaisullisestikin sarjassa tapahtui haluttu ja suunniteltu vähittäinen muuttuminen konkreettisesta abstraktiin. Hienoa oli myös lauluilla taustoittaminen, kohtauksesta toiseen siirtyminen ja jopa tarinan kuljettaminen niiden avulla. Radiossa tarinan, teeman ja rakenteen yhtenäisyys on näkymättömyyden eli mielikuvan yhtenäisyyttä. Kun sarja piti siitä jokseenkin hyvin huolen, sen kokonaisuutta voi pitää erittäin onnistuneena. Nyt toki vain toivoisi, että tekijänoikeussopimukset olisivat jo niin kehittyneitä, että tuota sarjaa voisi milloin tahansa ladata netistä itselleen ja/tai ostaa cd (tai dvd) –levynä kaupasta.

Toinen sarja, jonka syntymiseen osallistuin vielä Radioteatterissa ollessani (jossa siis olin maaliskuun loppuun viime vuonna) on parhaillaan Ylen netissä ilmestyvä podcast-kuunnelmasarja ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Sehän on Juha Vuorisen vain ladattavaksi toteutettu sarja, joka lähestyy todellisuutta, tässä tapauksessa Hitlerin psykohistoriaa, ns. kansan naurukulttuurin kautta. Tämä käsite ”kansan naurukulttuuri” on neuvostovenäläisen kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijan Mihail Bahtinin (1895-1975) käyttämä ja hän tarkoittaa sillä keskiaikaista, mm. Rabelais’n teoksissaan viljelemää, kaikkea hienoa, sivistynyttä, sievistelevää, ylevää ja (teko)pyhää pilkkaavaa kulttuuria. Sellaista jossa esim. kaikki ruumiin nautinnot kuvataan suurennellusti, suurella ilolla, liioitellun pikkutarkasti. Mikään asia ei ole tabu, kaikkein vähiten seksi, ulostaminen ja uskonto.

Olen aikaisemminkin sanonut, että Vuorinen liittyy saumattomasti tähän rabelaismaiseen karnevalismin traditioon. Sen todistaa nyt tämä ”Kaksipäisen vekaran varjossa”. Se myös osoittaa sen, miten ahtaita sellaiset käsitteet kuin ”taide” ovat, kun tullaan kansan naurukulttuurin alueelle (ja jakelutavoissa podcastingiin). Bahtin vetosi Gogoliin joka sanoi, että ”naurun valtavaa voimaa ei kuulla, sillä maailma sanoo, että se mikä on naurettavaa, on alhaista. Vain sitä mikä on lausuttu ankaralla ja jännittyneellä äänellä, sanotaan korkeaksi.” Alhainen, madallettu, kansanomainen antaa naurulle ”jalot kasvot”, kuten Gogol lisää. Kansanomaisen historia on kulkenut eri polkua kuin korkeakulttuurin historia. Ja siksipä kansanomaisen arvottaminen ja mittaaminen korkeakulttuurin kriteerein on aina tuottanut vaikeuksia. Saattaa jopa tällä hetkellä tuottaa vaikeuksia sovitella tätä kansan naurukulttuuria paljon kiisteltyyn Ylen julkisen palvelun tehtävään. – Minusta asiassa ei ole mitään epäselvää: Yle tekee pitkää matkaa hallinnon ja viranomaisten sivistysprojektista kohti kansaa, jolla on kyky kyseenalaistaa ja tehdä naurettavaksi. Matka on pitkä ja pelottava.

Lauluntekijä Juha Vainio, joka ymmärsi kansan naurukulttuuria, sanoi eräässä haastattelussa, että nähdessään Kotkan lyseon ekaluokklaisena poikien vessan seinään isoilla kirjaimilla raapustetun tekstin: ”ISTUN TAIKKA KÄVELEN, PERSE SOITTAA SÄVELEN”, hän ymmärsi että tuon paremmin ei voi sanoa. Siitä alkoi hänen mieltymyksensä riimeihin. Tämä kuvaa myös sitä, miten kansanomaisessa ilmaisussa sekä muoto ja sisältö että viestinnän väline ja vastaanottotapa kietoutuvat yhteen ja saavat naurun avulla jalot kasvot. Kaikki klaffaa kohdalleen ja meitä naurattaa, koska me tiedämme että se on totta.

Kun 1970-luvulla opiskelija-asuntolamme lähikaupan kassalla myytiin Veikko Huovisen ”Veitikkaa”, en halunnut kirjaa ostaa, koska silloisesta vastaanottohorisontistani ajattelin sen olevan mautonta vakavien natsirikosten vähättelyä. Koska nyt en enää ajattele niin, kuvittelen suvaitsevaisuuden sekä itsessäni että kulttuurissa yleisestikin lisääntyneen. Juha Vuorinen jatkaa Huovisen perintöä: ei ole mitään asiaa, ilmiötä tai tapahtumaa maailmassa, jolle olisi predestinoitu vain vakava ja ankara käsittelytapa. Hitlerin siamilaiset kaksoset on hyvä lähtökohta. Ja se että he ovat ihonväriltään erilaiset, lisää kierroksia.

Oli tarkoitus tehdä uuden ohjelmasarjan toinen lähetys ihan muusta aiheesta. Taisin edellisenä maanantaina luvatakin, teemaa 1968 jatkaen, että seuraavaksi ollaan sitten Tsekkoslovakian miehityksessä. Niin ei kuitenkaan käynyt, tuli muuta eteen.

Elämä toi nyt keskiöön muunlaiset tapahtumat, tarkoitan tietysti kauppakeskus Sellon murhia uuden vuoden aattona Prisma-kaupassa Espoossa. Uskon, että nuo väkivallanteot ovat järkyttäneet meitä kaikkia ja toivon, että viimeistään nyt alkaisimme käydä tosi keskustelua siitä, mitä ja mikä tässä maassa on vialla. Sillä jotain on perusteellisesti pielessä.

Me keskustelemme, luemme lehtiä ja tulkitsemme tilastoja: Suomi on Euroopan väkivaltaisimpia maita. Me toteamme, että Suomi on maailman kyseenalaista kärkiluokkaa aseiden määrässä – aselupa on noin 650 000:lla ihmisellä ja rekisteröityjä aseita on 1,6 miljoonaa. Paljonko on laittomia, sitä ei tiedä kukaan, mutta niiden takavarikkoja tehdään tuhatkunta vuodessa…

Me mietimme aselupien määrän rajoittamista, me pohdimme rangaistusten koventamista. Oikeusministeri ehdottaa sähköisiä jalkapantoja, sisäministeri ei usko tämänkään tapauksen kiristävän aselakia, eikä sisäministeri eroa, ei. On se kummallista, kun parlamentarismia täällä ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Mutta, kun muualla hyvän parlamentaarisen tavan mukaan ministerit eroavat, kun ja jos he epäonnistuvat viranhoidossaan tai mokaavat muuten vain – katsokaa nyt vaikka tilanteita parlamentarismin kehdossa Englannissa - meillä ei erota, ei millään.

Kaikenlaisia lainsäädännöllisiä hankkeita ehdotetaan tilanteessa, jossa tarvittaisiin aivan toisenlaisia konsteja: koko nykyisen kasvatusjärjestelmämme painopisteiden pohtimista, tämän sairaan kilpailemisen ja ihmisten nöyryyttämisen lopettamista, sitä, että voimavarat suunnataan siihen, että ihmiset osaavat ottaa vastuuta paitsi itsestään, myös toisistaan. Ihmiset on kyykytetty niin ahtaalle, että paine kohoaa ja sitten tulee räjähdys, tavalla tai toisella.

Minkälaista ihmisen mallia täällä suositaan? Täällä on pärjättävä yksin, se on oikea suomalaisuuden korkea veisu – ketään ei tarvita, kun minä mällään. Meillä ei tarvita mitään keskinäisen välittämisen yhteiskuntaa, kun yksin pärjäämisen eetos on vallitseva malli. Niinpä suomalaismetsiin on hukkunut satojatuhansia avunhuutoja, kirjoitti aikanaan Erno Paasilinna. Suumme sulkeutuu, kun ongelmista pitäisi puhua – se avautuu sitten vihahuutoon ja kuolonkarjuntaan. Voi meitä.

Näistä lähtökohdista käsin lähdin hakemaan vastaavuuksia, kannanottoja vuosikymmenien aikana tekemistäni ohjelmista. Ja kyllä niitä löytyi. 1990-luvun alku oli se aika, jolloin ensi kertaa nostin esille naisiin kohdistuvan väkivallan, tuon tabuna pidetyn aiheen. Naisten tunti-ohjelman vakioaiheena se pysyi koko vuosikymmenen ja vielä 2000-luvun puolellekin. Ja seurauksiakin oli: lainsäädäntöön saatiin korjauksia, mm. raiskauksesta tuli rikos myös avioliitossa, saatiin lähestymiskielto, turvakoteja tuli lisää…

Tietysti Sellon kuolettavat laukaukset uuden vuoden aattona osuivat myös miehiin, uhreina oli sekä naisia että miehiä. Millainen ajattelu, toiminta, ilmiö kuitenkin on saattanut olla tekijän taustana – mikä hänet johti tekoihinsa. Pahuus? Luonnehäiriö? Vuosikausia harjoitettu uhrin vainoaminen, jolle ei loppua tullut – ennen kuin ase puhui?

Tämän aiheen ympärillä liikkuu vuoden toinen ohjelma Päivi Istala – elämyksiä vuosikymmenten varrelta YLE Radio 1:ssä maanantaina 11.1.2010 klo 9.05 -10.00.

"Eurooppalainen monikulttuurisuuspolitiikka on täysin epäonnistunut." Tähän johtopäätökseen ovat tulleet monet eurooppalaiset poliitikot, myös ne, jotka alun perin tätä politiikkaa toteuttivat. Suomessa monikulttuurisuus on virallisesti edelleen “ihanaa”, sitä tavoitellaan aktiivisesti, pohtimatta sen kummemmin, mitä sillä oikeasti tarkoitetaan.

Monikulttuurisuudesta puhutaan paljon, mutta sillä sanalla tarkoitetaan usein eri asioita. Meillä jaetaan tämän keskustelun osapuolet edelleen mustavalkoisesti “monikulttuurisuuden kannattajiksi” ja sen “vastustajiksi”.

Todellisuudessa kuva on monimutkaisempi. Jos puolustan afrikkalaistaustaisten musliminaisten ihmisoikeuksia heidän oman yhteisönsä kulttuuriperinteitä vastaan, olenko erilaisten ihmisten ja kulttuurien ystävä vai vihollinen?

Monikulttuurisuus on tuskin tullut ongelmaksi Euroopassa sen takia, että ihmiset ovat erinäköisiä, syövät erilaista ruokaa ja laulavat erilaisia lauluja. Ongelma on se, että monikulttuurisuudesta on tehty politiikkaa, joka suorastaan kehottaa maahanmuuttajia olemaan sopeutumatta heidän uusiin kotimaihinsa. Tämä politiikka ei yhdistä erilaisia ihmisiä, vaan erottaa niitä.

Eroja korostava monikulttuurisuus kohtelee ihmisiä kulttuurien tai uskontojen edustajina, ei ihmisinä. Sellaisen monikulttuurisuuden ystävät eivät ymmärrä, etteivät kulttuurit ole monoliittisia kokonaisuuksia, joihin niihin syntyneet ihmiset voidaan ikuisesti sulkea. Kulttuurit ovat eläviä ja muuttuvia, niitä ei tarvitse suojella väkisin ympäristön vaikutuksilta.

Demokraattisen oikeusvaltion perusperiaate on se, että ihmiset ovat tasavertaisia lain edessä, laki on kaikille sama. Monikulttuurisuuden nimissä tästäkin ollaan valmiita tinkimään. Jotkut haluavat Euroopassa siirtyä järjestelmään, jossa jokainen kulttuuriryhmä elää omien lakiensa mukaan. Tämä jo murentaa demokratian peruspilareita. Kuinka pitkälle me olemme valmiita menemään tällä tiellä, kenen oikeuksista tinkimään ja kuinka paljon?

On ihanaa, jos eritaustaiset ihmiset voivat elää rinnakkain, mutta ihmisten tasa-arvoa tulisi puolustaa enemmän kuin kulttuurien. Kulttuurien tasavertaisuudella ei voida oikeuttaa ihmisten erottelua ja eriarvoisuutta.

Vuoden aluksi Suoraa puhetta -sarjassa tutkija, toimittaja Iivi Anna Masso tarkastelee monikulttuurisen Suomen näkökulmia: mistä puhutaan, kun puhutaan monikulttuurisuudesta? Miksi monikulttuurisuutta ylistetään tai inhotaan? Entä puhutaanko samalla sanalla aina edes samasta asiasta?

Iivi Anna Masso on helsinkiläinen, virolaissyntyinen vapaa tutkija ja toimittaja. Hän on koulutukseltaan filosofi ja valtiotieteilijä, väitellyt valtiotieteiden tohtoriksi Helsingin yliopistosta. Masso on työskennellyt yliopistolla tutkijana ja tuntiopettajana ja on erikoistunut mm. ihmisoikeus-, tasa-arvo- ja monikulttuurisuusaiheisiin.

YLE Radio 1 lauantaisin 9.1. - 6.3.2010 klo 12.15 - 13.57.

Lauantaina 9.1. suoran lähetyksen monikulttuuripaneelissa vieraina ovat EtnoMoin päätoimittaja Raya Mudie, valtiotieteiden maisteri Lotta Roti sekä lakimies Hussein Muhammed.

Kristillisissä kirkoissa parisuhteen ihanteena pidetään usein naisen ja miehen elämänikäistä avioliittoa. On kuitenkin olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät halua avioitua vaan elää avoliitossa. Toiset eivät halua sitoutua edes yksiavioisuuteen. Miksi Suomessa erotaan liian helposti? Vai onko se vain merkki siitä, että elämänmittaista suhdetta ei haluttu alun alkaenkaan?

YLE Radio 1:ssä torstaina 7.1.2010 klo 9.05 alkaen Tuomas Enbusken kanssa ovat keskustelemassa perheterapeutti Keijo Markova Väestöliitosta, sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa Helsingin yliopistosta ja kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka.

Osallistu keskusteluun!

Voidaan olettaa että presidenttikeskustelu jatkuu alkaneen vuoden aikanakin. Mutta tämän keskustelun esiin nostaminen ei ole aiheellista siksi, että se olisi ollut erityisen mielenkiintoista tai analyyttistä. Varsinainen syy on, että keskustelu sisältää poliittisen elämämme kaikki tavallisimmat vitsaukset. Aloitan siis uuden vuoden tarkastelemalla näitä vanhoja aiheita.

Jokaista asiaa arvioitaessa on hyvä löytää jokin vertailukohde, jolla ilmiön todellisia suhteita voi havainnollistaa. Otan tässä vertailukohteeksi Weimarin tasavallan. Meillä on nimittäin - ja se kuulostaa tietenkin pahalta - melko weimarilainen järjestelmä.

Weimarin järjestelmää syytettiin epätasapainosta. Tästä epätasapainosta johtuen koko kansallissosialistinen järjestelmä muka syntyi.

Vuodelta 1919 peräisin olleessa Saksan valtakunnan perustuslain 41:ssa artiklassa todetaan, että valtakunnanpresidentti on koko kansan valitsema. Valtakunnan kanslerin (siis pääministerin) piti puolestaan nauttia eduskunnan enemmistön luottamusta. Tämä näennäinen tasapaino presidentin ja eduskunnan välillä ajautui tai ajettiin umpikujaan lyhytnäköisyyden tähden. Ikävä kyllä lyhytnäköisyydestä ei mikään perustuslain pykälä meitä varjele.

Saksan valtakunnanpresidentistä on todettu, että hän oli valtaoikeuksiensa puolesta Ersatzkaiser eli korvikekeisari. Sellaiseksi tarkoitettiin myös Suomen presidentti - kuninkaan korvike. Korvikkeiden tehtävä oli varjella valtaa liialliselta demokratialta ja sitä harrastavalta vaaralliselta parlamentilta. Suomen presidentin kohdalla on sittemmin luovuttu suurimmasta osasta kuninkaan korvikkeen oikeuksista. Se ei kuitenkaan tapahtunut niin, että eduskunnalle olisi annettu siltä aikaisemmin puuttunut valta. Pelättyä kansanvaltaa on suitsettu toisin keinoin: poliittisella käytännöllä, EU:n oikeuksilla ja lainvalmisteluvallan painolla.

Kärjistetysti asian voisi ilmaista näin: Elinkeinoelämän lobbarit haluavat, että maassa on toimeenpaneva komitea, jota myös maan hallitukseksi kutsutaan. Tämän komitean toimintasuunnitelma lyödään lukkoon aina neljäksi vuodeksi kerrallaan ja siinä pysytään, tulipa taloudessa sitten vastaan ylä- tai alamäki. Tämä toimintasuunnitelma on erittäin yksityiskohtainen. Sen laatimiseen osallistuvat - ja näin asia ehkä pitää muotoilla - ennen kaikkea lobbarit ja virkamiehet. Politiikkoja viedään - tai he haluavat tulla viedyiksi - kuin sananparren pässiä.

Hallitusohjelmasta tulee menetelmä joka vapauttaa poliittiset puolueet vaalikamppailun aikana annetuista lupauksista. Samalla politiikan kenttä puhdistetaan sekä arvoista että puolueita erottavista ideologisista näkemyksistä. Rakennelma pysyy koossa vastenmielisellä ryhmäkurilla, jonka taakse kansanedustajat piiloutuvat.

Juuri tässä mielessä koko perustuslakikeskustelu on ihan pielessä. Sen tulisi käsitellä eduskunnan, hallituksen ja presidentin välistä valtaoikeuksien tasapainoa, mutta eduskunta onkin sivuraiteella, josta Taxellin komitea ei aio puksuttaa sitä pois.

Miksi näin kävi?

Weimarin järjestelmää syytettiin puoluekoneistojen ylivallasta. Saksassa tämä johtui pitkistä listoista. Puoluebyrokratia päätti käytännössä kenestä tuli kansanedustaja. Suomalaisessa järjestelmässä pintajulkisuus ja puoluekoneistot päättävät valtion, etujärjestöjen ja liike-elämän niille antamien rahojen kautta kenestä mahdollisesti tulee kansanedustaja. Järjestelmä synnyttää lammasmaisen eduskunnan, jonka jäsenet pysyvät kiltisti ryhmäkurissa ja jotka ovat julkisuudessa enemmän tekstiviestien, rakkauden leimahdusten ja ylinopeuden kuin poliittisten linjanvetojen tähden.

Löytyisikö tästä jokin ulospääsy?

Löytyisi. Säilytetään presidentin valtaoikeudet nykyisellään ja luodaan järjestelmä, jossa hallituspuolueet päättävät arvojaan yhdistävästä lyhyestä periaatteellisesta hallitusohjelmasta. Vuosittain eduskunta sitten hyväksyy hallitukselle toiminnallisen ohjelman. Se olisi vallan parlamentarisoimista.

Nils Torvalds

(Ajankohtainen Ykkönen 5.1.2010. YLE Radio 1)

Sello-surmaajan oleskelulupaa ei edes esitetty peruttavaksi, vaikka tilille oli karttunut aserikkomuksia, pahoinpitelyjä ja laajennettu lähestymiskielto. Miksi ei, sitä kummastelee nyt pääministerin lisäksi moni muukin.

Mahtuuko nyt alkaneeseen politiikan vuoteen 2010 muuta kuin aselakia, maahanmuuttopolitiikkaa, taantumaa ja työttömyyttä? Puoluesihteerit linjaavat haasteet, uhat ja toiveet. Politiikan tutkija Markku Jokisipilä ja emeritus päätoimittaja Aimo Massinen arvioivat vaaleihin valmistautuvien puolueiden tilan.

Viikon kolumnistina on Nils Torvalds.