Miten Kalevala auttaa näkemään elämää?

Ei muuta kuin pönäkät pirskeet taas pystyyn sillä tänä vuonna 2010 tulee
kuluneeksi Vanhan Kalevalan ilmestymisestä 175 vuotta ja Kantelettaren
ilmestymisestä 170 vuotta. Ei siis paljon mitään. Voimme järjestää
kilpalaulannan siitä onko Lönnrotin Kalevala lähempänä karjalaista
kansaneeposta vai Suomen kansalliseeposta mutta tämä suohon laulanta ei
tuo yhtään lähemmäksi ainoaa oikeaa näkymää myyttisen Kalevalan
muinais-Suomeen.

Kalevalasta on ollut monen ideologian keppihevoseksi. Siitä on ehditty
esittää kansallisvaltion tarpeisiin nationalistisia tulkintoja, toisiin
tilaisuuksiin pasifistisia ja kolmansiin kommunistisia. Väinämöinenkin on
saattanut olla välillä pasifistisen partaradikaalin ja vuoroin vieraissa
sotaisan partapuritaanin osassa. Karjalan laulumailta vanhaa
kansanrunoutta 1800-luvulla keräillyt Lönnrot, joka muokkasi saamaansa
aineistoa juonellisen, myyttisen kansaneepoksen hahmoon piti itse itseään
runoilijana. Kuuluuko Kalevalassa siis varhaisten runonlaulajien ääni vai
onko kokoelma lähempänä ´kansanrunojen vankilaa´?

Kalevalan vaikutus tuntuu kielen ohella musiikissa, kuvataiteissa,
arkkitehtuurissa ja jopa liike-elämän brändeissä. Lapsena, ala-asteen
koululaisena olin itse järjettömän innostunut Kajaanin kaupunginteatterin
Kalevala- näytelmästä. Tätä 70-luvun lopulla esitettyä tulkintaa, jota ei
voi suin surminkaan pitää lasten näytelmänä kävin katsomassa ainakin kolme
kertaa. Eikö ollut lapsella parempia harrastuksia? Ei se mene
pikkuvanhuudenkaan piikkiin. Siinä Kalevalan luomisen maisemassa oli
jotain kummaa ja jännittävää. Koulussa sitten päntättiin pönäkkää
pakkokalevalaa, joka ei aina auennut runouden ilon valossa. Myöhemmin olen
ymmärtänyt, että osa suurista ikäluokista, jotka saavuttivat kukkeimman
nuoruuden 60-luvun lopulla haistatti pitkät kalevalaisille loitsuille ja
hoilauksille. Tänään tilanne on taas toinen. Maapalloistumisen
kiristyvissä kourissa koetaan monissa piireissä kaipuuta juurille,
perinteiden pariin.

Nyt vuoden 2010 alkaessa kun maan piiri pienentyy, kansa jakaantuu kolmeen
kastiin ja jaksamme yhä viihdyttää itseämme syvemmälle narkoosiin voi olla
hyvä hetki katsoa uusin silmin vanhan kansanrunouden eri-ikäisiin
kerrostumiin jopa tuhannen vuoden päähän. Vanhinta ainesta edustavat
myyttirunot kertovat kaukaisen alkuajan luomisteoista, maailman ja
inhimillisen kulttuurin synnystä.

Vuoden ensimmäisessä suorassa lähetyksessä Kainuun aatelinen kysyy miten
Kalevala voi auttaa näkemään elämää kestävämmin? Kuinka Kalevalan
myyttisen maailman kautta voi käsitellä ihmiskunnan ikiaikaisia
kysymyksiä: elämää, kuolemaa, rakkautta ja selviytymistä?

Heikkisen seurassa kalevalaisella runokielellä kirjoittava Seija
Tuohesmaa, joka on ollut tekemässä nyt tammikuussa julkaistavaa
Nyky-Kanteletarta sekä ohjaaja Jari Halonen, jonka elokuvallista tulkintaa
Kalevalan ideasta odotamme valkokankaalle tänä vuonna.

Tietokone meidän, joka olet verkossa
Pyhitetty olkoon sinun käyttöjärjestelmäsi
tulkoon sinun valtakautesi
tapahtukoon sinun algoritmisi
myös maan päällä niin kuin virtuaalisesti

Ja anna meille meidän hakkerointimme anteeksi
niin kuin mekin anteeksiannamme niille
jotka ovat meidän koneellemme murtautuneet

Äläkä saata meitä windowsiin
vaan päästä meidän Linuxiin

Sillä sinun on käyttöjärjestelmä
ja kovalevy ja algoritmit
iankaikkisesti.

Ram

- Sarja Päättyy -

Tässä ohjelmasarjassa on etsitty ennakkoluuloja, niitä on todistettu tosiksi mutta myös kumottu. Ennakkoluulot ovat asenteita suhteessa johonkin vieraaseen, ennen tuntemattomaan.

Ennakkoluuloja-ohjelmasarjan viimeisessä osassa otetaan tilastotiede avuksi. Toimittaja Janne Junttilan vieraana on tilastotieteen professori Seppo Laaksonen. Ennakkoluulojen etsinnässä Laaksosella on apuna ESS-tutkimus, European Social Survey, laaja eurooppalainen asenteita mittaava haastattelututkimus.

Ovatko mummot teinien mielestä outoja? Ovatko suomalaiset niin maahanmuuttokielteisiä kuin verkkokeskusteluista voisi päätellä? Ovatko suomalaisten elämänarvot samanlaisia kuin naapurimaissa tai Pohjoismaissa - vai löytyisikö ymmärrystä sittenkin Saksasta, jopa Portugalista?

Ennakkoluuloja YLE Radio 1:ssä torstaina 31.12. klo 13.40, toinen lähetys perjantaina 1.1. klo 18.00

Kirjailija Sofi Oksanen lyttäsi syksyllä tanskalaisessa televisio-ohjelmassa suomalaisen miehen (osittain myös naisen) melko perusteellisesti väkivaltaiseksi ja viinaan taipuvaiseksi. Näin ainakin valtaosa medioista tulkitsi Oksasen kommentit.

Ohjelmassa Tuomas Enbuske vieraineen keskustelee suomalaisen luonteen peruspiirteistä, jotka ovat tunnusomaisia nimenomaan suomalaisille. Vieraina ovat kirjailija Sofi Oksanen, toiminnanjohtaja Tomi Timperi Miessakit ry:stä ja sosiologi J.P. Roos.

(YLE Radio 1 torstaina 31.12.2009 klo 9.05 - 9.58)

Me määrittelemme kaiken ajassa.
Rakkaudenkin: kuinka pitkään olette olleet yhdessä?
Kukaan ei kysy että oletteko onnellisia ja onko teillä kivaa, vaan kysytään aikaa jonka pariskunta on viettänyt yhdessä – koska sen perusteella me muka kuvittelemme voivamme päätellä, ovatko he onnellisia.

Meillä on valtava tarve kokea että meidän teoillamme on ollut jotakin merkitystä, että niistä on jäänyt jonkinlainen jälki. Mutta jos me ihmiset itse emme olisi alkaneet merkitä ja mitata aikaa – kukaan muukaan ei olisi sitä tehnyt.
Kalentereiden ja juhlapyhien ja työpäivien avulla me olemme itse rakentaneet itsellemme suuremman merkityksen kuin mitä me ansaitsemmekaan.
Merkitsemme kalentereihimme sellaiset asiat jotka kuvittelemme olevan tärkeitä – emmekä tajua että ilman niitä meidän kalentereita, noita tärkeitä tapahtumia ei olisi lainkaan.
Ja sitten kun me häviämme maapallolta, meidän merkityksemme on taas olematon, aika on vienyt sen mukanaan, pyyhkinyt sen pois ja mennyt menojaan.

Aristoteles sanoi ajasta kutakuinkin näin: oli aika sitten päättymätön tai tietyn mittainen, ihmiselle aika koostuu kahdesta asiasta: ei-enää ja ei-vielä.

Tämä on paradoksi koska menneisyys on jotakin mitä ei enää ole, se on joskus ollut olemassa mutta ei ole enää.
Ja tulevaisuus on jotakin mitä ei vielä ole olemassa mutta mikä on olemassa ihan kohta.

Nykyisyys ei ole mitään koska se ei ole ollut olemassa eikä tule olemaan olemassa.

Kirsi Virtanen

(YLE Radio 1 keskiviikkona 30.12.2009)

Minua ovat joulun pyhien aikana - tosin vain kohtuullisesti - vaivanneet kaksi väittämää. Ensinnäkin väittämä, että meillä olisi pääministerin diktatuuri ja toiseksi, että erään valtalehden toimittaja kolumnissaan arveli pääministerin, siis Matti Vanhasen, olevan tunteeton.

Pääministerin diktatuuri-väitteellä halutaan antaa yleinen oikeutus sille, että parlamentarismin vahvistamisessa on menty liian pitkälle ja että presidentin valtaa pitäisi oikeastaan vahvistaa. Minusta oikea johtopäätös olisi, että parlamentin pitäisi ryhdistäytyä ja ottaa sille kuuluva valta.

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. Sitä varten valitaan 200 kansanedustajaa, jotka edustavat puolueitaan. Hallitus muodostetaan eduskuntavetoisesti ja sen ohjelmasta ja kokoonpanosta järjestetään heti luottamusäänestys. Mitä on luottamus? Luottamuksen pitää olla aktiivista ja se voi syntyä vain keskustelujen ja eri vaihtoehtojen punninnan kautta. Suomalaisen parlamentarismin ongelma on hallituksista riippumatta ollut passiivinen luottamus. On siis riittänyt, että informaatio virrannut ja sitä on saatavilla mutta kiinnostusta ei ole riittänyt siihen miten informaatiota on valikoitu tai yhdistelty tehdyissä päätöksissä.

Hallituksen omassa työskentelyssä on reilun kymmenen vuoden aikana tapahtunut muutoksia, jotka ovat korostaneet hallituspuolueiden vetäjien asemaa. Näin on muodostunut eliitin sisälle toinen pienempi eliitti. Hallituksen yhteisiä strategisia ja politiikan vaikuttavuuskeskusteluja ei käydä missään. Hallituspuolueitten eduskuntaryhmät tyytyvät olemaan postikonttoreita. Aktiivinen luottamuksen rakentaminen puuttuu.

Kummatkin kehityskulut ovat ongelmallisia mutta ei niistä silti pääministerin diktatuuria tule. Kyseessä on enemmistödemokratia, jossa – harmillista kyllä – muoto on riittänyt laadun ja sisällön kustannuksella. Mutta ei normaali enemmistödemokratiakaan Suomessa ole kovin vanhaa perua. Lepäämäänjättämissäännöksistä luovuttiin vasta 1990-luvun alun valtiosääntöuudistuksessa.

Suomalaisilla on kaipuu yhteen vahvaan johtajaan mutta samanaikaisesti pidämme itsestään selvänä monipuoluejärjestelmää ja parlamentarismia. Silti eduskunnan nauttima luottamus on alamaissa eikä kyse ole mistään uudesta ilmiöstä. Uskon, että eräs tärkeä syy on politiikan valtaistuminen ja valtiollistuminen. Politiikka on kutistunut 200 ihmisen joukoksi, jotka leikkivät ulkomaailmalta suojassa tuolileikkiä. Kun soitto loppuu, jonkun tuoli puuttuu. Hätä, ettei ole tarpeeksi nopea oman tuolinsa suhteen, saa unohtamaan kaiken muun. Politiikan kutistuminen hallitusvallan kilvoitteluksi, asemien hakemiseksi ja vain niistä asioista puhumiseksi, jotka mahtuvat vuotuiseen budjettikirjaan on karhunpalvelus kansanvallalle – kun maailma on avara ja politiikan mahdollisuudet rajattomat!

Ongelma on sekin, ettei tieteen, kulttuurin tai talouden eliittien välillä ole paitsi riittävää vuoropuhelua mutta ei myöskään vaihtuvuutta. Monipuolinen yhteiskunnan tuntemus ja eri aloilta saatu kokemus – siis tietynlainen yhteiskunnallinen liikkuvuus - voivat muodostaa juuri niitä rajapintoja, joitten kautta syntyvät kansakunnalle tärkeät uudet oivallukset ja jolloin kaikki taito ja tietämys on parhaassa mahdollisessa käytössä. Mutta tässäkin eri eliitit voivat katsoa itseänsä peiliin. Niin taloudessa, tieteessä, kulttuurissa kuin politiikassakin suojaudutaan vimmaisesti ulkopuolisilta.

Ja entäs sitten väittämä, että pääministeri Matti Vanhanen on tunteeton. Ymmärrän toki, että yksityisyyden suoja on pienempi keskeisillä yhteiskunnallisilla päättäjillä ja siksi on siedettävä enemmän kritiikkiä. Minusta on kuitenkin menty liian pitkälle kun poliittiset kommentaattorit katsovat oikeudekseen tehdä johtopäätöksiä ihmisyyden peruskysymyksistä. Kyllä meillä kaikilla ihmisillä on tunteet. Se, että on pääministeri, ei oikeuta loukkaamaan tunteita saati polkemaan niitä.

Arja Alho

Ajankohtainen Ykkönen YLE Radio 1 tiistaina 29.12.2009.

Ohjelmaa voi viikon ajan kuunnella oikealla näkyvästä radiosoittimesta.

Tämän Gustav Mahlerin laulun voi vapaasti suomentaa Eläinten laulukilvaksi, mutta yhtä hyvin se voisi olla Aasi makutuomarina. Mahler oli alun perin antanut sille nimeksi Kritiikin ylistys, jolloin huumorin kärki voisi kohdistua vaikkapa musiikkikriitikoihin.

Laulukilpialuissa tämä aasimaista tuomarointia herjaava laulu on ollut suosittu kilpailunumero, mutta valinta on saattanut olla kohtalokas, sillä huumori on vaikea laji liedissäkin.

Asiantuntijoina istuvat monissa laulukilpailuissa tuomaroineet professori Petteri Salomaa ja pianotaiteilija Ilmo Ranta. Toimittajana Paula Nurmentaus.

Keskiviikkona 30.12. klo 13.25 ja uusinta torstaina 31.12. klo 17.20.

Kun Flyygelin mutkassa menee tauolle kesään asti, kiitän kuuntelijoita mielenkiinnosta ja toivotan Hyvää Uutta Vuotta. Kesän aikana Flyygelin mutkassa perehdytään pohjoismaiseen laulumusiikkiin.

Vuoden viimeisenä tiistaina Ajankohtainen Ykkönen ynnää tilit tästä vuodesta. Mikä pääsi plussalle, mikä meni miinukselle, mitä saavutettiin, mitä menetettiin, mistä iloittiin, mihin petyttiin? Aiheina ainakin Vanhanen ja vaaliraha, vallanjako ja vasemmiston katoamistemppu.

Suorassa lähetyksessä presidenttistudiossa ovat kommentoijina valtioneuvos Riitta Uosukainen, dosentti Mikko Lahtinen ja kirjailija Anja Snellman.

YLE RADIO 1 tiistaina 29.12.2009 klo 12.15 - 13.00, toinen lähetys klo 17.20

____
Ajankohtainen Ykkönen pureutuu viikon ajankohtaisuuksiin YLE Radio 1:ssä aina tiistaisin. Juontajana on syksyn ajan ollut Jan Erola, toimittajana Olli Seuri ja tuottajana Pirjo Auvinen. Vuoden 2010 alusta ohjelmat myös juontaa tuottaja Pirjo Auvinen.

”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarjan viimeinen osa lähetetään tätä kirjoittaessani tänään sunnuntaina klo 15.00 ensimmäistä kertaa ja sitten viikolla muutaman uusintakerran verran. Tämä 21-osainen sarja alkoi elokuussa. Ensimmäisessä jaksossa Koskelan torppaan syntyi poika, Akseli. Tässä viimeisessä jaksossa toinen maailmansota on ohi, pappilalle luvutetut maat palautetaan ja Akseli lähtee katsomaan ikuisena kiistana olleiden maiden raja-aitaa, jolla nyt ei enää ole mitään virkaa. Tuolta aidalta hän ei enää palaa.

Väinö Linnan kertomus Akseli Koskelasta, Koskelan suvusta, Pentinkulman kylästä, maatalousproletariaatin asemasta, Suomen valtiollisesta synnystä ja aatteiden taistelusta, historianfilosofisesta kehitysoptimismista kaartuu loppuunsa. Me kuulijoina voimme mielissämme jatkaa tarinaa tähän päivään. Tämä radiotulkinta tuo tarinan olympiavuoteen, kisafanfaarin soundi helähtää jossakin; olemme meidän omassa ajassamme. Jokaisen kuulijan perheellä ja suvulla ja yhteisöllä on jatko tälle tarinalle. Siksi minusta tuntui tarpeelliselta tuoda tämä kertomus juuri nyt radioon. Sitä ei ole syytä ajatella taaksepäinkatsovana nostalgiana, vaan pikemmin muistutuksena siitä, miten lyhyet meidän teollis-urbaanit ja kansainväliset juuremme ovat.

Tällaisia suuria kertomuksiahan kerrotaan ymmärtääkseni siksi, että niiden universaalisuus, yleismaailmallinen pätevyys, sijoittuu vastaanottajan horisonttiin hänen oman kokemustaustansa kautta. Ei niinkään hänen kunkinhetkisten fiilistensä tai päivän trendien linkittäminä. Ja varsinkin kun vastaanottajan taakse on jäänyt elettyjä vuosia jo reilu määrä, sukupolvien yli kulkevat tarinat väistämättä myös tuovat esille sosiaalisen kehityksen käännekohtia, joilla on hänelle vahvoja tunnistettavuuksia ja vastaavuuksia. Menneisyyden ymmärtämisestä nykyisyyden käyttöön, siitähän on kyse. Ja fiktion totuus on aina kokemuksen ja tunteen totuutta.

Jouluaaton Hufvudstadsbladet –lehdessä oli Kjell Westön joulukertomus seitsemästä snapsilasista, ”Sju glas”. Se on lyhyt novelli, mutta se kertoo joululahjasta, seitsemän snapsilasin pakkauksen kulkeutumisesta neljän sukupolven kautta 1930-luvun lopulta tähän päivään. Sen ympäristö on kaupunki, ensin Helsinki ja sitten Turku, ja suomenruotsalainen yhteisö, mutta se omalla tavallaan kertoo keskiluokkaisen sivistyneistön kautta jatkon sille tarinalle, jonka Linnan ”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja on tämän syksyn aikana meille esittänyt. Westön tarina on yksi mahdollinen jatko, yksi tie, yksi näkökulma. Se muodostuu kolmesta kohtauksesta erään suvun vaiheissa eri aikakausina. Aluksi ollaan 30-luvun Stockmannilla ostamassa noita laseja: tulee sota ja sankarivainaja myös tähän perheeseen. Sitten ollaan Ekbergin kahvilassa 60-luvun lopun yhteiskunnallisen uudistamisen ja porvarillisen konservatismin leikkauspisteessä ja lopuksi tämän päivän Turussa Café Fontanassa, suorittamisen ja saavuttamisen maailmassa.

Westön tarinassa on yhteiskunnallista menestymistä, sosiaalisten aatteiden ristikkäisyyttä ja ihmisen yksinäisyyttä. Pienessä kertomuksessaan hän tuo omat aineksensa jatkolle Linnan suureen kertomukseen. Meillä jokaisella voi olla omamme.

Westön vanheneva yhteiskuntaradikaali päätyy Shakespearen Macbethin kaltaiseen yhteenvetoon elämästä teatterina: ”Ehkä maailma oli vain näytelmä jättiläismäisellä ja turmeltuneella areenalla ja hän itse vain huonosti naamioitu näyttelijä, huonomuistinen ja ryppyposkinen airut. Hän uumoili, oliko hän alkanut tulla vanhaksi vai oliko niin että hänen tuntemansa maailma oli katoamassa.”

Radioteatterin ”Täällä Pohjantähden alla” –sarjan tulkinta päättyy kehitysoptimismiin. Se päättyy, niihin tuntoihin, jotka kaikkien hirvittävyyksien ja menetysten jälkeen kuitenkin ajavat rakentamaan uutta. Näin voisi tulkita Elinan seesteisen tasapainon teoksen lopussa. Teoksen ja sarjan ristiriitoja täynnä oleva tapahtumakulku viittaa kyllä sillä tavalla itsensä ulkopuolelle, että meillä on jo oma perspektiivimme siihen, mitä Linnan teoksen kuvaamien tapahtumien jälkeen on sattunut, ja miten Elinan seesteisyys monet kerrat on maailmassa rikkoutunut. Westö tietää enemmän, hänen hienoiselle pessismimilleen on perusteita: kukin sukupolvi näkee tai ainakin aavistaa oman maailmansa katoavan.

”Täällä Pohjantähden alla” –radiosarja oli seurassamme koko syksyn. Kerran viikossa oli hyvä etenemisen tahti seurata tuota tarinaa huutolaispojan ja pappilan rengin peltohaaveesta Koskelan itsenäiseksi, eikä kooltaankaan enää aivan pieneksi, maatilaksi.

Torstaina 23.12. klo 13.25. Ohjelma on kuunneltavissa viikon ajan oikealla olevassa radiosoittimessa. Ohjelma on uusinta viime vuoden joulukuulta.

Johannes Brahmsin Hengellinen kehtolaulu sopii hyvin joulunaikaan. Siinä Neitsyt Maria tuudittelee poikaansa uneen ja pyytää tuulta hiljenemään palmujen latvoissa.

Kokoonpanoon kuuluu pianon ja laulunäänen lisäksi alttoviulu, joka soittaa virsikirjasta tuttua, keskiajalta periytyvää melodiaa, ”Kansat kaikki riemuitkaa”, joka sitten antaa aiheen pianon melodialle laulun kulkiessa omia teitään.

Asiantuntijoina oopperalaulaja Johanna Bister ja pianotaiteilija Eero Manninen. Ohjelman toimittaa Paula Nurmentaus.

Flyygelin mutkassa jää pois ohjelmistosta ensi vuoden alusta lähtien, mutta palaa takaisin kesän ajaksi. Silloin Flyygelin mutkassa esitellään suomalaista laulumusiikkia.