Irkkubändi U2 on soittanut kimpassa jo yli 30 vuotta ja muuttanut levyillään popmusiikkia, ehkä myös maailmaa ylipäänsä. Bändi on erityisesti laulajansa Bonon ansiosta jo siinä tilanteessa, että - rahvaanomaista sanontaa käyttääkseni - yhtye voisi vaikka piereskellä levylle, ja silti uusi albumi myisi miljoonia kappaleita. Siksi myös 12. levy No Line On The Horizon oli yksi vuoden odotetuimmista.
Silti bändin uuden levyn hypetys tuntui jotenkin yllättäviltä. Miten joku tyyppi, joka tuntuu hengailevan enimmäkseen valtioiden johtajien ja muiden tärkeiden ihmisten kanssa, voisi edelleen tehdä ihan tavallisia ihmisiä kiinnostavaa rockmusiikkia? Suuret odotukset ovat kääntyneet viiden tähden levyarvioiksi arvovaltaisissa musiikkilehdissä. Sitä on verrattu bändin 90-luvun alun klassikkolevyyn Achtung Babyyn. Joidenkin kriitikoiden mielestä levy on mahdollisesti bändin paras.
Hetkinen! Miten niin paras? Tämä bändi on tehnyt Achtung Babyn lisäksi klassikkoalbumit The Joshua Tree ja Rattle And Hum. 80-90-lukujen taitteen levytrilogia vei popmusiikkia oikeasti uuteen suuntaan, ja jokaisella oli vahvempia hittibiisejä kuin No Line On The Horizonilla. Uusi albumi alkaa hienosti; esimerkiksi kolmannessa biisissä Moment Of Surrenderissa rocksedät fiilistelevät perinteiseen, puolihengelliseen tyyliinsä kuten parhaina vuosinaan. Brian Enon ja Danny Lanois’n äänimaailma on nostalginen mutta kuitenkin tätä päivää. Levyllä on kuitenkin myös muutama vain perushyvä biisi, jotka luultavasti tiputtaisivat kriitikoiden antamien tähtien määriä, jos U2 olisi vilttiketjun bändi.
Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisissa U2 veti mahtipontisen mutta hienon keikan. Onkin harmi, ettei bändi käy tulevalla kiertueellaan Suomessa. Toivottavasti joskus vielä käy. Toivottavasti yhtye ehtii Bonon maailmanparannukselta julkaista studioalbumeitakin hieman useammin kuin viiden vuoden välein. Älkää nyt silti väittäkö, että kaikki mitä kvartetti levylle äänittää on puhdasta neroutta.
