Tällä viikolla kaikilla raskaan rockin ystävillä tuntuu olevan mielipide uudesta Metallican albumista Death Magnetic. Mielipiteillä tukotetaan lehtien, nettiyhteisöiden palstoja sekä kahvipöytä- ja röökipaikkakeskusteluja: "bändin paras levy sitten 80-luvun", "soundit ruvella", "miksi kaikkien biisien pitää olla vähintään seitsemän minuuttia pitkiä?"
Mitäpä niihin enää lisäämään? Paitsi että Metallican levyllä on pitkästä aikaa hyvä meininki. Levyllä oleva bändi soittaa menemään, ilman ylimääräisiä ottoja ja päällekkäisäänityksiä. Mahtavaa! Oikeasti. Sekin on mahtavaa, että bändin suosio näkyy edelleen näiden mielipiteiden määrässä ja vaikkapa levymyyntilistojen kärkipäässä.
Muuten Death Magnetic on aika tavallinen rocklevy. Harvan biisin kertosäe on tarpeeksi iskevä jäädäkseen mieleen. Useimmat kitarariffit ovat peruskamaa. Nämä asiat erottavat nyky-Metallican siitä 80-luvun raivopäisestä thrash metal -bändistä, joka takoi sanottavansa kuulijan tajuntaan tehokkailla biiseillään ja kitarakuvioillaan, joista jokainen oli potentiaalinen "kuningasriffi".
Death Magneticilla bändi lainaa omasta kunniakkaasta menneisyydestään välillä maukkaasti. Tämä varmaan riittääkin urheilustadioneilla pirunsarvia heiluttavalla metallikansalle. Hyvä meininki.
