Billy Talent – vaihteeksi lenkkeilyrockia

Julkaistu Ma, 17/08/2009 - 11:55
  • Jani Mikkonen (Kuva: Juha Kiiskinen)
  • En pitänyt kanadalaisbändi Billy Talentia juuri minään ennen yhtyeen kolmatta albumia.

Kun toivuin maanantaina Flow-festivaalin aiheuttamasta urbaanin musiikin ähkystä, valitsin aamun lenkkeilymusiikiksi Billy Talentin uusimman albumin III:n. Selkeitä ja tarttuvia kertosäkeitä ja rokkaavia kitarariffejä, ei kikkailua konebiittien ja synkooppien kanssa. Viikonlopun jälkeistä, uutta, urheilullista elämää kaipaavalle tällainen suoraviivaisuus on jotenkin lohdullista. Perusasioihin keskittyvä junttausrock kannustaa myös parempaan urheilusuoritukseen kuin leppoisa reggae tai trendikäs indierock.

En pitänyt kanadalaisbändi Billy Talentia juuri minään ennen yhtyeen kolmatta albumia. Toisen levyn hitit Red Flag ja Fallen Leaves soivat tietysti usein radiossa, mutta ajattelin että kolmatta albumia ei löytäisi enää kukaan. Ehkä asenteeseeni vaikutti myös se, että suurin tuntemani Billy Talent -fani oli serkkuni 6-vuotias poika, joka tunnustautui myös Linkin Park -faniksi. Kuuntelinkin kolmannen Talent-levyn aluksi ihan kokeilumielellä. Kotona sitä ei jaksanut kuunnella, mutta lenkkeilymusiikiksi levy sopi täydellisesti.

Kaikenlaiselle musiikille on yleensä oma käyttötarkoituksensa. Keväällä löysin Green Dayn uudelleen 15 vuoden tauon jälkeen, koska bändin uusin albumi 21st Century Breakdown soi kaverin mökkistereoissa öisten korttipelien taustalla. Täydellistä äijärockia – ei liian tyhmää ja yksinkertaista ja mutta kuitenkin tarttuvaa ja energistä. Uskoin jenkkibändin olleen tuomittu unohdukseen jo vuonna 1994 ilmestyneen briljantin Dookien jälkeen, ja viisi vuotta sitten julkaistu American Idiot  ei auttanut mielestäni asiaa pätkääkään.

Keväällä Green Day kuitenkin näköjään aloitti punkrock-vaikutteisen perusrockin paluun elämääni. Interpol, Dirty Projectors, Black Dice ja Handsome Furs ovat hienoja ja mielenkiintoisia bändejä, mutta niiden tuotanto ei ehkä sovellu samoihin tilanteisiin kuin junttarock.

Eihän Green Dayta tai Billy Talentia viitsi oikein ajatuksella kuunnella, kuten ei AC/DC:täkään. Mökille, baarietkoille, autoon tai lenkille bändien tuotanto sopii mahtavasti. Turha sitä on lähteä kiertelemään.