Kyllä kansa tietää
Mirjam Helin –laulukilpailu päättyi keskiviikkona ja samalla päättyi myös YLE-blogin äänestys. Tulos taisi uhmata kaikkia vaalistatistiikan lakeja (ainakin monipuoluejärjestelmässä): 50 % äänipotin vei srilankalainen sopraano Kishani Jayasinghe, jonka tuomaristo rankkasi naisten sarjassa vasta neljänneksi. Miehet saivat ääniä kaiken kaikkiaankin paljon vähemmän, mutta heistä ykköseksi nousi kilpailun miesten sarjan voittanut korealaisbasso Kihwan Sim.
Tutkimattomia ovat tuomariston tiet, ja selvästikin juryn päätös herätti kummastusta ja erinäisiä muita ristiriitaisia tunteita. Kuuluin itsekin niihin, jotka Jayasinghen (31 vuotta) välieräsuoritus huikeine Britteneineen sai nostamaan hänet ykkössijalle – kunnes Keunghea Kang (30 vuotta) pani pelin uusiksi uskomattomilla finaaliaarioillaan. Kummankin kypsän ja mielenkiintoisen taiteilijan ohi meni lopullisessa pesänjaossa kaksi moitteetonta ja taitavaa, mutta kovin nuorta ja muusikkoina vielä nupullaan olevaa laulajaa.
Kuten sanottua, finaali hieman muutti käsityksiäni: Keunghea Kang lauloi molemmat, jopa hieman eri fakkia edustavat aariansa loistavasti, kun taas Kishani Jayasinghen ohjelmistovalinta ei tainnut loksahtaa ihan kohdalleen. Ensimmäisenä aarianaan hän lauloi Sifaren aarian Mozartin neljätoistavuotiaana kirjoittamasta oopperasta Mitridates, Pontoksen kuningas. Aaria oli minulle ja varmaan monelle muullekin ihan uusi tuttavuus, mutta enpä oikeastaan ihmettele, miksi tuo sinänsä sievä aaria ei juuri tule vastaan. Kaikki mihin Mozart koski, ei suinkaan muuttunut kullaksi, ei ainakaan vielä hänen teinivuosinaan. Sifaren rooli on sitä paitsi housurooli – kirjoitettu alun perin kastraatille – mikä tietysti asettaa tiettyjä rajoituksia sen näyttämölliselle toteutukselle, silloinkin, kun esiinnytään konserttilavalla iltapuvussa.
Jayasinghe näkyy tehneen roolin vasta kesäkuussa Classical Opera Companyn kanssa Lontoon perinteikkäässä Sadler’s Wells -teatterissa. Voin mielikuvitukseni korvin kuulla, miten kauniilta hänen laulunsa on tuolloin voinut kuulostaa, toisenlaisessa akustiikassa ja toisenlaisessa tilanteessa – sellaisessa missä ei juuri ole takana toista viikkoa kestävää, äärimmäisen rankkaa kilpalaulantaa: Jayasinghen puhtaalla kullalla silattu ääni on liidellyt epätodellisena enkelimäisissä pianissimosfääreissä. Mutta Kansallisoopperan jättiakustiikassa ja ison, moderneilla soittimilla soittavan orkesterin syleilyssä Jayasinghen eteerinen Mozart-taide jäi auttamatta heiveröisen oloiseksi. Tosin hän kyllä pelasti tilanteen upealla Gershwin-numerollaan.
Kishani Jayasinghen ura urkenee huristen, ja tuskinpa hän pitkäksi aikaa jää harmittelemaan Helin-kisojen finaalin häntäsijoitusta, ainakin toivon niin. Hieno ura on varmasti luvassa muillekin finalisteille. Mutta jollakin tavoin finaalista jäi sellainen jälkimaku, että maailma tuntuisi oikeudenmukaisemmalta, jos ei nuoria nuppuja aina palkittaisi siitä, että he ovat nuoria nuppuja, ja jos sen sijaan palkittaisiin niitä, jotka jo kiistatta lunastavat heihin asetetut odotukset. Miesten sarjassa näytti menneen juuri näin. Miksiköhän?
