"Miten ollaan niin samoissa!", "Meen vaimon kanssa syömään." ja muut onnentunteet: mun derbyperheeni.

Meille tuli joskus 4200 kaljaa sitten open skateen sellainen pieni tyttö, jolla oli maailman suurin ego. Sen nimi oli Pygmi ja tykkäsin siitä heti. Meillä oli paljon yhteisiä kavereita Facebookissa (saletisti lesbo), mutta ei me oltu ikinä tavattu eikä varmaan oltaisi tavattukaan, tai ainakaan tutustuttu, ilman sitä open skatea.

Suunnilleen kolmesataa kaljaa myöhemmin kävi ilmi, että Pygmikin tykkää Star Trekistä, ja että sillä on hyvät jutut ja että se nauraa mun jutuilleni. En ihan pysty enää muistamaan mitä kaikkea muuta siinä oli, mut oli paljon kaikkea sykähdyttävää yhteistä, ja tuntui tosi kivalta: tajusin tavanneeni sen mun ihmiseni. Ehkä siitäkin tuntui samalta, koska mentiin derbynaimisiin suunnilleen heti. Itse häämenot oli varsin pienet, oltiin siellä B12:n vakioloossissa (tehtiin tästä myös reenactment ehkä viime vuonna?) ja ostin Pygmille huomenlahjaksi shotin. Siitä asti me ollaan pidetty yhtä. 

Vaimo on enemmän kuin ystävä, se on sellanen partner in crime. Vaimo on aina siinä ja ollaan vaan eri tavalla kuin muut. Meillä on vaimon kanssa pieniä ongelmia, jotka johtuu lähinnä siitä, että ollaan niin sairaan hyviä tyyppejä ja fyysisesti ihan täysin erikokoisia ihmisiä. Me taidettiin ainakin aikoinaan olla KRR:n pienin ja isoin pelaaja, hirveän suloistahan se on, mutta juomiseen se tuo haasteita. Kun otetaan samaan tahtiin shotteja, ja mä vielä kiritän vähän salaa, ollaan aika nopeasti siinä tilassa, että esimerkiksi isolle kirkolle naisiin lähteminen tuntuu todella hyvältä idealta, mutta ei ole käytännössä järkevää. Kivaa tietty, mutta sit on kivempi olla kaksin ja arvailla, ketkä paikalla olleista on vaimoa pienempiä (mutta aikuisia ja ei lyhytkasvuisia) ja mua pidempiä (mutta syntyneet biologisesti naisiksi). Sit voidaan lähteä taksilla takaisin B12 ja käydä kotimatkalla ostamassa jäätelöä Alepasta. Ihan korvaamatonta ja parasta, mutta ei kovin tuloksekasta.

Kuva: Antti Lumikari

Siellä jossain 3800 kaljaa sitten, KRR:ssä lähdettiin elvyttämään derbysisko-perinnettä. Derbysisko on vanhempi luistelija, sellainen hyvä tyyppi, johon luottaa ja jolta voi aina pyytää apua. Sisko kertoo asioita, kannustaa nousemaan pystyyn ja jota voi vähän katsoa ylöspäin. Mä pyysin siskoksi Raivoa, koska se on aina siisteintä, mitä radalla tapahtuu ja ihan sairaan hyvä tyyppi. Oon ainoa lapsi, joten en tiedä millaisia siskot oikeasti on, mutta tätä siskoa en vaihtaisi ikinä mihinkään.

En tietenkään tiedä, millaisia muiden (derby)siskot on, mutta välillä tuntuu että me ollaan vähän liiankin samanlaisia. Sellasia, että oikeissa (tai siis väärissä) olosuhteissa vanhapiikauduttaisiin, pukeuduttaisiin samanlaisiin vaatteisiin, asuttaisiin kaksin ja erakoiduttaisiin, koska kukaan muu ei ymmärrä ja on siis vain helpompi olla ilman. Vaihtoehtona toi tietysti ihan hirveän kiinnostava, mutta tämä oikea todellisuus on kuitenkin parempi. Että kun toinen avaa keskustelun sanomalla "jos haluut kiukutella ja tilittää, ni oon täällä" tietää, että oikeasti voi antaa kaiken tulla. Ja että se toinen oikeasti ymmärtää täysin, mitä tarkoitat. Aina. Yhdessä me kasvetaan ihmisinä niin paljon, että muiden korvat vaan soi. Soi siitä kohinasta, joka siitä meidän kasvusta pääsee. ...Raivo ymmärtäisi.

Aivan täysin en osaa sanoa, mitä tapahtui ja koska, mutta jossain siellä seuraavien 800 kaljan aikana kävi ilmi, että Pygmi on Raivon ja vaimonsa Pilpalan Napen lapsi. Kas näin:
 Kuva ja kaavio: Raivo 

Meillä on siis derbyperhe, ihan oikea ja varmasti maailman paras. Razor, Snake, Tulikäsi ja Tuplapiiska. 

Yleensä kuvion selittäminen on ihan helppoa ja työkaverit tottuu nopeasti siihen, että puhun vaimosta ja että on aivan selvää, ettei meidän välillä ole mitään muuta (kuin siis kaikki). Asiaa on ehkä toki pitänyt käydä läpi paristi, mutta lopulta äitikin ymmärsi. Eri tilanne on toki se, kun tapaa jonkun sillä tavalla kivan tyypin ja unohtaa hetkeksi, että vaimo on myös muuta kuin lempinimi ystävälle: "Ei varmaan keskiviikkona käy, ollaan vaimon kanssa sovittu et irrotetaan tapetteja." EEEIKUN. EI.

Star trekit, tittelit ja perhevaakunat sivuun, lähdetään isolle kirkolle tai ei, mitä tahansa siellä käykään, kun elämä potkii päähän tai kun ei kehtaa enää hehkuttaa yhteenkään ryhmächattiin KUINKA SAIRAAN SIISTIÄ KAIKKI JUST NYT ON, on aina nää hahmot. Nää mun hahmoni, jotka aina kuuntelee ja joita haluaa aina kuunnella, joiden näkeminen pelastaa päivän kuin päivän ja jotka on siinä huomennakin, vaikka välillä hermostuttaisiinkin toisiimme.

 Kuva: Ihanite 

Kai tämän saman voi saada mistä tahansa urheilulajista, meillä näille tyypeille on vaan nimiä. Eikä derby oikeasti eroa muista lajeista niin paljon, tää on vaan mun lajini ja nää on mun ihmiseni. Ja oon niin onnekas, että  ollaan kaikki löydetty tämä laji ja toisemme.