Pe 26.07.2013 @ 17:31Vaasankatu hyökkää!

Kerta kiellon päälle

7 kommenttia

Vaasankatu hyökkää on kuvaus yhdestä aikakaudesta ja joukosta ihmisiä, jotka elävät ja hengittävät roller derbyä omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan. Dokumenttisarja ei ole koko totuus lajista tai sen harrastajista, eikä sitä pyri olemaankaan. Yle Puheen Iltapäivässä höristetään korvia vielä kerran kohti viime kesää kun kiihkeitä ihmisiä kiihkeän kontaktilajin parissa tarjoillaan jälleen 15 minuutin erissä 10 jakson ajan.

Liiman, Antin, Napen ja kumppaneiden edesottamuksia voi seurata kun Vaasankatu hyökkää uusintana Yle Puheella maanantaista perjantaihin 29.7.-9.8. klo 14:45.

Asiasanat: 
radiodokumenttisarja
vaasankatu hyökkää
roller derby
7 kommenttia

Kesäklassikon jälkeen voimat yhdistetään maajoukkueen aamussa

0 kommenttia

KRR:n ja HRD:n välinen Kesäklassikko 2013 pelataan tänään 15.6., mutta ennen kuin titaanit taistelevat, kohotetaan katse jo tulevaan, koko Suomen derbykansan yhdistävään maajoukkueponnistukseen. Tigre Force valottaa tässä toistaiseksi viimeisessä Vaasankatu hyökkää -blogipostauksessa hieman maajoukkueen historiaa valmennuksellisesta perspektiivistä ja allekirjoittanut ennakoi tulevia tapahtumia Roller Derby Finlandin vinkkelistä. Tigre ja vuosien 2011 - 2012 maajoukkue tekivät hienon pohjatyön Suomen menestykselle ja tästä on hyvä uuden valmennustiimin jatkaa.

 

Team Finland Roller Derby - Suomen maajoukkue kohti vuotta 2014

 

Historia

Suomen roller derby -maajoukkue sai alkunsa kun Blood & Thunder -derbylehti päätti järjestää ensimmäisen roller derby -maailmancupin Torontossa, Kanadassa joulukuussa 2011. Vuoden alussa päätimme että Suomi tulisi osallistumaan kyseiseen turnaukseen.

Maaliskuussa 2011 järjestettiin ensimmäiset try-outit (koeluistelutilaisuus). Valmentajakolmikko Estrogeena Davis (head coach), Tigre Force (assistant coach) ja Claire Leah Threat (Manager) valitsi reilusta kolmestakymmenestä luistelijasta 18 luistelijaa, jotka täyttivät vaatimukset luistelukokeen, sääntökokeen ja haastattelun jälkeen.

Myös ulkosuomalaiset saivat hakea mukaan joukkueeseen. Luistelijoita saatiin Suomen ensimmäiseseen maajoukkueeseen seitsemästä eri derbyseurasta: Helsinki Roller Derby, Kallio Rolling Rainbow, Lahti Roller Derby (Lahti), Crime City Rollers (Malmö), Bristol Roller Derby (Bristol, UK) , Tampere Rollin’ Ho’s, Dirty River Roller Grrls (Turku).

Ennen turnaukseen lähtöä Team Finland piti harjoitusmatsin Helsingissä Team Swedeniä vastaan. Häviö tuli, mutta kuten tarkoitus olikin, opittiin pelistä paljon tärkeitä asioita. Suomen ja Ruotsin kohtaaminen lajissa kuin lajissa on aina hengen asia, kuten aiempi Vaasankatu hyökkää! -blogisarjan teksti kertoo: http://blogit.yle.fi/vaasankatu-hyokkaa/maaottelu-vai-sisarseurojen-yhteinen-valmistautuminen-wftda-turnaukseen

Team Finland tuli derbyhistorian ensimmäisessä maailmancupissa viidenneksi heti USA:n, Kanadan, Englannin ja Australian jälkeen. Ruotsi pudotettiin kuudenneksi. Osallistuneita maita oli 13. Suomen menestys oli kaikille, jopa meille itsellekin yllätys. Nimesimme itsemme silakoiksi sini-hopeiden peliasujen mukaan ja lähdimme hyvin rennoin elkein turnaukseen, altavastaajan roolista ja melkoisella itseironialla. Joukkue kuitenkin kasvoi upeasti yhteen viikonlopun aikana ja suomalainen sisu näyttäytyi kasvavana voitonnälkänä kun havaitsimme olevammekin maailmanlaajuisessa derbyskenessä hyvin kiinni. Olimme pienin joukkue (lopulta Torontossa meitä oli 16 luistelijaa) joka tanssi ja ilakoi itsensä yli ennakkoon asetettujen tavoitteiden.

Vuonna 2012 päästiin pelaamaan Team USAa vastaan Helsingissä, mukaan kutsuttiin sisarjoukkue Ruotsi. Suomen tappio oli odotettu, murskalukemat pelitaululla oli 639-6, mutta peli itse oli opettavainen ja legendaarinen, hauska kokemus. Joukkueeseen arvottiin muutama pelaaja lisää loukkaantumisten ja muiden syiden vuoksi. Oli hauska päästä verestämään silakkamuistoja Toronton jälkeen kotimaassa ennätysyleisön edessä.

 

Roller Derby Finland mukaan toimintaan

Maajoukkue edustaa urheilussa yhden kansan parasta osaamista kyseisessä lajissa. Yleensä joukkuelajeissa ensimmäinen julkinen ihmetyksen aihe ovat pelaajavalinnat, kun rosteri julkistetaan. Miksi se-ja-se pelaaja on mukana tai ei ole, tai miksi rosteri on painottunut tiettyyn suuntaan, esimerkiksi hyökkäys- tai puolustuspainotteisesti. Tällöin valmennusjohdon tulee pystyä perustelemaan valinnat - ei yleisölle, mutta itselleen ja joukkueelle. Sen jälkeen ihmetystä aiheuttavat kuhunkin yksittäiseen otteluun valittavat pelaajat - ja saattaa jopa joskus käydä niin ikävästi, että joku tähdistä loukkaantuu ennen turnausta ja joukkuedynamiikka saa uuden muodon. Tämä vaatii taas taustatiimiltä tavoitteellista ohjausta. Etukäteistyötä on tehtävä myös muuttuvia olosuhteita varten, ja parhaassa tapauksessa juuri nämä muutokset kääntyvät joukkueen eduksi.

Me olemme ylpeitä maajoukkueistamme, lajissa kuin lajissa - niin pitkään kuin menestymme. Mikäli jostain syystä emme menesty, ei sekään ole niinkään joukkueen syytä, vaan valitettavasti usein muistetaan yksittäisiä pelaajia, niitä jotka “mokasivat” (miksi näitä ylipäätään peluutettiin?), ja päävalmentaja luonnollisestikin lähtee vaihtoon. Kyllä, roller derby on yhteisöllistä urheilua ja ottelun jälkeen pelaajat ovat parhaita ystäviä keskenään, mutta derby on samalla kilpailua ja yleisölaji; sekä joukkueet että katsomo koostuvat ihmisistä. Ihmiset katsovat ja pelaavat kilpailulajeja siksi, että haluavat olla voittajan puolella. Ensimmäisenä tappion jälkeen unohtuvat yksittäiset pelaajamokat (jolleivät ne ole sitten eeppiset muodot saavia “Jumalan käsi” -tyyppisiä tapauksia) ja katseet kääntyvät organisaatioon, joka joukkueen turnaukseen lähetti. Valmennustiimi saa risuja tai potkut, taustajärjestöä arvostellaan välinpitämättömyydestä tai epäammattimaisuudesta. Yleensä syystäkin. Tässä kuvaan astuu Roller Derby Finland, derbyn kansallinen kattojärjestö, johon rekisteröidyt derbyseurat voivat halutessaan liittyä, ja jonka hallitukseen valitaan vuosittain edustajia sekä suurista, että pienistä seuroista.

Vaikka (tai juuri siksi että) kaikki tietävät roller derbyn olevan verrattain uusi laji ja parhaat käytännöt tulevat yrityksen ja kokemuksen kautta, odotetaan maajoukkueelta paljon: aina tietysti enemmän kuin edellisvuonna. Viime kisat sujuivat Suomelta todella hyvin ja sijoitus oli viides, heti isoimpien derbymaiden vanavedessä. Joukkueiden taso on kuitenkin noussut kaikkialla, samoin taustatoiminta on organisoidumpaa kuin ennen. Enää ei Suomessakaan riitä, että kootaan joukkue tutuista tyypeistä ja joukkueen isoimpana haasteena on peliasujen väri, malli ja hankinta. Nyt tarvitaan rakennetta.

RDF haki avoimessa haussa valmennusryhmää ja sellainen valittiin toukokuun lopussa(*. Luistelijoille järjestetään kaksipäiväiset valintakokeet elokuussa. Seuraavat MM-kisat ovat joulukuussa 2014 Dallasissa, Teksasissa. Aikaa on siinä vaiheessa hieman yli vuosi.

RDF ottaa vastuun tulevan maajoukkueen taloudesta ja sponsorihankinnasta (valitettavasti edelleen maajoukkueen on varauduttava kustantamaan matkansa itse), peliasujen hankinnasta, viestinnästä, aikatauluista ja harjoitustiloista. Näin valmennusryhmä pääsee tekemään työtään, luistelijat pääsevät harjoittelemaan ja pelaamaan rauhassa. Kun se kuuluisa aamun kiuru kirkkaudessa soittaa ja savu hälvenee tantereelta, ovat kaikki hoitaneet tonttinsa parhaalla mahdollisella tavalla - ja tarvittaessa se sylttytehdaskin löytyy nopeasti.

www.rollerderbyfinland.com

www.bloodandthundermag.com

https://www.facebook.com/teamfinlandrollerderby2011?fref=ts

http://www.tigreforce.blogspot.fi/2011/12/bench-coaching-in-world-cup.html

http://www.tigreforce.blogspot.fi/2012/12/team-usa-in-helsinki.html

*) heti haluan sanoa puolueellisuusaiheeseen, että kyllä, olen sekä RDF:n puheenjohtaja, että yksi kolmesta valmennusryhmään valitusta, mutta jääväsin itseni valinnasta, enkä myöskään ole nähnyt muiden hakemuksia. Piirit ovat toistaiseksi pienet, ensi vuonna taas suuremmat.

 

Asiasanat: 
roller derby
MM-kisat
maajoukkue
0 kommenttia

Hyllyvä yläpylly ja jatkuva kuolemanpelko

0 kommenttia

En pidä juoksemisesta. Lähes koko tähänastisen ikäni olen kuitenkin antaumuksella vihannut juoksemista, joten aika paljon on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Toivon, että vielä enemmän tapahtuu seuraavien kuukausien aikana, sillä olen ilmoittautunut erääseen loppukesän iltajuoksutapahtumaan. Kadun syvästi. Siitä selviydyttyään voinee kuitenkin palkita itseään (nooo vaikka syömällä koko maailman, mutta myös) vaikka sillä, ettei suomi itseään muista iltajuoksuista niin kovin? 

Välillä, kun edessä olisi jokin ikävä velvollisuus, vaikka hammaslääkäri, vertaan sitä inhokkiasioihini askelkyykkyihin ja ketsuppiin - lähes joka kerta ketsuppi ja askelkyykyt pääsevät edelle.
Kas näin:
1. Ketsupin syöminen
2. Askelkyykyt
3. Kissan oksennuksen siivoaminen

Myös juoksu jää kolmanneksi näiden rinnalla (toistaiseksi ainoa ykköseksi kiilannut asia on ollut askelkyykyt aamujumppana). Aikuisena ihmisenä sitä kai voisi tehdä kaikkea muutakin vapaa-ajallaan, vaikka repiä silmäripsiään yksitellen irti (olen joskus tehnyt, sattuu, menisi silti kolmoseksi), mutta silti juoksen. Enkä aina ymmärrä, miksi. Pitkissä vapaissa kuitenkin odotan sitä, että pääsen vanhempien luokse maalle ja juoksemaan. Ja sen jälkeen saunaan, ja sen jälkeen syön maailman. Kahdesti.


En ole erityisen kilpailuhenkinen, joten ihan vain huvikseni en ala ottamaan matsia muiden lenkkeilijöiden kanssa. En postaa lenkkieni keskinopeuksia Facebookiin enkä vertaile juostuja kilometrejä muiden lenkkeihin (vaikka en ole kovin kilpailuhenkinen, en silti tykkää olla huonoin, eri asia). Joskus saatan lenkin lomassa matsata itsekseni, mutta silloinkin kyse on ollut esimerkiksi siitä, että pitää juosta kovaa, koska tien viereen on pysähtynyt poliiseja. Pitäähän sitä-- tieks. Musta tulisi tosi hyvä vaimo jollekin, joka käyttää uniformua. Ja kuka nyt ei näkisi vaimomatskua villinä hyllyvässä yläpyllyssä ja vastavahatun auton kanssa kilpaa kiiltelevässä naamassa?

Juoksulenkeissäni on useimmiten kyse ihan vain hengissä selviämisestä: tohon tolppaan, ton mäen päälle, hiekkatien alkuun, kotiovelle. Tämän takia tykkäänkin intervallijuoksusta: siinä tietää, että voi vaan mennä niin lujaa kuin pääsee ja se loppuu ihan kohta.


Tämän kaiken takia en tykkää Cooperin testistä. Että SYÖKIN. 12 minuuttia on aika vittumainen aika. Ei niin lyhyt, että uskaltaisi juosta ihan täysiä koko matkaa, mutta ei niin pitkäkään, että ehtisi hirveästi säästelemään. Ja siis lähinnä se ongelma on se juokseminen. Silti aion juosta Cooperin kerran kuukaudessa koko kesän ajan. Syksyinen tulokseni parani viime tiistaina 250 metrillä, kuukauden päästä haluan juosta vähintään 150 enemmän. Tässä kaikille maailman toistaiseksi paras Cooper-soittolista, ei shufflelle. Ensi kerraksi teen vielä paremman.

Tätähän me siis KRR:ssä tehdään. Juostaan Coopereita. Aikuiset ihmiset ja vielä vapaaehtoisesti. Valtaosalla meistä taitaa olla koululiikuntatraumoja Coopereista (ja siis kaikesta), ja juoksuja edeltävistä hetkistä saisikin ihan hyviä katsauksia arpeutuneeseen sieluun: "Ei vittu mie en juokse. 12 minuuttia Makuunin irtokarkkilaareilla, siinä on miun Cooper." 


Tämän kaiken jälkeen on ehkä vaikea ymmärtää, miksi käyn yhä mäkijuoksemassa. Mäkijuoksu on juoksulenkkien askelkyykyt ketsuppinen lusikka suussa. Mäkijuoksutreenejä aina vähän pelkää etukäteen, itse juokseminen on kamalaa, mutta sitten tulee se olo: hetki sitten haukoin henkeä Linnanmäen kupeessa ja yritin olla oksentamatta, nyt olen jo sikiöasennossa olohuoneen lattialla. Mutta hengissä! Hengissä! Ja yksikään vanha liikunnanopettajani ei uskoisi, jos näkisi.


KRR:n mäkijuoksupiiskuri T-Bag on entinen 800 metrin juoksija ja hinkkasi aikoinaan mäkijuoksutreenejä vuosikausia. Kyllä se tietää mitä se tekee, ja uskon että kesän jälkeen myös itse tiedän tehneeni jotain oikein. Tulevissa bouteissa muut tuntee meidän tehneen jotain oikein. Ja siis mikään ikinä ei paranna joukkuehenkeä niin kuin mäkijuoksutreeneistä yhdessä selviäminen. Kysykää vaikka keneltä.

Ja jossainhan tämän kaiken täytyy näkyä? Kovempina kierroksina, hienompina reisinä tai ihan vain tietona siitä, että tän selviän mistä tahansa. Ja tiedättekö sen internetin kuvan, jossa sanotaan että urheillaan siksi, et näytettäisiin paremmalta alasti? No ei se ihan väärässä ole.

Ps. Extrabonustip: siinäpä kuvagooglettamisen aihetta.

0 kommenttia

Ei ole helppoa olla ensimmäinen

25 kommenttia

Alussa meillä oli... ei mitään. Yritettiin saada sponssia hellyyttävällä videolla mutta nekin kampanjarahat menivät juniorijääkiekkoilun tukemiseen. Aloitettiin nimellä HellCity Rollers, kunnes Arizonasta löytyi toinen samanlainen ja heidän burleskikuvansa oli liian kaukana siitä urheiluajatuksesta ja päämäärästä joka meillä oli, että pian vaihdettiin virallinen nimi asialliseksi Helsinki Roller Derbyksi. Havis Amanda -patsasta mukaileva logo on hyvin alaston ja rehellinen, mutta se omaksuttiin kauneutensa ja Helsinkimäisyytensä vuoksi. On suuri kunnia saada viedä ulkomaan vieraat katsomaan Mantaa, eli meidän kesken HRD -patsasta.


HRD vs. SVRG

Roller Derby rantautui Suomeen Amerikassa asuneen suomalaisnaisen toimesta. Suuri rakkaus lajiin sai hänet jaksamaan 1,5 vuotta seuran eteenpäinviejänä ja päävalmentajana. Nollasta aloittaminen oli erittäin vaivalloista puuhaa ja amerikkalaisen lajin sovittaminen suomalaiseen kulttuuriin ei ollut helppoa. Moni jenkeistä tuotu seurasääntö ja tapa pyörittää urheiluseuraa ei oikein istunut jokaisen mieliin. Toivottiin enemmän maalaisjärkeä kuin byrokratiaa. Kuitenkin, vapaatkin ajattelijat ovat sittemmin joutuneet huomaamaan että ison ihmislauman organisoimisessa tarvitaan johtajaa ja päättäjiä. Demokratia kantaa tiettyyn pisteeseen. Moni asia hoituu nopeammin, kun ihan joka asiasta ei tarvitse äänestää.


Uudet seurat ovat päässeet helpommin alkuun, kun heillä on ollut joku jolta kysyä apua. Oli KRR:n ja HRD:n yhteinen historia mikä tahansa, niin KRR ei olisi ollut niin vahva niin nopeasti, ellei heillä olisi ollut joku perusta, jolla lähteä kehittämään omaa roller derby -historiaansa. Sama pätee meidän muihin pikkusiskoihin: Lahti ja Turku ovat sikisseet tai saaneet lisäpotkua HRD:stä toiseen kaupunkiin muuttaneista lajiaktiiveista. Tampereella miltei pakotin vanhan futis- ja bändikaverin aloittamaan derbyseuran. Lukuisat seurat ovat saaneet Freshmeat (derbytermi uusille luistelijoille) koulutuksensa HRD:ltä. Ensimmäinen vuosi (ja vielä toinenkin) roller derbyä suomessa oli uutta, ihmeellistä, sekavaa, hullua, innostavaa, masentavaa, hämmentävää ja täynnä tunnetta. Onneksi nyt ollaan viisaampia ja tiedetään, että meitä mahtuu tämän lajin alle monenlaista porukkaa, eikä maailmanlaajuisestikaan ole mikään ihme, että toiset pelaavat eri säännöillä tai tavalla kuin toiset. Oli oma derbyprofiili ja -tavoite mikä tahansa, niin sielunkumppanit löytyvät aivan varmasti.


HRD -kannatusjoukot, Malmö 2011.

Tunnen erään miehen, joka on sitä mieltä, ettei naisten välistä solidaarisuutta ole olemassakaan. Moni mies epäilee, että naiset eivät pysty keskenään tekemään mitään sovussa ja että kälättämisen määrä on vakio. Roller Derbyssä pyritään hyvään urheiluhenkeen seurojen välillä: kaikkia kannustetaan yhtä paljon. Suomalainen luonne kai kuitenkin asettuu yleensä altavastaajan puolelle, joten HRD:n kannatusjoukot saavat usein Suomen sisäisissä peleissä olla aika yksin. Kuitenkaan tärkeintä ei pitäisi olla voitto vaan kaikkien yhteinen tavoite: kasvattaa roller derbyn katsojakuntaa ja ottaa media haltuun muidenkin kuin verkkosukkahousujen voimalla. Jos ja kun kaikki kukat saavat kukkia, niin silloin ei pitäisi olla vihamiehiä tai inhokkijoukkueita. Haluan omalta osaltani ainakin osoittaa tämän skeptisen miehen luulot vääriksi. Minä uskon, että naisten välistä solidaarisuutta on olemassa.


Hymyssä suin!

Kohtaaminen Malmössa Nordic Light -turnauksessa syyskuussa 2011 oli ensimmäinen KRR-HRD -kohtaaminen, joten kesäklassikko 2012 oli jo toinen peli näiden kahden seuran välillä, mutta ensimmäinen kotikaupungissa ja -maassa pelattu matsi. Malmön turnauksessa HRD sai liikanimen “turtlet”, kun vihreään pukeutunut porukka näytti kilpikonnamaisilta. Pian tämän jälkeen HRD:n A-tiimi sai lopullisen nimensä HRD All-Star Ninja Turtles.


Vaasankatu hyökkää! -sarja on sisältänyt paljon pohdintaa kahden Helsinkiläisseuran keskinäisistä vihan- ja ilonpidoista. Onneksi historian pölyt on karistettu ja tänä päivänä tehdään erinomaista yhteistyötä saman tavoitteen eteen. Ei tarvitse enää kilpailla siitä, kuka teki ensin ja mitä, kun kaikki pioneerityö on jo tehty tai aloitettu ja katse on vahvasti kohti tulevaa, ei mennyttä.



Kaikki se kuri ja järjestys, josta HRD on sikissyt ja johon ollaan vuosien varrella opittu, kantaa nyt hedelmää. Olemme kansainvälisesti arvostettu seura joka kunnioittaa sääntöjä ja jokaista vastustajaansa, oppii ja opettaa tuomareitaan, pelaa Euroopan huipputasolla, on organisoituneempi kuin Team USA ja pystyy mitä ihmeellisimpiin suorituksiin. Vielä toistaiseksi olemme Suomen menestynein roller derby -seura, ja vaikka se titteli meiltä joskus vietäisiinkin, niin siinä vaiheessa voisimme todeta olevamme osa kansainvälistä urheilupolitiikkaa, jossa tulokset pätevät vain neljännesvuosi kerrallaan ja muiden onnistuminen on vain positiivinen merkki suomalaisen derbyn kehittymisestä ja pelitason vakiintumisesta. Menestykseen tähtäävä työ on jatkuvaa, eikä yksi hävitty peli määrittele koko historiaa tai tulevaisuutta. Derbyssä, kuten muissakin urheilulajeissa, yksi peli on vain yksi peli, ja onnistumiseen tarvitaan koko joukkueen panos, niin henkinen kuin fyysinen valmius. Kerran mestari ei ole välttämättä aina mestari, mutta sitä faktaa kukaan ei meiltä vie, että me olemme Suomalaisen roller derbyn pioneerit, Suomen ensimmäinen roller derby -seura: Helsinki Roller Derby.


Kahta en vaihda. Toinen on mun joukkue.


kuvat: Marko Niemelä

Kuvagalleria: 
MayDay in Hell, 2011
Asiasanat: 
historia
kasvukipuja
urheiluhenki
roller derby
joukkue
25 kommenttia

Oodi joukkuelajeille ja rakkaudentunnustus KRR:lle

2 kommenttia

Lopetin jalkapallon kilpatasolla seitsemän vuotta sitten. Tai kroppani lopetti. Aivoillani kesti pari vuotta opetella pois ainoasta sen tuntemasta elämisen viitekehyksestä - urheilijan sellaisesta. Pikkuhiljaa pois jäivät lomakohteiden treenimahdollisuuksien kartoittamiset, alkoholiannosten veressä viipymisen kalkyloimiset ja muut prosessit, jotka olivat säännelleet elämääni niin kauan kuin muistin. Ylivoimaisesti rankinta oli luopua tavoittellisuudesta, selkeästä päämäärästä tulla paremmaksi siinä, minkä eteen olin tehnyt jo niin paljon töitä. Mutta sekin meni. Päästin irti. Yhtäkkiä olin täysin vapaa, ilman ulkopuolisia rajoitteita - mutta myös ilman sisäistä paloa. Luopumisen yhteydessä tulin hyväksyneeksi myös sen, etten enää koskaan tuntisi mitään urheilulajia kohtaan niin vahvaa intohimoa kuin se, mikä oli piiskannut minua futiksessa eteenpäin.

Noh, suureksi hämmästyksekseni olin väärässä. Tuli derby. Kiinnostuin ja innostuin koska derby oli lajina uusi, haastava ja mielenkiintoinen. Jäin, koska edellinen osoittautui todeksi ja lisäksi jotain oli eri tavalla. Derbyssä ihmiset olivat jotenkin …lähempänä. Jos halusin. Kuin rakkautta pelkäävä otinkin alussa etäisyyttä ja olin varma että suhteemme oli ohi. Mutta ei sinne päinkään - siellä hahmot iloisna toivottivat takaisin ja lauloivat Muikunpäivänlauluja kun palasin takaisin treeneihin. Annoin sydämeni viedä, enkä ole katsonut taakseni.

Ihmiset ovat lähempänä, sillä kuten muutkin kirjoittajat jo ovat todenneet, derbyssä tehdään kaikki itse. Puuttuu "joukkueenjohtajaporras".  Jos haluat jotain tapahtuvaksi, pitää tarttua itse toimeen. Saman kolikon toinen puoli tarkoittaa kuitenkin joukkueurheilulle harvinaista joustavuutta: saat itsekin lähteä toteuttamaan omaa ideaasi vaikka saman tien. Halutessasi voit kysyä ihmisiä mukaan - ja he lähtevät. Välillä touhu muistuttaakin harrastajateatterin improtreenejä, kun kaikkiin "eikö vois olla näin, että…"  ja "voitaisko…" -alkuisiin ehdotuksiin huudetaan joukolla "joo!" ja ryhdytään pusaamaan. Niin tämä kaikki pyörii. Siihen minäkin ihastuin: spontaaniin valmiuteen tehdä, intoon toteuttaa ja kunnianhimoon rakentaa jotain täysin uutta. Täydellinen omaehtoisuus, se on se "jokin", mikä on roller derbyn uniikkiuden ydin.

KRR on siis enemmän tai vähemmän hallittu kaaos.  Ja juuri niin me sen haluammekin. Katastrofin ja rakkauden fabuloosien homoniittyjen välinen aita on usein kapoistakin kapoisempi, mutta tasapainottelu sillä kannattaa. Sitä paitsi - kummalle puolelle tahansa sitä mätkähtääkin, niin tylsää ei tule olemaan!



Jokainen urheilujoukkue ikään, sukupuoliin, lajiin tai taitotasoon katsomatta on oma erityinen maailmansa, ikään kuin pienoisyhteiskunta. Sellainen yhteiskunta, joka koostuu hyvin erilaisista ihmisistä, mutta jotka jakavat suuren intohimon jotain näennäisesti triviaalia kohtaan. Kuten pyöreän pylpyrän saattamista jaloin parin metrin pituiseen ja korkuiseen kehikkoon. Tai kuminpalasen tökkimistä taivutetuilla kepeillä vieläkin pienemmän kehikön sisään, kaiken aikaa ohuiden metallinpalasten avulla jäällä liukuen. Tai loppumattoman soikion tahkoamista rullakengin, kanssaetenijöitä vartalollaan ohjaillen ja heistä ohitse pyrkien.

Mutta kaikkihan me tiedämme, ettei urheilussa ole pohjimmiltaan kyse suorituksista. Tai on, mutta ne ovat vain loppunäytös. Kyse on tarinasta. Ihmisistä - joukkuelajeissa lisäksi yhteistyöstä. Kuinka kasa satunnaisia yksilöitä saattaakin muodostaa jotain keskenään toimivaa! Joukkueurheilussa tarina kirjoittaa itseänsä treeneissä, peleissä, saunailloissa, Duck Huntin MM-kisoissa. Loppunäytös on toki draaman huippukohta, jännittävä spektaakkeli sinänsä. Siksi satunnainen katsoja voi oikein hyvin nauttia yksittäisestä pelistä ja ihailla urheilijoiden suorituksia. Mutta ihminen kaipaa tarinaa. Pelistä tulee jotain enemmän kun tiedät sen pelaajista jotain. Miten he ovat päässeet siihen pisteeseen, historiasta. Siitä tulee henkilökohtaista. Olet fani.

Pelaajille, valmentajille, tuomareille ja muille toimijoille peli ei koskaan ole vain peli. Se on yhdessä kirjoitettava jatkuva tarina, johon jokaisella teolla on vaikutuksensa.

Siksi tämä ei ole minun näköiseni joukkue. Eikä vaikka Liiman näköinen, eikä Kinkku-Esan, Konootin tai kenenkään muun yksittäisen hahmon. Se näyttää meiltä kaikilta yhdessä. KRR on ryhmä hienoja, persoonallisia ja erilaisia yksilöitä, joita pitää yhdessä rakkaus, kunnioitus ja tahto tehdä yhdessä hyvin. Niin radalla kuin sen ulkopuolellakin. Tämä joukkue on täynnä ihmisiä, jotka muuttavat sanat teoiksi. Siksi me olemme vahvoja.

Me olemme monta, me olemme yksi. Me olemme Kallio Rolling Rainbow.



2 kommenttia

Ota paita pois ja tuu jammaamaan meille!

2 kommenttia

Ymmärrän, että sulkapalloilijoille Pasilassa kantautuvat huudot saattavat hämmentää, ja DTM:ään bouttijatkojen aikaan tulevat ihmettelevät ilmassa lenteleviä derbytyttöjä ("Vaimo! Mie haluun hypätä sun olkapäiltä, noi ruotsalaiset ottaa kiinni!"), mutta ei ole helppoa muillakaan.

Mitä sanoo mikrotuki, kun työkoneen taustakuvana on alaston Suzy Hotrod? Ei juuri mitään, mutta en osaa sanoa, oliko siinä kyse sanattomuudesta vai nonchalantista suhtautumisesta alastomiin naisiin taustakuvina. Tai naapuri, kun koko Lahti tulee baarin sulkeuduttua kylään ja jatkot eivät lopu ennen kevätauringon nousua? Ei juuri mitään hänkään, mutta soittaa poliisit, kun jää bileistä rannalle.

Ainakin omalla kohdallani, työkavereilla on ollut ehkä eniten kestämistä. Meillä ei ole mitään pukeutumiskoodistoa töissä, mutta olen parhaani mukaan yrittänyt työntää sitäkin rajaa. Tutuksi on käynyt niin ulkosynnytinhame (niin lyhyt, että ulkosynnyttimet voisivat näkyä, jos alla ei olisi shortseja (jotka on niin lyhyet, että jotkut sanoo niitä pikkuhousuiksi)) kuin spiidiverkkaritkin. Mutta jos aamulla pyöräilee töihin, toimisto on heinäkuun autioittama ja töiden jälkeen menee salille, ei sillä kai ole väliä vaikka olisi treenivaatteet koko päivän päällä? 

Sitäpaitsi kesä on sitä varten, ettei tarvitse käyttää housuja! Sitä tässä odotetaan piinallisen pitkä puoli vuotta! Jokaisen luistelijan jalat ovat ehdottomasti näyttämisen arvoiset (miksei ne niin monessa jaksossa mainitut tissitkin), ja kaikki ajat vapun ja lokakuun välillä voisi mielestäni viettää aivan hyvin pakarat lähes paljaana. Talvella pärjää, kun laittaa Black milkien alle pitkät tykit, mutta ei se kesää voita. 

Mutta ainakin "BITCHES!" toimii kannustushuutona myös radan ulkopuolella ja piiskaa tiimiä hyvään taisteluhenkeen, välillä hellittelynimenä kannattaa myöskäyttää tuttuun tapaan jotain apinalajia. Ei ne työkaverit oikeasti eroa juurikaan joukkuekavereista, molemmat vaan luulevat niin. Se, mikä kuitenkaan ei toimi, on haista rannehielle ja tunkea käsiä pahaa-aavistamattomien työkavereiden naamalle. Pahaa-aavistamaton on ehkä väärä termi: eihän kukaan oikeasti odota haistavansa mitään lähellekään miellyttävää "miten voi käsi haista näin paljon munalle?"-huudahduksen jälkeen. Ei se mitään, tungin silti.

Työkavereiden lisäksi kovalle joutunee myös kumppani (jos siis on käynyt niin kummallisesti, että sellainen on tarttunut mukaan jostain derbyn ulkopuolelta). Kun derby tulee taloon, täyttyy olohuoneen lattia rullista, pyykkikori likaisista treenivaatteista ja rättipatteri haisevista suojista. Mutta yllättävän nopeasti kaikki tuntuu myös unohtuvan! Luistelin taannoisessa KRR:n open skatessa ihan vain hetken, ja kun palasin juttelemaan laidalla henganneen eksäni kanssa, nyrpisti hän inhon vallassa nenäänsä: "miten sä voitkin haista noin kuselle?". Helposti? Toinen toinen on unohtanut!

Nykyiset asuinkumppanini ovat huomattavasti suopeampia, erityisesti yksi nelijalkaisista. Toiset kissat ilakoivat kissanmintun äärellä, mutta tälle riemuidiootille riittää iloksi suojahiki. Ei ole mitään parempaa kuin piehtaroida kypärän alla muhineessa tukassa! Sille jää kakkoseksi jopa luistimelta haisevien jalkojen puskeminen. Kasvaako tällaisia ihmisiä jossain? Saanko yhden sellaisen kotiin?

Työkavereita ja kumppaneita helpottanee kuitenkin se, että he tietävät mistä tässä kaikessa on kyse. He tietävät, ettei Raivo ole oikeasti vihainen eikä Vantaan skinit ole Vantaalta, saati skinejä. Mutta sitten oli eräskin lentomatka: yritin junailla vieressä istuvaa miestä vaihtamaan paikkaa paria riviä edempänä istuneen luistelijakaverin kanssa. Herra oli mukava, homma hoitui. "Kives! Pääset tänne, tää mies vaihtaa paikkaa sun kanssa!" Eikö Kives ole ihan normaali liempinimi? Kuten myös Munis? Skanky? Ei? Mun lempinimeni lukiossa oli Kananperse (oli sellanen tukka), kavereiden kesken KP, joten saatan olla jäävi.

Siinä tämänkertaiset ajatukset, meen nyt kusettaan mun vittuu. Okei, tohon merimiehiltä muilta pelaajilta tarttuneeseen sananparteen en ehkä itsekään totu ikinä.

 

Ps. Spiidiverkkarit on oikeasti Derbyskinsin korkeavyötäröiset trikoot. Parhaat treenihousut ikinä!

2 kommenttia

Sivut

Vaasankatu hyökkää!

Roller Derby

Radiodokumenttisarjassa Vaasankatu hyökkää! kuljetaan kohti Suomen ensimmäistä roller derby paikallisottelua, jossa Kallio Rolling Rainbow (KRR) kohtasi pahimman kilpailijansa Helsinki Roller Derbyn (HRD).  Sarja kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, yhteisöllisyydestä ja elämästä yleensä kolmekymppisten harrastajien silmin kalliolaisessa roller derby seurassa. Ohjelmasarjaa ei suositella puritaaneille eikä tosikoille.

Sarjan nimeä kantavaa blogia sitä vastoin suosittelemme kaikille, jotka ovat kiinnostuneet ilmiöstä ja urheilulajista nimeltä roller derby. Blogin vakiokirjoittajina sulkakyniään teroittelevat iki-ihanat: Hiki Pop, Pi Muncher, Sniff Poppers ja Tigre Force.

Seuraa blogia:

Kuvat: Carlos Marko-Tapio

Tilaa RSS

Blogin sivut

Blogiarkisto

2013

heinäkuu

kesäkuu

toukokuu

huhtikuu

maaliskuu

helmikuu