Ralli on paitsi kilpa-ajoa, myös laulu. Laulettavan rallin pohja on verbissä rallattaa, joka taas on laina ruotsalaisten verbistä tralla.

Vaikka sanat ovat identtisiä ja suomalaiset ovat rallikansaa, ralli-aiheisia ralleja on yllättävän vähän. Yksi kuuluisimpia on Rauli Badding Somerjoen ikivihreä renkutus Bensaa suonissa. Jarkko Laine sanoitti laulun vuonna 1970 Risto Jarvan samannimiseen elokuvaan, joka arvosteli autourheilua tiukasti. Monet muistavat laulun kertosäkeistön rempseän rivin:

”Neulansilmä vasempaan ja sataa oikeaan, loiva vasen, antaa mennä vaan.”

Vauhtia oli kallossa myös Gösta Sundqvistin ja Leevi & The Leavingsin laulun Teuvo maanteiden kuningas sankarilla vuonna 1988. Laulun Teuvo haaveilee ralliajajan urasta, mutta törmää laulun lopussa rekkaan naapurin Sierralla. Teuvon sanoitus on täynnä ikimuistoisia rivejä. C-osassa Sundqvist kiteyttää kaikkien teuvojemme asenteen:

”Turha on äitien sankaripoikia neuvoa. Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään.”

Kovin on inhorealistinen rallirallien maailmankuva. Rakentavaa henkeä pitää etsiä käännösiskelmästä vuodelta 1966. Silloin Sauvo Puhtila suomensi saksalaisen Hans Blumin kappaleen Fahr langsam papi nimellä Aja hiljaa isi. Mari Laurilan levytys kappaleesta vetosi kansaan ja sekin on tallentunut suomalaiseen alitajuntaan. Eikä syyttä, ”Aja hiljaa, isi nyt vaan” kertoo timantintarkasti siitä, miten liikenneasenteemme periytyvät lapsillemme, oli kyse punaisia päin kävelemisestä tai lievän ylinopeuden harrastamisesta. Joten: ennen kuin päätämme hurjastella liikenteessä, hyräilkäämme ensin:

”Aja hiljaa, isi nyt vaan”.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus journalismi kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Aivan tavallinen tietosisältöjuttukin voi parilla sanalla luoda tiheän kokonaiskuvan aiheestaan. Tällöin artikkeli on enemmän kuin sanojensa summa.

Tällaisesta journalismin runoudesta saivat nauttia Helsingin Sanomien ruoka- ja juomasivujen lukijat syyskuun lopulla jutussa, jossa kerrottiin Lontoon ravintoloiden suomalaisista työntekijöistä. Juttu kertoi aluksi että:

Pitää olla kova luu pärjätäkseen Lontoon ravintoloissa.

Yhdellä lauseella lukijan silmiin avautuu kuva lontoolaisten ravintoloiden ankarasta kilpailusta ja siitä, että kaupungin tämän hetken suosituin trendi ovat erilaiset luuruoat. Jatko herättää yhtä vahvaa kuvastoa:

Suomalaiset kokit hämmentävät Lontoon hienoimmissa ravintoloissa.

Pian lukija jatkaa lehden selailua ja pääsee vihdoin sarjakuvasivulle, mutta sisimmässään hän on jäänyt miettimään ruokajutun herättämää kuvaa suomalaisesta kokista hämmentämässä luusoppaa lontoolaisessa keittiössä pukeutuneena johonkin hämmentävään asuun, kuten vaikkapa sudennahkaviittaan.

Näin toimii asiajournalismi runollisimmillaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Suomen kansan lyhyt taival maatalousyhteiskunnasta kulutusyhteiskunnaksi näkyy vaikkapa siinä, että sana mainos täyttää tänä vuonna vasta tasan 80 vuotta. Suomen Kuvalehti järjesti silloin kilpailun ruotsalaisperäisen sanan reklaami korvaamiseksi ja kielimies E. A. Saarimaan ehdotus voitti kisan.

Mainonta oli Suomessa 1900-luvun alussa tietenkin hyvin asiallista. Mainoskylttien kuvat olivat ammattitaiteilijoiden laatimia ja tekstit lähes teitittelivät lukijaa. Komedienne Kirsti Suonion kuvalla myytiin 20-luvulla laihdutuslääkettä tällaisella tekstillä:

”Käy kohta kulku Mankalaan/ miss´surut viedä koski saa
Ja mukana on Herosan,/ mi leppoisasti laihduttaa.”

Mallia mainontaan otettiin alusta alkaen ulkomailta, vaikka tiedonvaihdon vauhti olikin nykyistä hitaampaa. Mainonnan mallimaa on aina ollut markkinatalouden mahtimaa Yhdysvallat, ja sikäläiset innovaatiot mainonnassa ovat aina näkyneet pian myös Suomessa. Vaikka sana brändäys onkin viime vuosien muotisana, mielikuvien terävöittämistä on tehty jo kauan. Kun 1900-luvun alussa Helsingin kaasulaitoksen mainoslause oli:

”Kaasu on sähköä halvempaa”,

isänmaallisuuden nousukaudella 1930-luvulla tuotteeseen liitettiin jo aivan muunlaisia mielikuvia, kuten esimerkiksi:

”puhun suomea, poltan Kerhoa”.

Suostuttelevien mainoslauseiden lisäksi yksi yleisimpiä ja klassisimpia mainonnan keinoja ovat Suomessakin olleet iskulauseet. Iskulauseen englanninkielinen vastine on slogan, joka tulee gaelinkielen sotahuutoa merkitsevästä sanasta. Sotahuudot ovat siis paitsi sukujen vaakunoiden mottojen, myös modernin mielikuvamarkkinoinnin esimuoto. Ja mitäpä muuta hyvän suvun vaakuna on kuin suvun tuotemerkki, brändi?

Muinaiset ateenalaiset huusivat Peloponnesolaissodassa kaupunkinsa suojeluseläimen pöllön huhuilua jäljitellen ”Alala!". Ottomaanit ja ristiretkeilijät turvautuivat jumaliinsa ja huusivat taistelussa ”Allah! Allah! Allah!” ja toisella puolella latinaksi "Deus vult!" eli jumala tahtoo tätä. Irlantilaisten viholliset vapisivat kuullessaan huudon "Faugh a Ballaugh!" eli tehkää tietä. Kolmekymmenvuotinen sota taas sai koko Keski-Euroopan pelkäämään suomalaisia hakkapeliittoja, joiden kutsumanimi tuli heidän taisteluhuudostaan ”Hakkaa päälle!”

Toisessa maailmansodassa suomalaiset huusivat suorasukaisesti "Tulta munille!”, kun taas japanilaiset itsemurhalentäjät hakivat urheutta huutamalla "Banzai!" eli kymmenentuhatta vuotta. Puna-armeijan taisteluhuuto "Ura!" muistuttaa kovasti Yhdysvaltain merivoimien huutoa ”Oo-rah”. Molemmat lienevät sukua sanalle ”hurraa”, jonka merkitykseksi väitetään tutun eläköönin lisäksi tappamista turkin kielessä.

Suomen Markkinointiliitto on ylläpitänyt iskulauserekisteriä jo vuodesta 1959. Sen nettisivuilta näkyy, että ensimmäisen vuoden rekisteröityjä iskulauseita oli mm. SOK:n ”Talletat ja nostat, siellä mistä ostat”. Tämän vuoden viimeisimpiä rekisteröintejä taas on Tekniskauppiaiden ”Se on helppoa, kun ei osaa”.

Rekisteri on ihana paikka tutkia mainonnan ja suomalaisen kulttuurin vuosikymmeniä. Sieltä selviää mm. se, että Lapin Kullan slogan ”Tunturipurojen raikkautta” on vuodelta 1967, ”Askossa on” rekisteröitiin 1964 ja että ”Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä” on HK:n iskulause vuodelta 1976.

Millainen sitten on hyvä iskulause? Iskulauserekisterin pitkäaikainen hoitaja copywriter Marja Ukkonen tietää.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Toimittajien epäkiitollisena tehtävänä on koettaa saada lukijat kiinnostumaan asioista, joiden kiinnostusarvo ei aina ole aivan täysi sata jokamiehen kiinnostusmittarissa. Yksi tapa saada moneen kertaan vatvotut käsitteelliset monimutkaiset prosessit kiehtomaan lukijaa on käyttää räväkkää kieltä. Tästä tehokeinosta yksi käytetyimpiä esimerkkejä on sanan pommi liittäminen tylsään asiaan. Ilmiö on kaikille tuttu: esimerkiksi eläkepommi -sanan takana olevan ilmiön selvittämiseen ei riitä päälause vaan siihen tarvitaan nivaska paperia. Sana eläkepommi taas tuo jaarittelevan ilmiön uhkaavuuden iskevänä kansalaisen mieleen.

Koska todellisuus harvoin on kuitenkaan yhtä räjähtävä kuin toimittajan tehostesana, joudutaan prosessien kulusta raportoinneissa usein hiukan arveluttaviin kielenkäyttötilanteisiin. Tällaiseen törmäsi äskettäin kuulijamme Nimetön Suomen Kuvalehdessä, joka pohti sairaanhoitojärjestelmäämme. Pitkäpiimäisen asian dramatisointi johti toimittajan hämmentävään pohdintaan siitä, kyteekö terveyspalvelujen rahoituspuolella pommi.

Nimetön kirjoittaa:

”Eikö pommi kuitenkin ole sellainen vekotin, että siinä on sytytyslanka, joka johtaa tuohon mustaan kuulaan. Se sitten räjähtää esim. Kelju K. Kojootin käsissä piirretyistä elokuvista tunnetuin seurauksin. Ei kai pommi siis voi kyteä?”

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuin on samaa mieltä. On kuitenkin erinomaista kehitystä, että elämme yhteiskunnassa, jossa pommien tuntemus on unohtunut. Räjähtelemättömässä maailmassa voidaan jaella tumpeloille toimittajille fraasirikostuomioita, kuten vaikkapa tämänkertaisen armottoman terävän oikean kulmakarvan kohotuksen totisen tuijotuksen säestämänä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Mainonta ei enää ole niin yksinkertaista, että pannaan lehteen ilmoitus, joka innostuneena kehuu vaikkapa kalosseja runoilija Vladimir Majakovskin tapaan:

"Ankea on askelmitta, kumitehtaan kalossitta.
Tuote tuntuu mukavalta, vesi pärskyy jalan alta. Saatavana kaikkialta."
(Vapaa suomennos: M. Rintakoski 1975)

Nykyään ennen mainoksen tekemistä tehdään laajoja kuluttajatutkimuksia, joiden perusteella päätellään, mitä kohderyhmä ajattelee maailmanmenosta ja mikä on asiakasrajapintaympäristö. Sitten vasta aletaan miettiä miten mainostetaan. Mainonnan välineitä on nykyään myös muitakin kuin lehden ilmoitusosa ja kadulla huutava poika. On viraalimarkkinointia, sissimarkkinointia ja hakukonemarkkinointia, joilla kuluttajalle pyritään tuottamaan brändielämys.

Kaikille markkinointivälineille ei ole löytynyt suomenkielistä vastinetta. Yksi näistä on kaupungilla ohikulkijan käteen työnnettävä flaijeri. Tiedättehän tuon pienen mittakaavan massamarkkinointikeinon, jolla tavallisesti mainostetaan popkonsertteja, klubeja tai tapahtumia. Flaijerit yleistyivät silloin, kun taitto-ohjelmat saapuivat jokamiehen tietokoneisiin. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan ensimmäinen flaijerifirma on 1980-luvun alussa aloittanut san franciscolainen The Thumbtack Bugle.

Sanassa flaijeri on nuorison arvostamaa kansainvälisyyttä, mutta se ei riitä perusteeksi Aristoteleen kantapään vaativalle sitaattivinkkitoimitukselle. Niinpä otamme nyt käyttöön toisen sanan, joka nousi esiin korvaamaan sanaa reklaami Suomen Kuvalehden vuoden 1928 sanakilpailussa. Kyseessä on tietenkin sana tyrkky. Mitäpä muuta viattoman kaduntallaajan kouraan työnnettävä flaijeri on kuin tyrkky! Joten ei muuta kuin kaikki tekemään ja jakamaan tyrkkyä ensi lauantain konsertista!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyajan lamaa vartoilevan yleistunnelman sävyttämässä vauhdikkaassa tiimellyksessä unohdamme usein, että leikinlasku ja vakavat asiat voivat sopia yhteen, jos vain sanansa osaa sommitella sopivasti. Otetaan nyt vaikka verenluovutus. Vuosittain verensiirroilla jopa 60 000 potilaan henki pelastetaan tai toipumista sairaudesta nopeutetaan verensiirrolla. Tuo on lähes sama määrä ihmisiä kuin Joensuussa on asukkaita.

Kyseessä on siis vakava asia. Mutta koska verenluovutus aiheuttaa pienellä vaivalla suuren helpotuksen, kyseessä on myös iloinen asia. Niinpä tänä vuonna 60 vuotta täyttävän SPR:n veripalvelun verenluovuttajille lähettämä muistutuskortin teksti ansaitseekin olla iloinen, tarmokas ja rohkaiseva. Ja niinpä siinä lukeekin:

Nyt on aika kääriä hiha.

Näinhän se on! Koska verenluovutuksessa luovutettava 450 millilitraa verta saadaan yhdestä kädestä, kumpaakin hihaa ei tarvitse kääriä! Kun monia muita ponnistuksia varten täytyy kääriä molemmat hihat, kanssaihmisen hengen pelastaminen verta luovuttamalla on puolet helpompaa!

Ei siis muuta kuin veripalveluun hihaa käärimään!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yhdyssanojen sanojen oikea järjestys on aihepiiri, josta perinteisesti löytyy peistä taitettavaksi ja kanoja kynittäväksi. Useimmiten asia on täysin ongelmaton, onhan päivänselvää kumpi on kumpi, elinkeinoasiamies vai miesasiakeinoelin.

Mutta joskus yllättävistäkin paikoista löytyy mietittävää. Kuuntelijaystävämme Esa Kuismanen kirjoitti meille näin:

”On särähtänyt korvassa kun juustoleipää sanotaan leipäjuustoksi. Hieman taustaa sanalle. Anoppini kuvasi juustoleivän tekoa seuraavasti: maito juoksetetaan juustonjuoksuttimella, juusto kerätään juustoliinaan ja juusto muotoillaan laudalle leivän muotoon, siis tehdään juustoleipä. Juustoleipää seisotetaan jonkin aikaa ja sitten leipä paistetaan - perinteisesti avotulen paahteessa. Siis juustoleipä on juustosta tehty leipä, ei leivästä tehty juusto.

Vertailukohta löytyy helposti. Esimerkiksi rautanaula on raudasta tehty naula. Naularauta taas on rautaa josta tehdään rautanauloja. Naula tässä viittaa esineen muotoon. Samoin leipä sanassa juustoleipä viittaa juuston muotoon kuten edellä kuvattiin. Muita leipiä voitaisiin luetella: vehnäleipä, ruisleipä jne.”

Tekisi mieli väittää Esalle vastaan, että juustoleipä on leipä, jolla on juustoa, mutta sehän on juustovoileipä. Aristoteleen kantapää jääkin maistelemaan leipäjuuston ja juustoleivän eroa laatimalla kokeeksi herkullisen juustoleipäsalaatin.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Oltiin sanavalinnoista mitä mieltä tahansa, yleensä kaikki kielenkäyttäjät ovat samaa mieltä siitä, että silloin kun on mahdollisuus sanoa, pitää sanoa.

Ystävämme Maalaismaisteri lähetti meille tähän teemaan liittyvän lehtileikkeen Pohjalainen-lehden etusivulta elokuun lopulta. Lehden Sunnuntaisuomalainen-osiossa käsiteltiin kirkkojen paloturvallisuutta, joten etusivun otsikko julisti näin:

Kirkkojen paloturvallisuus on edelleen Herran hallussa.

Maalaismaisteri kirjoittaa, että ”Mitäpä tähän enää lisäämään? Otsikko aiheuttaa järjetöntä mielihyvää!”

Mikäpä Aristoteleen kantapääkään on mitään tähän lisäämään, muuta kuin että toivottavasti kirkkojen paloturvallisuus on niin korkeaa tasoa, että hiilihankomiehiä ei niiden ympärillä tarvita.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Ilmastonmuutos on vaikuttanut ilmastoomme jo enemmän kuin luulemmekaan. Säätilojen ääri-ilmiöt ovat yleisempiä kuin ennen. Purjeveneilijät manaavat, kun sopivia tuulia ei kesän aikana tahdo puhallella niin millään. Joko on kovan tuulen varoitus tai sitten aivan rasvatyven.

Ilmastonmuutos on jo ehtinyt vaikuttaa myös kieleemme. Vielä muutama vuosi sitten ilmaus myrskyn silmässä oli harvinainen erikoisilmaus, kun puhuttiin pyörremyrskyjen fysiologiasta. Mutta esimerkiksi kuluneena syksynä myrskyn silmässä -ilmausta on käytetty tuhkatiheään kuin sieniä sateella.

Koska Suomessa ei pyörremyrskyjä, hurrikaaneja, sykloneita tai taifuuneja esiinny, myrskyn silmä -ilmauksen toiminta ja käyttö on kuitenkin usein pikemminkin tunnevaraista kuin tietopohjaista. Kuulijanimimerkkimme ET kirjoittaa meille, miten toimitusjohtaja Jouko Karvinen kertoi alkusyksystä Uuden Suomen haastattelussa seuraavaa:

Stora Enso on kuitenkin matkalla myrskyn silmästä.

ET tulkitsee, että ”asiayhteyden perusteella Karvinen lienee tarkoittanut sitä, että parempaan päin ollaan menossa. Mikäli kuitenkin oikein ymmärsin keskikoulun maantietoa, myrskyn silmässä on tyyntä, kun tuuli kiertää ympärillä. Sinne pääseminen ja sieltä pois pääsy voi sitten olla hyvinkin kuoppaista kyytiä.” ET on oikeassa. Jos Stora Enso siis on poistumassa myrskyn silmästä, niin tuulet yhtiön huipulla eivät ainakaan tyynny.

ET päättää kirjeensä kysymykseen: ”Valitettavasti Hra Karvinen ei taida olla väärinkäsityksineen yksin. Jotain asialle on tehtävä. Muutetaanko ilmaisua vai fysiikan lakeja?”

Aristoteleen kantapään fraasirikospassipoliisi pohtii asiaa perinpohjaisesti ja päätyy siihen, että koska puunjalostusteollisuus on Suomelle elintärkeä ala, muutamme fysiikan lakeja niin, että Karvisen versio myrskyn silmä -ilmauksesta on oleva oikea.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Todellisuutemme ja kielen vuorovaikutus heijastuu puheessamme koko ajan. Ihmisen valitsemista sanoista näkyy hänen elinpiirinsä laajuus ja suppeus, erikoisalat ja jokapäiväisen elämän kirjo.

Tämän konkreettisen maailman vaikutuksen ajatteluumme ja kieleemme vahvisti Ilta-Sanomien syyskuinen lehtijuttu otsikoltaan Viivi Avellan putosi hevosen selästä. Tuossa artikkelissa tämä Sinkkunaisen käsikirja -kirjastaankin tunnettu kirjailija Avellan valotti laajasti hevosen selästä tapahtunutta putoamistaan Tallitähdet-nimisen laatusarjan kuvauksissa. Laajalti niin sanottuna blondina tunnettu juonto- ja toimitusalan yksityisyrittäjä kertoi aiheesta näin:

Laskeuduin kuin vaahtokarkki.

Vaahtokarkki! Kyllä, aivan itsestään selvästi! Mistäpä noin kolmekymppinen vaaleatukkaisena tunnettu nuori naimaton kaupunkilainen nainen muualta löytäisikään vertauksen pehmeälle putoamiselle kuin vaahtokarkista, tuosta sokerista, liivatteesta ja siirapista rakennetusta makeisesta! Trasselipussista? Vauvan pepusta? Ei, ei, ei! kyllä vaahtokarkki tuo Avellanin puheeseen heti sellaisen karskin todellisuuden ja känsäkouraisen uskottavuuden, että tekee mieli todeta Tapio Rautavaaran äänellä, että tämä tarina on tosi!
- - -
aristoteles(at)yle.fi