Viime lokakuussa internetiin levisi lista 50 000 suomalaisen salasanoista ja muista verkkopalvelujen tunnistetiedoista. Listan tekijät olivat syyllistyneet rikokseen ja heidät löydettiin lähes yhtä helposti kuin miten he olivat salasanalistan saaneet kaivettua esiin eri verkkopalveluista.

Kiinnostavaa uutisessa oli paitsi moisen hämärähomman helppous myös listalta kerätty salasanojen suosituin viisikko. Listan mukaan suomalaisten viisi suosituinta salasanaa ovat: salasana, 123456, perkele, 12345 ja qwerty.

Salasana salasana saattaa edustaa jonkin sortin alkeellista huumoria tai sitten viitata tyhmyyttä lähenevään mielikuvituksettomuuteen. 123456 ei myöskään edusta korkeampaa ajattelua, kuten ei menestyssalasanan neljänneksi sijoittunut lähisukulainen 12345 .

Salasana perkele sisältää mitä ilmeisimmin vahvan suomalaisugrilaisen primitiiviviestin tietokoneistunutta nykymaailmaa kohtaan. Listan numero viisi, qwerty, taas edustaa kansainvälistä salasanaperinnettä parhaimmillaan. Nuo kuusi kirjaintahan, q, w, e, r, t, ja y ovat kirjoituskone- ja tietokonenäppäimistön ensimmäiset kirjaimet ylhäällä vasemmalla.

Qwerty-näppäimistö kehitettiin 1800-luvun lopulla kirjoituskone Remingtonin tehtaalla, hidastamaan konekirjoitusta. Tuonaikaiset kirjoituskoneiden kirjasinvarret menivät helposti ristikkäin ja jumiutuivat, jos kirjoittaja oli liian nopea. Qwerty-näppäimistöllä englannissa tarvittavat kirjaimet saatiin niin etäälle, että näppäinten paukutuksen tempo hidastui sopivasti.

Kiehtovasta historiastaan huolimatta näppäimistön ensimmäiset kirjaimetkaan ei kuitenkaan ole kovin kummoinen salasana ainakaan jos sen tarkoitus on pysyä salaisena.

Erilaiset salasanat ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet huimasti. Kun alunperin sala- ja tunnussana oli merkki kuulumisesta johonkin salaseuraan tai vartiovuoroon saapuvan sotilaan todiste aikeistaan, nyt salasanaa tarvitaan, jotta voisi päästä mukaan siihen yhteiskunnan osaan, joka toimii tietokoneilla: pankkiin, kirjastoon, verkkokauppaan, Kelan verkkopalveluihin jne. Eli virtuaaliyhteiskuntaan. Ja todellisessakin yhteiskunnassa tarvitaan ainakin se salasana, joka lukee Kela-kortissamme: sosiaaliturvatunnus.

Ensimmäinen laajalle levinnyt jokamiehen koodi oli 1980-luvulla katukuvaan ilmestynyt pankkiautomaatin nelinumeroinen tunnusluku. Tarinan mukaan tunnusluvussa on neljä kirjainta siksi, että automaatin keksijä kysyi kotona vaimoltaan, montako numeroa tämä voisi kyetä muistamaan. Pariskunta päätyi neljään numeroon.

Salasanoista on tehty runsaasti huumoria. Sarjakuvassa tietokone kysyy miehen salasanaa. Mies kirjoittaa: penis. Tietokone vastaa: salasanasi on liian lyhyt. Moni muistaa kieltolain ajalle sijoittuvat Marx-veljesten elokuvan Hevosen sulat, jossa mykkä Harpo esittää salakapakan tunnussanan miekkakala vetämällä takkinsa taskusta esiin täytetyn miekkakalan.

Salasanat ovat silti vakava asia kaikille niille miljoonille, jotka sen vuosittain unohtavat ja niille krakkereille, jotka koettavat välttää oikeisiin töihin menemisen tai muuten vaan haluavat pönkittää häiriintynyttä itsetuntoaan tonkimalla viattomien ihmisten salasanoja nettipalveluista.

Tänään siis puhumme siitä, mistä ei saa puhua — niin kuin metsäsuomalaiset eivät saaneet puhua karhusta eivätkä Kekkosen ajan suomalaiset ryssästä. Me puhumme salasanoista ja kukapa paremmin asiasta tietäisi kuin tietokonemaailman yleisasiantuntija Petteri Järvinen.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kesäkuussa julkistettiin ruotsalaistutkimus, jonka mukaan lasten pelastusliiveissä on yllättävän paljon ongelmia. Mikään tutkituista 13 liivistä ei kääntänyt lasta vedessä oikeinpäin eikä läpäissyt vuonna 2006 voimaantulleita turvasäädöksiä.

Ikävä uutinen välitettiin myös Suomessa. Tarkkaavainen kuulijamme Henna kuuli, miten Yleradio Ykkösen uutistoimitus kertoi asian seuraavasti:

Uudet määräykset tulivat voimaan 2006. Liivit oli valmistettu ennen niiden käyttöönottoa.

Aristoteleen kantapää iloitsee uutistoimituksen perinpohjaisesta toiminnasta. Hiukan hassuahan se olisi, jos liivit olisi valmistettu vasta sen jälkeen, kun ne on otettu käyttöön. Pitkäähän siis huolta lapsistanne, etteivät he joudu veden varaan ennen heidän pelastamistaan.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kielelliset kliseet vaanivat meitä alituiseen. Yleensä ne särähtävät korvaan jo sellaisinaan, mutta joskus nuo valmiiksi pureskellut ajatukset menevät aivan törkeästi poikittain käsiteltävän asian kanssa.

Näin kävi hiljan Ylen aamu-tv:ssä, kun kirjeenvaihtaja selvitti Lähi-Idän tilannetta. Toimittaja totesi, että:

Israel on melkoinen kansojen sulatusuuni.

Nimimerkkikuulijamme Tarkkaavainen Oulusta toteaa, että ”edes Yhdysvaltojen kohdalla en enää käyttäisi moista kliseetä, mutta Israelin kohdalla ko. fraasi on suorastaan kyseenalainen. Sattuu sitä ammattilaisellekin.”

Tarkkaavaisen asenne on jalo ja armahtavainen. Pahamaineisten sanojen varominen poliittisen kohteliaisuuden nimissä menee joskus aivan liian pitkälle.

Silti Aristoteleen kantapään mielestä meidän kaikkien yleissivistykseen pitäisi kuulua sen verran juutalaisen kansan historiaa, että sanan uuni käyttöä kannattaisi pohtia toisenkin kerran. Tuomioksi määräämmekin aamu-tv:n toimittajan pariksi viikoksi uudelleenkoulutusleirille aiheenaan Euroopan lähihistoria.

- - -
Aristoteles(at)yle.fi

Kesän musiikkijuhlilla voi käydä niinkin, että kieliasiat häiritsevät musiikkielämystä. Kesän ykköskysymys onkin: miten kutsua kanteleensoittajaa? Asian otti esiin kuuntelijamme ja Kantele-lehden päätoimittaja Timo, joka kirjoitti meille näin:

Olen huomannut, että koulutuksen saaneiden kanteleensoittajien keskuudessa on yleistynyt sana kantelisti. Sävelkorvani vieroksuu sanaa. Sillä pyritään ehkä liittymään viulistien, sellistien ja muiden solistien joukkoon, jotta voitaisiin viestiä koulutuksesta. Venäjän kielessä sana 'kantelist' on ollut käytössä jo pitkään, mutta en usko, että sana on tullut lainasanana. Sanan puoltajat vetoavat usein sanoihin huilisti ja kitaristi. Mikä on Aristoteleen kantapään mielipide?

Itseään kanneltajaksi tituleeraavalle Timolle sanottakoon, että tässä asiassa olemme samaa mieltä kuin hän, ja tämän mielipiteen jakaa myös kielitoimiston Taru Kolehmainen. Hän kirjoitti Helsingin Sanomiin aiheesta taannoin artikkelin otsikolla Kantelisti ja urkuristi. Asian ydin on Kolehmaisen mukaan se, että muoto pianisti ja kitaristi on kreikkalaisperäinen –isti-päätteinen muodostelma vierasperäisistä sanoista piano ja kitara. Kantele taas on suomalainen sana ja yksi kielenhuollon perusperiaatteita on se, että vierasta johdinainesta ei tulisi käyttää suomalaisten sanojen johtamiseen. Tämän periaatteen mukaan kantelisti on siis väärin muodostettu. Niin on myös huilisti, onhan huilu suomen kielen sana. Kolehmaisen mukaan suomen kielen lautakunta hyväksyi huilistin pitkin hampain 1980-luvun lopulla, koska se oli silloin jo niin yleinen.

Kanneltaja on siis enemmän suomea kuin kantelisti. Suosittelemmekin kaikille kuulijoillemme oikeaoppista kanneltamista mahdollisimman ahkerasti.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kaikki me isänmaalliset äidinkielenystävät onnittelemme tänään Kielikello-lehteä, joka täyttää tänä vuonna täydet 40 vuotta. Paljon onnea ja pitkää ikää!

Kielikello on monille tuttu lehti, mutta melko monille se on myös aivan vieras. Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jota julkaisee kielemme tilaa tutkiva Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Kielikellossa on kiinnostavia artikkeleita, jotka koskettavat meitä kaikkia. Lehden sivuilla pohditaan kielen uusia ilmiöitä ja päivitetään vanhoja sääntöjä. Lehti julkaisee säännöllisesti vaikkapa erilaisten ruoka-aineiden kirjoitusasuja ja etymologiaa käsittelevän erikoisnumeron.

Myös Kielikellossa ajoittain ilmestyvä Suomen paikkakuntien nimien taivutuksia käsittelevä laaja lista on jokaiselle eri paikkakunnista puhuvalle aivan kullanarvoinen. Tiedättehän: pitäisikö sanoa Karviasta vai Karvialta? Tässä tapauksessa kumpikin käy. On suoranainen ihme, että Kielikello ei tule joka kotiin, ja sen tuore numero ole jokaisen suomalaisen keskustelunaihe numero yksi. Lehti käsittelee kaikille tärkeätä aihetta ja tekee sen asiantuntevasti.

Itse tilasin Kielikellon esimerkin voimalla. Luin parikymmentä vuotta sitten jutun M.A. Nummisesta. Hän mainitsi siinä harrastavansa suomen kieltä ja tilaavansa Kielikello-lehteä. Päätin itsekin kokeilla tuota hassua lehteä ja yhä se kolahtaa postiluukkuuni neljä kertaa vuodessa. Yhtä hyvin ei käynyt toiselle M.A. Nummisen mainitsemalle lehdelle, jonka myös tilasin. Alkoholipolitiikka-lehti piti lukijansa aivan loistavasti perillä alkoholi- ja muunkin päihdetutkimuksen nykytilasta, kunnes se Alkon uuden työnjaon vuoksi vuonna 1996 siirrettiin Stakesille ja nimi muutettiin Yhteiskuntapolitiikaksi.

Viime vuosina Kielikellonkin tärkeimpiä haasteita on ollut muiden kielten, lähinnä englannin, vaikutusten pohtiminen suomen kielen kannalta. Myös uussuomalaisten suomenkielentaidot ovat ajankohtainen keskustelunaihe.

Juhlavuoden Kielikello-lehdet muistelevat aikoja, jolloin kielitaistelut koskettelivat ensimmäistä kotimaista kieltämme. Kukapa meistä ei olisi muistellut, mitä koulussa opetettiin i-kirjaimesta kehoittaa- ja kehottaa-tyyppisissä verbeissä. Mutta eivät nuo säännöt aivan tyhjästä ole nousseet. Jo vuonna 1863 Volmari Kilpinen julisti, että i-kirjaimen käyttö tuon tyypin verbeissä on ”pitkäpiimäinen, venyttävä, loilottava ja veltompi”. Ilman i:tä verbin muoto taas oli Kilpisen mielestä ”virkeämpi ja miehuullisempi”.

Kilpisen julistuksen jälkeen tohina vasta alkoikin. Kielimies toisensa jälkeen esitti aiheesta mielipiteensä. Vuonna 1901 Artturi Kannisto julisti, että kysymys on ”äidinkielen vakauttamisen pahin loukkauskivi”. Jo silloin oli E.N. Setälä esittänyt säännön, että jos verbin kantasana päätyy a:lla tai ä:llä, siihen tulee i, jos kantasana taas päättyy o:hon, i:tä ei tule. Kannisto piti sääntöä vaikeana, joten hän ehdotti, että kaikki tuon muotoiset verbit pitäisi kirjoittaa jommallakummalla tavalla ja hän itse oli i:ttömän version kannalla.

Jopa muutamat vuosisadan alun kaunokirjailijat ottivat Kanniston ehdotuksen omakseen. Johannes Linnankoski, Santeri Ivalo, Arvid Järnefelt ja Volter Kilpi päätyivät rohkeasti ilmottamaan, että i:tön muoto innottaa heitä enemmän. Erinäisten kiivaiden kannanottojen jälkeen vasta vuonna 1945 Suomen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta päätyi ehdottamaan asiassa jotakuinkin nykyistä käytäntöä. Huhhuh!

Tänään kysymme Kielikellon pitkäaikaiselta päätoimittajalta Sari Maamieheltä, mitä lehden juhlavuosi merkitsee.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Muistiin ei aina voi luottaa, mutta ei hätää, Aristoteleen kantapää tulee apuun ja kertoo, mitä tänä vuonna on tähän mennessä tapahtunut! Ja vuoden alkupuoliskollahan on tapahtunut aivan kauheasti, ainakin jos kuuntelee Aristoteleen kantapää –ohjelman puffeja joissa ohjelman vieraat kiteyttävät tietonsa omasta alastaan.

Suuri osa puheestamme ei vastaa todellisuutta millään lailla. Osa vastaamattomuudesta on tahatonta tietämättömyyttä mutta osa on tahallista ja sitä sanotaan ironiaksi. Mitä ironia on? Onko ironiaa olemassa, jos kuulija ei ymmärrä sitä? Onko ironiaa olemassa silloin kun kuulija ymmärtää, mutta puhuja ei tarkoita? Millaista maailmankuvaa ironia edellyttää? Näin suuria kysymyksiä ei edes Aristoteleen kantapää osannut yksin hallita joten avuksi pyydettiin ironiaa Sekä että –kirjassaan tutkinut Toini Rahtu.

- - -

Kaikki liikkuvat joskus paikasta A paikkaan B. Harvoin tajuamme, että kadut, joilla kuljemme, on nimetty jonkun ihmisen kunniaksi tai muistuttavat asioista, jotka olivat olemassa jo ennen asvaltin ja betonin keksimistä. Isoimmissa kaupungeissamme katujen nimistöä suunnittelevat ja pohtivat asiaan vihkiytyneet ihmiset.

Tampereella nimistötoimikunnan sihteerinä on toiminut jo liki 30 vuoden ajan projektiarkkitehti Juha Jaakola. Hän on ollut mukana monen alueen suunnittelussa, viimeksi Tampereen ja Lempäälän rajoille rakennettavan Vuoreksen alueen katujen nimien laadinnassa. Oli mukava kuulla Jaakolalta haastattelussa, että suurten linjojen lisäksi kadunnimistön laatijat pitävät mielessään myös arkisemmat näkökulmat.

- - -

Suomalaisessa kirjallisuuden historiassa on ollut vaihe, jolloin kirjailijoilla on ollut salanimiä kuin kylmän sodan vakoojalla konsanaan. Kaikki tuntevat runoilija P. Mustapään, joka oikeasti oli tutkija Martti haavio. Joku saattaa muistaa, että Esaijas Kohennuskeppi oli oikeasti Urho Kekkonen, mutta harva tietää, että Eino Leinon oikea nimi oli Armas Einar Leopold Lönnbohm. Useimmiten suomalaiskirjailijat eivät ottaneet salanimiä vakoilun tai salamurhien suunnittelun vuoksi, vaan he tähtäsivät arkisesti kirjailijapersoonansa eri profiilien erottamiseen.

Maija Hirvonen on tehnyt jättimäisen urakan selvittäessään suomalaisten kirjailijoiden salanimiä. Hän johdatti Aristoteleen kantapään suomalaisen kirjallisuuden salatulle osastolle helmikuussa.

- - -

Runoilijat ja numerot kuulostaa aluksi yhteen sopimattomalta yhdistelmältä. Kaikkihan tietävät, että boheemi poetiikka on kaukana numeroiden täsmällisestä maailmasta, oli sitten kyse atomin painosta tai seuraavasta tilipäivästä.

Tamperelaisen nuoren lyyrikon Panu Tuomen tuotanto on kuitenkin todiste siitä, että numeroista voi olla apua runokokoelmienkin laadinnassa, kun pyritään harmoniaan, symmetriaan ja muihin uusiin ulottuvuuksiin. Lukumystiikkaa ei saa jättää itseparodiaa tihkuvien hevirokkareiden pedonluvulla leikkimiseen!

Kun muut runoilijat kirjoittavat vapaata mittaa tai jambista trokeeta, Panu Tuomi kertoi laskevansa runomittansa itse.

- - -

Mitä tapahtuu, kun viidestä sukulaiskielestä kaksi kaukaisinta kasvaa suurimmiksi, niiden puhujat elävät satoja vuosia aivan eri kulttuuripiireissä ja sitten yhtäkkiä laivaliikenne niiden välillä on vilkasta? Syntyy hassuja tilanteita, kun kielet muistuttavat toisiaan, mutta huolimatta samankaltaisuuksista, sanat saattavat merkitä täysin eri asioita.

Näin on käynyt suomen ja viron kielille. Virolaissyntyinen Ulvi Wirén päätti uppoutua sukulaiskieltemme samankaltaisuuksien hassuimpiin esimerkkeihin ja kokosi niistä kirjan nimeltään Hääd pulmapaeva eli hyvää hääpäivää. Siitä selviää mm. mitä tarkoittaa, kun mu naine on riisunud ja majas on hallitus eli vaimoni on haravoinut ja talossani on hometta.

Haastattelu selvitti myös muita eroja suomalaisten ja virolaisten suhteesta kieleensä.

- - -

Aristoteleen kantapäälle eivät riitä totutut selitykset kielen ja kommunikaation rajoista. Ei, Arska ottaa ja menee sinne, mihin muut eivät uskalla, välitä tai tajua mennä, ja kysyy suoraan, miten asia on.

Kun tähtitiedekin on vihdoin ottanut yhdeksi tärkeimmistä tavoitteistaan Maan ulkopuolisen elämän etsimisen, Aristoteleen kantapää alkoi jo valmistautua kommunikointiin tuon jollain eksoplaneetalla kykkivän elämänmuodon kanssa. Ja kenelläpä olisi paremmin tietoa yhteydenpidosta vieraan älyn kanssa kuin Suomen ufotutkijoiden yhdistyksen puheenjohtaja Tapani Koivulalla. Hän on tutustunut satoihin ufokohtaamisiin ja tutkinut itse kymmeniä väitettyjä tapaamisia humanoidien kanssa.

Opimme, että vieraan älyn suurin huoli koskee sitä, että ihmiset pilaavat planeettansa saasteilla ja sotimisellaan. Pienet vihreät miehet ovat siis vihreitä asenteiltaankin!

Muitakin yhteisiä piirteitä keskusteluissa ufojen kanssa löytyy.

- - -

Minna Canth on ensimmäinen suomalainen nainen, jolla on oma liputuspäivänsä. Joku saattaa muistaa, että hän oli ensimmäinen merkittävä suomalainen naiskirjailija, mutta jos kaikki siteeraavat ensimmäistä suomenkielistä mieskirjailijaa Aleksis Kiveä, miksei kukaan lainaa puheissaan Minna Canthia?

Lahjakas teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Laura Ruohonen innostui Canthista vahingossa. Hän sai käsiinsä Canthin kirjekokoelman, jossa tämä uhosi lainaavansa rahaa, jotta pääsisi Saksaan ampumaan idioottina pitämänsä kirjoittajan. Ruohonen tajusi löytäneensä Canthista verevän ihmisen, joka oli yhtä aikaa yksi darwinismin ensimmäisiä puolestapuhujia ja kristillisen moraalin vankka kannattaja. Köyhien puolesta saarnannut näytelmäkirjailija sai päälleen monen poliitikon vihat, ja samalla hän oli menestyvä kuopiolainen kauppias.

Mutta ennakkoluulonsa Ruohosellakin oli aluksi.

- - -

Ja Aristoteleen kantapään kevään kertauskurssi jatkuu suuren pyhän merkeissä. Pääsiäinen on kristikunnassa paitsi elämän ja ylösnousemisen juhla, myös kuoleman juhla. Kuolemaan liittyy paljon erilaisia pelkoja, perinteitä ja tapoja, vaikka nykyaikamme on koettanut raivata koko asian pois näkyviltämme kuoleman ammattilaisten käsiin sairaaloihin.

Silti monen suomalaisen kuolemasta ilmoitetaan nykyään lehdissä. Toiset lukevat lehtien kuolinilmoitukset kuin tärkeimmän uutispalstan, toiset ohittavat sen kokonaan. Oululainen suomen kielen tutkija ja hevikitaristi Sami Lopakka luki vuoden ajan Kaleva-lehden kuolinilmoituksia tutkijan näkökulmasta ja sieltähän löytyi yllättäviä asioita kaikennähneelle Aristoteleen kantapäällekin. Niin kuin esimerkiksi se, pitääkö kuolinilmoitus laatia vakiintuneiden kaavojen mukaan.

- - -

Suomen kieli on ollut ylioppilaskirjoitusten alusta saakka yksi tärkeimmistä aineista, jollei tärkein. Sillä on mitattu kokelaan kypsyyttä ja sen avullahan abiturientit ovat osoittaneet oppineisuuttaan muillakin tiedon aloilla.

Ylioppilaskokeen suomen kielen testi koki viime vuonna suurimman uudistuksensa pitkään aikaan, kun siitä tuli kaksiosainen. Ystävämme kokenut sensori Lasse Koskela pyydettiin studioon kertomaan, miten uudistus on vaikuttanut ja millaisia ovat nykykokelaiden ainekirjoituskliseet.

- - -

Urheiluväen edustajia pidetään aivottomina lihaskimppuina, jotka ymmärtävät vain senttimetrien, ennätysaikojen ja pistemäärien päälle. Päivittäin kuulemme kuitenkin Saarijärven Pullistuksen, Liedon Parman ja Lahden Reippaan saavutuksista tajuamatta, mistä nuo hupaisat, kuvailevat ja komeat urheiluseurojen nimet ovat kummunneet.

Tässä asiassa täytyy pyytää apua urheilutietäjältä, ja sellainen löytyi Suomen Urheilukirjaston ja tietopalvelun osastonjohtajan pallilta. Matti Hintikan työpaikka on Helsingin Olympiastadionilla ja hänen opastuksellaan urheiluseurojen nimien takaa avautui uusia näkymiä aatehistoriaan, menneiden aikojen ajanviettotapoihin ja paljon muuhunkin.

- - -

Koska vappu on työväenliikkeen iloinen juhla, Aristoteleen kantapää juhlisti aiiaa muistelemalla kommari- ja neukkuvitsejä. Nämä kylmän sodan aikaan erittäin hauskoilta tuntuneet vitsit eivät olleet lännen propagandaa vaan niitä kehiteltiin Neuvosto-Venäjällä, kun kansa alkoi aineellisen puutteen ansiosta tajuta järjestelmän koomisuuden ideologian takaa.

Toisten historioitsijoiden mukaan kommari- ja neukkuvitsit olivat se tekijä, joka lopulta johti kommunistivallan murtumiseen 1980-luvun lopulla. Pienet vitsit ehkä mursivat juhlallisen suurvallan, mutta kyllä suurvaltakin yritti murskata vitsit tai ainakin niiden kertojat. Kokenut Venäjän ja huumorin tuntija Ilmari Susiluoto kertoi, miten vitsien taakse kätkeytyi myös murhenäytelmiä.

- - -

Keväällä niin hormonit kuin miehet ja naisetkin alkavat hyrrätä pariutumisvietin vallassa. Oma kulta ei kuitenkaan aina löydy sattumalta omasta elinpiiristä tai edes ravintolareissulta. Maallistuneessa yhteiskunnassamme ei enää tutustuta kiinnostaviin parisuhdenäkymiin sunnuntaisin kirkonmäellä tai kylän yhteisissä riennoissa. Yhteiskuntamme on niin kehittynyt, että kaikilla on vihdoin varaa katsoa televisiota kaiket illat yksin kotonaan, jolloin kivojen poikien ja mukavien tyttöjen tapaaminen ei ole itsestäänselvyys.

Onneksi lehdissä ja internetin sivustoilla on paikkoja, joissa voi hakea seuraa kontakti-ilmoitusten avulla. Mutta miten tuollainen ilmoitus kannattaisi tehdä? Miten tuollainen ilmoituksia tehdään? Millaisia kontakti-ilmoitukset ovat? Ovatko kaikki miehet autoilevia ja huumorintajuisia? Suomen kielen professori Pirkko Muikku-Werner on tutkinut vanhoja ja uusia kontakti-ilmoituksia, joten pyysimme häneltä tietoa, sataprosenttisella luottamuksella, totta kai.

Suomalaiset ilmoitukset ovat kansainvälisessä vertailussa omaa luokkaansa, ainakin joiltain osin.

- - -

Aristoteleen kantapään kevätkauden kertauksessa päästään vihdoin sesongin poliittiseen osuuteen. Poliitikkojahan syytetään usein värittömyydestä ja tylsistä puheista. Heitä moititaan virkamiesmäisen kapulakielen käytöstä ja samalla kaipaillaan vanhan hyvän ajan värikkäitä politiikantekijöitä kuten Vennamoa, Kekkosta ja Poutiaista, jotka osasivat puhua ja puhuivat kanssa.

Mutta on nykypoliitikoissakin kielellisiä persoonallisuuksia. Turkulainen pitkän linjan poliitikko Ilkka Kanerva on jalostanut aivan omanlaisen politiikanteon puhetyylin, joka on oikeastaan jo käsite. Villit rinnastukset ja kansanomainen sanavarasto yhdistettynä klassisiin kapulakielen muotoihin on tuottanut Ilkka Kanervalle äkkiväärän tyylin ilmaista asioita, jota ei voi olla ihailematta, vaikka siitä ei tolkkua aina saisikaan.

Aristoteleen kantapää ei puuttunut kevään tekstiviestikohuun vaan lähti asiakylki edellä selvittämään Ilkka Kanervan kielen aatehistoriallisia juuria jyväskyläläisten politiikantutkijoiden Jari Peltolan ja Timo Tuikan kanssa. Ja selvää jälkeähän siitä syntyi.

- - -

Harva asia on saanut suomalaisia niin närkästyneeksi ja huvittuneeksi kuin viime vuosien muoti nimetä yrityksiä muka-latinalaisin nimin. Etenkin valtionyritysten kuten Postin Itella, entinen Tielaitos Destia ja vaikkapa teknologiakeskus Hermia ovat saaneet osakseen ansaitsemansa naurut ja kyyneleet.

Mutta on sitä osattu ärsyttäviä firmojen nimiä laatia ennenkin. Homma ei ilmeisestikään ole niin helppoa kuin tuntuisi, joten toukokuussa kutsuimme vieraaksemme Paula Sjöblomin, joka on tosissaan tutkinut suomalaisten yritysten nimiä kautta aikojen. Nimien muotivillitysten monet puolet olivat tutkijan tiedossa.

- - -

Kaukana ovat ne ajat, kun musiikkiviihdettä kansalle tarjoili lähinnä kotikylän VPK:n torvisoittajat, Kaustisen purpuripelimannit tai vaikkapa Niinisalon varuskunnan soittokunta. Siitä lähtien kun jazz saapui Suomeen ja populaarimusiikki alkoi syntyä, yhtyeiden nimet ovat kokeneet monet murrokset.

Etenkin rockyhtyeiden nimistössä on koettu rajuja murroksia 50-luvulta tähän päivään tultaessa. Pitkän linjan rocktoimittaja Juho Juntunen opasti Aristoteleen kantapäätä läpi hippiaikojen, punk-vallankumouksen ja lääkärinkirjasta napattujen heviyhtyeiden nimien halki.

Juntunen kertoi mm, että kaikilla rockyhtyeiden nimillä on jotain yhteistä, oli nimi sitten vaikka Tasavallan presidentti.

- - -

Kalamiehillä on maine melkoisina liioittelijoina. Kädet eivät muka riitä, kun kalastaja kuvailee saaliitaan ja etenkin niitä irti päässeitä.

Piti tuo paikkansa tai ei, kalamiehillä on aivan oma kielensä. Viime vuosina virkistyskalastuksen harrastajamäärät ovat kasvaneet ja samalla vanhan uistelijapuheen rinnalle on noussut uutta kieltä, jossa vilisevät uusien amerikkalaisperäisten kalastusmenetelmien nimet.

Kalastuskirjailija ja toimittaja Jyrki Jahnukainen on kirjoittanut kalastuksesta muutamia kirjojakin, joten pyysimme häntä valaisemaan meitä siitä, mikä on jerkki, millainen vesistön kohta on lompolo ja kannattaako penkalle mennä heittämään jigiä. Selvisi, että perho-, mato- ja viehekalastus ovat oikeastaan yritys ymmärtää kaloja ja kommunikoida niiden kanssa. Eivätkä ne hassut sanatkaan tyhjästä synny.

- - -

Suuret on ruudut sano lasimestari on monelle tuttu lausahdus korttipöydästä. Itse asiassa korttipöydässä muuten aivan normaalit ihmiset alkavat hokea mitä omituisempia tokaisuja korteista, maista, kuvakorteista ja niin edelleen.

Aristoteleen kantapää on kauan yrittänyt saada otetta korttipelikielen perinteestä ja vihdoin eteemme astui Aki Pyysing, suomalainen pokeriammattilainen, joka on pelaamisen ohessa myös kirjoittanut oppaan pokerinpelaajalle. Selvisi, että pokeripöydässä puhuminen on paitsi tiedonvälitystä, myös tiedon pimitystä ja harhautusta. Puheiden tulkinta on tärkeässä roolissa pelissä, joka ei ole pelkkää tilastollista kalkyyliä vaan ainakin puoliksi psykologisen silmän käyttämistä.

Juhannuksen ohjelmassamme Pyysingin ohjeet aloittelevalle korttihaille olivat tylyt mutta selkeät.
- - -

Näin kesän keskellä on virkistävää tutkia fraasirikosta talvisista ympyröistä. Ilmiantajamme Keijo on nimittäin lähettänyt meille pitkän syytekirjelmän, joka kuuluu näin:

”Arvoisat tuomioistuimen jäsenet. Havaitsin sattumalta, että tunnettua suomalaista kansansävelmää "Talvihalla" on viime vuosisadan puolivälissä vääristelty paikoin jopa niin, että ajatus katoaa. Lapsena Tyydyin laulamaan laulua muiden mukana, vaikka en kunnon selitystä koskaan saanutkaan.”

Seuraavaksi Keijo esittelee todisteet: laulun sanat vuosisadan alusta ja sen puolivälistä. Kun alunperin laulettiin lumiviitta, härmäsukka, myöhemmin hoilattiin lumiviitta, harmaasukka. ”Miksi ihmeessä”, kysyy Keijo. ”Härmässä on särmää, mutta harmaasukka on melkein raasukka!”

Keijo jatkaa: ”Kolmannessa säkeistössä sanottiin ennen, että puhui metsät puhtahiksi, jääti järvet kantaviksi. Mutta meille opetettiin jo kansakoulussa
seuraavasti: puhui metsät puhtahiksi, jäät ja järvet kantaviksi.” Tässä alkaa Aristoteleen kantapääkin ihmetellä: metsien puhtaaksi puhuminen on vielä runollista, mutta järvien puhuminen kantaviksi on totisesti oudompaa kuin järvien jäätäminen.

Syytekirjelmä jatkuu: ”Pyydän kunnioittavasti tuomiota asiassani. En kuitenkaan vaadi korvausta vuosikymmeniä jatkuneesta henkisestä kärsimyksestäni sanoittaja Maija Konttiselta tai muilta mahdollisilta syyllisiltä.” Eikä korvausta voisi saadakaan, jollei vaatija ole itse Lumiviitta Talvi Halla, josta laulun uusi versio on levittänyt väärää tietoa. Nielkäämme me muut kärsimyksemme ja palatkaamme vanhoihin sanoihin, jahka härmäsukka taas on ajankohtainen.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kuulijallamme Tuurella on ongelma. Hän on lähettänyt meille kysymyksen, joka varmasti on käynyt monen muunkin mielessä. Tuure kysyy:

Haluaisin tietää minkä takia räjähtämätöntä pommia kutsutaan suutariksi?

Eivätkä suutarit tähän lopu, eläähän vesissämme myös suutari-niminen kala. Ei ihme, jos sekaannuksia syntyy! Saattaahan vaikkapa pikasuutarin luukulta löytyä nopea kengänkorjaaja, vauhdikas räjähtämätön pommi tai tanakka särkikala.

Kaisa Häkkisen etymologinen sanakirja tarjoaa valoa suutarien sekamelskaan. Kaikki suutarit ovat sukua toisilleen. Vanhin on jalkineseppä-suutari, josta löytyy maininta asiakirjoista jo vuodelta 1561. Sana juontuu latinan suutaria merkitsevästä sanasta sutor, ja se on saapunut meille tyypilliseen tapaan vanhan saksan ja sitten muinaisruotsin sutare-sanan kautta.

Kala-suutari on seuraavaksi vanhin, se on mainittu sanakirjassa vuonna 1637 muodossa sutari. Siihen malli lienee saatu vanhasta saksasta, jossa sana Schluster saattoi merkitä joko jalkineseppää tai kalaa.

Pommihommiin suutari taas ennätti vasta 1800-luvun lopulta. Merkityksen muuttumisen taustana on maaseudun suutarien hätäilemätön liiketoimintatapa: he kiersivät töissään talosta taloon ja joskus jossain talossa riitti korjattavaa pidemmäksikin aikaa, jolloin he luonnollisesti saapuivat seuraaviin taloihin sovitusta aikataulusta myöhästyneenä. Ilmaus jäädä suutariksi levisi ensiksi kivityömiesten puheeseen räjähtämättömän pommin synonyymiksi ja sittemmin sotilaskieleen.

Ikävä kyllä Tuuren ongelmat eivät jää tähän. Suomessa nimittäin esiintyy kolme tukkijäärälajia, joiden nimet ovat räätäli, ranskanräätäli ja suutari. Joten tarkkuutta niiden suutarien kanssa, rakkaat kuulijat!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Yleensä ihmiset lukevat ja kuuntelevat aivan mitä haluavat. Monet aivan kovimmista faktoistakin voidaan lukea ja ymmärtää monella tavalla, kunkin lukijan tajunnantason mukaan.

Sama pätee taidearvosteluihin. Ilta-Sanomat otsikoi kanadalaislaulajatar Celine Dionin konserttia analysoineen juttunsa kesäkuussa näin:

Täydellinen kuin Titanic

Kuuntelija-ilmiantajamme Nimettömän kommentit ovat paljonpuhuvat: "Odottaako Iltasanomat laulajan törmäävän jäävuoreen ja uppoavan? Vai onko kyseessä vertaus Titaniciin, jota pidettiin uppoamattomana?"

Aivan oikein, rouva Dionin taiteen ystävät lukevat otsikosta kauniin rinnastuksen James Cameronin täydelliseen elokuvaan Titanic, jonka tunnussävelmän laulaminen siivitti Dionin uran uuteen nousuun. Dionin taiteeseen kriittisesti suhtautuvat taas näkevät otsikossa viittauksen neitsytmatkallaan uponneeseen uhmakkaan mahtipontiseen Titanic-laivaan.

Tässä yhteydessä on pakko onnitella moneen kertaan palkittua Celine Dionia viimeisimmästä tunnustuksesta, joka tuli brittiläiseltä Total Guitar –musiikkilehdeltä. Lehti arvioi Dionin Las Vegasissa esittämän version rockyhtye AC/DC:n You Shook Me All Night Long –klassikosta Maailman kaikkien aikojen huonoimmaksi cover-esitykseksi. Lehti kutsui Dionin esitystä musiikilliseksi hyökkäykseksi ja suositteli, että rouva Dion pysyisi uppoavien laivojen parissa. Näin merenkulun historia innoittaa kirjoittajia yhä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Modernin tiedostavan ihmisen elo on yhtä nuorallakävelyä. Elämä on kuluttamista, ja kaupan hyllyjen välissä raha, tarpeet ja etiikka kohtaavat niin, että monelta menee sormi suuhun ja jää sinne pysyvästi.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi kanamunat ja kananliha. Ensin kaupunkilaiset valittivat, että ne ovat liian kalliita. Nyt kun ne ovat halpoja, kaupunkilaiset valittavat, että niiden teollinen tuotanto ahtaissa häkkikanaloissa on epäeettistä.

Onneksi meillä on sananvapaus, jolla kanojen asiaa voidaan edistää. Ja mikäpä lehti olisi parempi lintujen puolestapuhuja kuin Aku Ankka! Kaikki Akunsa lukeneet muistavat varmasti vapaiden kanojen ystävän Mummo eli Vieno Ankan tokaisun, joka jo suomenkielisen Aku Ankan varhaisvuosina otti kantaa vapaiden lattiakanaloiden puolesta, kas näin:

Kauhistuksen kananhäkki!

Kyllä! Jos tyydymme teolliseen ruokaan, olemme itsekin teollisia liukuhihnaotuksia! Pois siis roskaruoka, joka muuten on Aku Ankan esittelemä uudissana 1980-luvulta, ja vaatimaan kauppiaalta pöytään kunnon munaa eikä mitään kauhistuksen kananhäkkejä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi