Kuunnellaanpa lähestyvän Kalevalanpäivän kunniaksi rivit ruotsalaisesta Svensk Literatur-Tidningistä vuodelta 1817:

”(...) jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanrunot ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulkoon siitä sitten eepos, draama tai mitä muuta hyvänsä, voisi siitä syntyä uusi Homeros, Ossian tai Niebelungen Lied; ja näin jalostettuna, oman ominaislaatunsa loistossa ja kunniassa, itsestään tietoiseksi tulleena ja oman kehityksensä sädekehä ympärillään Suomen kansakunta herättäisi aikalaisten ja jälkimaailman ihailua.”

Ei, nämä rivit eivät olleet Elias Lönnrotin kynästä, hän alkoi kerätä kansalta runoja Kalevalaan vasta liki kymmenen vuotta myöhemmin. Tuon kirjoittaja oli Carl-Axel Gottlund, Ruotsinpyhtäällä syntynyt ja Turussa opiskellut kansallisuusmies, joka pian näiden sanojen kirjoittamisen jälkeen lähti keräämään muinaista suomalaista kansanrunoutta, muttei Karjalaan vaan Ruotsin Värmlantiin metsäsuomalaisten pariin. Siellä asui vielä muutamia tuhansia suomea puhuvia metsäsuomalaisia, joita oli muuttanut Ruotsin metsiä asuttamaan 1500-luvun lopulta lähtien.

Lähestyvän Kalevalanpäivän kunniaksi on paikallaan lukea myös ensimmäiset kansan suusta muistiin kirjoitetut säkeet Sammosta, josta sittemmin on tullut yksi Kalevalan suurista myyteistä, jolle yhä etsitään selitystä.

”Vanha Väinämöinen ja Nuori Jompainen... Lähettiin muinon Pohjan-muaale Sammasta hakemaan... Sieltä suaatiin Sammas kiini - Lähettiin merelle. Sanoi Nuori Jompainen Vanhallen Väinämöisellen: ‘Alota jo virteis’... ‘Viel on Virsillen varainen, Vielä Pohjolan portit näkyy, Tuvan uunit kuumottaa’... Lensipä Sammas pilvee. Löi Nuori Jompainen miekalla kaxi varvasta Sammalta poikki. Yxi lensi mereen – Toinen suaatiin muaalle. Joka lensi mereen, siitä tuli suolat mereen; Joka suaatiin muaalle, Siitä tuli heinät muaalle. Kuinj ois usseemat suaanut, niin ois vilja tullut ilman kylvämätä.”

Ei, Elias Lönnrot ei kerännyt näitä rivejä Karjalan laulumailta. Ne kertoi metsäsuomalainen Maija Turpoinen, Sävsenissä Taalainmaalla samaiselle Carl Axel Gottlundille, joka edellä ennusti suomalaisen kansalliseepoksen synnyn. Gottlund julkaisi säkeet vuonna 1818 kirjassaan Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi. Kului vielä neljätoista vuotta ennen kuin Lönnrot keruumatkoillaan törmäsi Sampoon.

Gottlund kirjoitti yhden ensimmäisistä suomenkielisistä tieteellisistä kirjoituskokoelmista nimeltään Otava, perusti Helsingin ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomalaisen ja jatkoi kirjoittamista kuolemaansa saakka liki 80-vuotiaaksi.

Miksi emme kuitenkaan juhli Gottlundia vaan Lönnrotia? Miksi Gottlund on unohdettu ja jos miehestä tietoja löytää, törmää hämmentävän jyrkkään pahansuopuuteen, jossa Gottlund luonnehditaan sairaalloisen katkeraksi ja vainoharhaiseksi riitapukariksi.

Dosentti Risto Pulkkinen on tutkinut tätä Kalevalan varjoon jätettyä suurmiestä, joten kysytään häneltä mistä on kysymys.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yhdyssanat ovat hieno keksintö. Miten muuten voisi esimerkiksi kuvata yhteen kirjoitettuja sanoja kuin sanalla yhdyssana? Jälkimmäisestä osasta näemme, että kyseessä on sana, alkuosa taas kertoo, millainen sana on.

Ikävä kyllä myös hämäryydet sanojen merkityksissä ainakin tuplaantuvat, kun niitä liitetään toisiinsa. Hammastahna ei ole hampaista tehtyä tahnaa eikä jääkiekko ole tehty jäästä vaan kumista. Ja sitten osa yhdyssanoista on saanut lähes fraasin tai idiomin aseman. Niiden tietämiseen tarvitaan kokemusta kielen käytöstä, pelkkä mekaaninen sanojen tunnistaminen ei auta.

Aina tällaista kokemusta ei ole ammattilaistenkaan käytössä, voimme päätellä Iltalehden seuraavasta tammikuisesta otsikosta:

Naissankari rauhoitti lapsia ja ampujia.

Kiinnostunut lukija alkaa lukea juttua naissankarin eli gigolon eli häntäheikin urhoollisuudesta, mutta juttu jatkuukin näin: ”Keskelle ampumadraamaa joutunut nainen suojeli surma-asunnosta paenneita lapsia”.

Ilmiantajanimimerkkimme Päivi Istala Yleisradiosta kirjoittaa:

”Onko suomen kielen taju todellakin ihan hukassa Iltalehdessä?”

ja kysymys on aivan paikallaan. Se, että kirjoittaja ymmärtää sanan naissankari naispuoliseksi sankariksi kertoo siitä, että hän ei ole lukenut eikä kirjoittanut kovinkaan paljoa suomenkielistä tekstiä. Ja se, että tämä sekaannus tapahtuu yhä useammin, on varmaan sitten merkki lopunaikojen ankeudesta.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen mielestä on kuitenkin jollain lailla hellyttävää, että juuri Iltalehden kaltaisen sensaatioaviisin toimittaja ei osaa käyttää sanaa naissankari oikein. Niinpä päästämme toimittajan armosta vapaalle jalalle, mutta annamme hänelle kotiläksyksi lukea Casanovan muistelmat kymmenen kertaa joka yö.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Carl Axel Gottlund oli paitsi äkkiväärä kulttuuripersoona, myös hämmästyttävä monipuolisuusmies. Hän oli mm. opettanut Saukko -nimisen villakoiransa tekemään korttitemppuja ynnä muuta taidokasta. Mutta tutkitaanpa nyt hiukan hänen Runola-eepostaan. Ensimmäisinä vuosina ilmestymisensä jälkeen Kalevala oli melkoisen kritiikin kohde. Risto Pulkkinen kirjoittaa, että jos joku olisi noina vuosina kirjoittanut vakuuttavamman eepoksen, se olisi saattanut syrjäyttää Kalevalan. Tätä Gottlund yritti Runola-eepoksellaan.

Runolan päähenkilö on Skaldi, joka lähtee matkalle kuolleiden valtakuntaan eli Runolaan kuuntelemaan suomen kieltä puhtaimmassa alkuperäisessä muodossaan. Saattajakseen hän saa suomalaisten kulta-ajan heeroksen Väinämöisen. Matkalla kohdataan mm. monia naisenhahmoisia jumaluuksia, kuten Toivotar, Onnetar sekä Tiijotar ja mahtuupa mukaan todennäköisesti suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen masturboinnin kuvauskin. Mukana on myös Saunatar, ja saunan suomalaisia myyttisiä ulottuvuuksia Gottlund kuvaakin Pulkkisen mielestä jälleen ensimmäisenä. Runola päätyy kehotukseen käyttää suomen kieltä ja lupaukseen siitä, että Runolassa odotetaan tätä kehotusta tottelevia:

Viimein majoihin manalan, Teijän lähtiissän lepohon
Taivalaiset asteloovat, Onnelaiset ootteloovat
Soahaksensa teijät sinne, Sinne ikuisaan ilohon
Kussa autuaat asuvat, Kuuluu kansan kuuluisimmat.

Näissä Runolan loppusäkeissä kuuluu vahvana Gottlundin suosima savon murre. Se ei kuitenkaan ollut ainoa syy, miksi taiteellisesti ohut teos ei noussut kansalliseepokseksi vaan lähinnä pilasi kirjoittajansa maineen.

Mutta älkäämme lannistuko: Gottlund kehitti myös useita uudissanoja, joista mm. sana sointu on yhä keskuudessamme. Kun siis kuulemme kauniin soinnun, muistakaamme Carl Axel Gottlundin monipolvista elämää!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kuvailmaukset ovat siitä ihana ilmaisun laji, että pienellä viittauksella voidaan vastaanottavaan päähän ladata kokonainen maailma mahdollisia tosiolevaisen tiloja. Aina ei lukija tai kuulija voi tietenkään olla varma siitä, onko merkitysuniversumin luoja tehnyt sen tahallaan vai ovatko ajatuskulut vahinko, mutta ehkä sillä ei ole niin väliä.

Malliesimerkki tällaisesta pienellä eleellä luodusta tulkintamahdollisuuksien ketjusta löytyi Tietoviikon verkkoversiosta viime marraskuun lopulla. Artikkeli oli otsikoitu "Virtualisointi mullistaa tietotekniikan” ja pian kirjoittaja pääsi käyttämään eläinkunnasta tuttuja kielikuvia:

Toisaalta Microsoftin etuna on hinta, palvelintuotteen käyttäjävolyymi ja pitkä kokemus aikaisten lintujen alas ampumisesta.

Ilmiantajanimimerkkimme Juha-Matti on jäänyt miettimään lauseen ulottuvuuksia:

”Voidaanko tästä siis päätellä, että tietokoneiden mato-virusten voimakas lisääntyminen viime vuosikymmeninä on ollut Microsoftin syytä, koska tämä on ampunut alas suuren joukon aikaisia lintuja? Ehdotan toimittajalle tiedonjulkistamispalkintoa ja Microsoftin näin paljastetun ympäristörikoksen tarkempaa tutkimista.”

Aristoteleen kantapääkin pysähtyy ihastelemaan kautta maailman tunnetun vanhan sananlaskun päälle luotua uutta sananlaskua: ampua aikainen lintu alas. Palaamme tuhannen vuoden kuluttua selvittämään, onko viisaus juurtunut muidenkin kuin Tietoviikon toimittajien kielenkäyttöön!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Tänään nostamme kissan pois pöydältä ja alamme odotella sitä modernin kevään merkkiä, että sulavien hankien alta paljastuu haisevia koirankikkareita, joita piittaamattomat koiranomistajat ovat maastoon talven aikana jättäneet. Muistelemme sanontaa koira on ihmisen paras ystävä, joka lienee vanhimpia sanontojamme, koska kivikauden ihmiset alkoivat jo 20 000 vuotta sitten kesyttää susista metsästysapulaisia. Tänään pohdimme näiden parhaitten ystäviemme nimiä.

Mitään tietoa meillä ei ole siitä, annettiinko jo ensimmäisille susista kesytetyille koirille omat nimensä, mutta ilmeisesti jonkinlaisia nimityksiä ihminen on kotieläimilleen antanut aina. Ja jos oletetaan, että koiria on nimetty niin kuin muitakin kotieläimiä, eli ulkoista olemustaan kuvaavasti, koirien nimistö on varmaan ollut muita eläimiä laajempaa, koska koirien ulkoinen olemus voi vaihdella hämmästyttävän rajusti. Tämä johtuu niistä parista prosentista koiran geenejä, jotka vaikuttavat hauvojen ulkoiseen olemukseen ja ovat vastuussa siitä, että vaikkapa sekä chihuahua että tanskandoggi ovat saman eläinlajin edustajia. Rotukoirien esittely koiranäyttelyissä on vasta alle kaksisataa vuotta vanha harrastus, jota alunperin harrastettiin lähinnä yläluokan keskuudessa, mutta fossiililöytöjen mukaan eri seutujen koirat ovat poikenneet toisistaan hyvinkin paljon jo tuhansien vuosien ajan.

Suomalaiset perinteisimmät koirannimet ovat luultavasti Musti ja Peni.
Musti on alunperin johdos sanasta musta, ja sitä on siis aluksi annettu nimeksi tummille koirille. Peni taas on ikivanha suomensukuisista kielistä tavattu koiraa tarkoittava sana. Peni on antanut kieleemme myös sanat penikka eli koiranpentu ja peninkulma eli se noin kymmenen kilometrin etäisyys, josta koiran haukunta on keskimäärin kuultavissa.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tarjoaa meille yhden kurkistusrakosen lemmikkien talonpoikaiseen nimeämisperinteeseen. Veljesten uroskoirien nimet ovat Killi ja Kiiski, ja jonkinmoisesta koirien nimien variaation laajuudesta kertonee se, miten harva meistä enää tuntee tämännimisiä koiria. Impivaaralaisten kissa taas on nimeltään Matti, joten ei eläinten nimeäminen ihmisen nimellä mikään kauhean uusi harrastus ole.

Toinen Aleksis Kiven tuotannossaan mainitsema koira on Halli, jonka hammas ei oravaisen sammalvuoteelle ehdi milloinkaan. Halli viittaa harmahtavaan eläimeen monissa sukukielissämme ja samaa kantaa on tietenkin harmaahylje halli.

Toiset koirannimet kuuluvat selvästi tietylle rodulle. Fifiä on mahdoton ajatella millekään muulle kuin villakoiralle eli puudelille, joka sana muuten johtaa saksan kielen vedessä loiskuttelua merkitsevään verbiin zu puddeln; onhan villakoira alunperin jalostettu linnustajien apulaiseksi. Ranskalaisen naisennimen Josephine lempinimitys Fifi lienee tarttunut puudeleille Ranskassa, jossa rotu alunperin ilmeisesti jalostettiin.

Fritz taas on leimallinen nimi saksan paimenkoiralle, onhan se jo Preussin hallitsijan Frederik Suuren lempinimi. Vanha englantilainen nimitys tytölle, lassie, taas on yleistynyt kirjojen ja etenkin elokuvien ja tv-sarjojen myötä kaikkien pitkäkarvaisten collie -koirien eli Skotlanninpaimenkoirien kansanomaiseksi rotunimitykseksi.

Saksan paimenkoira oli Rin Tin Tinkin, joka alunperin oli ranskalainen ensimmäisen maailmansodan aikoihin elänyt koira. Amerikkalaissotilas Lee Duncan ihastui sen kykyyn oppia temppuja ja vei sen sodan jälkeen mukanaan Los Angelesiin. Siellä Duncan alkoi tienata koiransa temppuilulla ja ennen pitkää Rin Tin Tin ajautui tietenkin myös elokuviin. Jo ensimmäinen elokuva Man from Hell's River oli suuri menestys ja tuon jälkeen kuuluisa uroscollie esiintyi 25 elokuvassa. Yksi sen jälkeläisistä seikkaili Hollywoodissa vielä 50-luvun loppupuoliskon tv-sarjassa, jossa hauva oli Yhdysvaltain ratsuväen koulutettu koira.

Muita pop-kulttuurin kuuluisia koiria ovat sarjakuvista tutut Tenavien Ressu, Tintin Milou ja Aku Ankasta tuttu Pluto. Ressun alkuperäisnimi Snoopy on brittiläinen ilmaus toisten asioita nuuskivalle ihmiselle ja sanalla on yli sata vuotta vanha merkitys yksityisetsivä.

Belgialaisen lehtimiehen Tintin karkeakarvainen kettuterrieri Milou on saanut nimensä piirtäjänsä Georges Remin eli Hergén ensimmäisen tyttöystävän Marie-Louis´in lempinimestä. Hauskaa asiassa on se, että Milou on uroskoira.

Pluto taas esiintyi Mikki Hiiren kanssa ensimmäistä kertaa elokuussa vuonna 1930 ilmestyneessä piirroselokuvassa The Chain Gang, jossa Mikki pakeni vankilasta ja vanginvartija Musta Pekka jäljitti häntä vihikoira Pluton avulla(!). Planeetta — sittemmin plutoidi — Pluto oli löydetty saman vuoden helmikuussa, joten innoitus antaa sarjakuvakoiralle roomalaisen manalan jumalan nimi on ilmeisesti tullut tätä kautta. Ja planeetta Plutosta taas tuli Pluto tarinan mukaan niin, että tähtitieteilijä Clyde Tombaugh löysi kiertolaisen observatoriossa, joka oli nimetty yhdeksännen planeetan olemassaolon jo vuosia aikaisemmin laskeneen Percival Lowellin mukaan. Ja Percival Lowellin alkukirjaimet P ja L johtivat nimeen Pluto.

Toinen tähtitieteen kuuluisa koira on tietenkin Neuvostoliiton toiselle avaruuslennolle avaruuteen Sputnik 2:n mukana ampuma avaruuden ensimmäinen elävä olento Laika. Sekarotuinen Laika eli Haukkuja löydettiin Moskovan kadulta ja sen muita nimityksiä olivat Kurdrjavka eli Pikku kippura, Žutška eli Pikku kirppu ja Limontšik eli Sitruuna. Laika-polo kuoli avaruuslennon aikana kuumuuteen ja stressiin.

Suomalaisista kuuluisista koirista ei saa unohtaa Ransu Karvakuonoa, Pikku-Kakkosessa jo 30 vuotta seikkaillutta keskikokoista videonoutajaa. Alunperin Eevaliisa Holma-Kinnunen loi Ransun sysmäläisen nukketeatterin lavalle ja sen nimi tulee tietenkin Fransiscus Assisilaisesta!

Koirien nimiä on siis yhtä monenlaisia kuin on koiriakin. Mutta miksi koirille on viime vuosina alettu antaa yhä enemmän ihmisten nimiä? Ovatko koirat tulleet ihmismäisiksi? Vai ovatko ihmiset tulleet koiramaisiksi? Kysytäänpä, tietääkö koirien nimipäiväkalenterin kehittäjä Liisa Kokko.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyaikaa on kuvattu monella tavalla monesta näkökulmasta, mutta yksi tärkeimmistä aikaamme leimaavista asioista on erikoistuminen. Renessanssista on jo kuusisataa vuotta ja yhtä etäiseltä tuntuu ajatus renessanssi-ihmisestä, yleisnerosta, joka voisi ottaa haltuun useampia elämänaloja. Ei, kukin meistä on omistanut koko elämänsä jonkin kapean sektorin opiskelulle eikä vilkaisekaan sivuilleen.

Erikoistuminen antaa ihmisille rauhan uppoutua kiinnostuksensa kohteeseen, mutta ehkä se kuitenkin typistää elämänkokemustamme. Näin ainakin voisi päätellä Ylen urheilu-uutisten marraskuisesta pätkästä, jossa toimittaja pohti alppihiihtomme nykytilaa otsikolla ”Vanhemmista rusina, Leitnerilla tusina” näin:

Lajiliittojen, seurojen, valmentajien ja lähipiirin muodostamassa pullapitkossa kotijoukot on se ehdoton hedelmä, joka tarvitaan myönteiseen urakehitykseen.

Urheilutoimittaja parka on uhrannut koko elämänsä urheilujournalismin kehittämiseen, niin että aikaa ei ole jäänyt niin arkisen asian kuin pullapitkon rakenteen opiskeluun. Eihän pullapitkossa olevia rusinoita sanota hedelmiksi — vaikka ne onkin kuivattu mehevien hedelmien joukkoon luokitelluista viinirypäleistä — vaan niitä sanotaan rusinoiksi!

Rikos on melkoinen, mutta säälistä poloisen urheilutoimittajan kapeaa elämää kohtaan rangaistus on tällä kerralla vain viisi sakkokierrosta ampumahiihtoa, hyvää keliä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Elämme kiihkeitä aikoja. Taloudellisten ja poliittisten mullistusten lisäksi me kaikki jännitämme sitä, onko ympärillämme kasvamassa pullamössösukupolven ja perunalastusukupolven lisäksi kalapuikkosukupolvi. Vaikka kalapuikko on jo vanha keksintö, se on alkanut kummitella ympärillämme vuosittain monissa rooleissa. Kalapuikkohan keksittiin 1929 Iso-Britanniassa, kun ensimmäisien pakastinten kanssa tehtiin kokeiluja erilaisten einesruokien kehittelemiseksi. Turskasta valmistetut kalapuikot saavuttivat Britanniassa suuren suosion kuitenkin vasta televisiomainonnan myötä 50-luvun lopulla.

Vuosi sitten tuo einesruokien klassikko nousi Suomessa kaikkien huulille, kun eduskunnan kähmintäjupakan yhteydessä alettiin puhua kalapuikkoviiksistä. Kalapuikolla haluttiin viitata paitsi viiksien tiettyyn muotoon, myös korostaa tämän miestyypin arkisuutta ja ehkä jopa epämiellyttävyyttä.

Nyt kalapuikko on taas meidän kaikkien lautasellamme. Internet-yhteisöissä nuoriso liittyy kilvan Neljäs kalapuikko -nimiseen ryhmään. Ryhmän nimi viittaa kohuun, jota yritettiin nostaa vantaalaisessa koulussa tapahtuneesta sekaannuksesta, jossa oppilaalle ei annettu ruokalassa kuin kolme kalanpalaa. Sensaatiolehdet tulkitsivat suurehkot kalanpalat virheellisesti pienehköiksi kalapuikoiksi ja revittelivät aiheesta näyttäviä otsikoita. Internetin Neljäs kalapuikko -ryhmä on perustajiensa mukaan tarkoitettu kaikille niille, jotka ei tyydy tavanomaiseen, vaan haluavat vielä vähän lisää, eli neljännen kalapuikon. He haluavat vakiinnuttaa ilmauksen neljäs kalapuikko tarkoittamaan pientä luksusta arjen keskellä. Ja tarkoitus on myös jäädä historiaan:

”Jos oikein kovasti panostamme asiaan, joskus 2080-luvulla ihmiset kirjoittavat Hesarin Kysy Kirstiltä -palstalle kysyäkseen, mistä kummasta on lähtöisin suosittu sananparsi ottaa neljäs kalapuikko.”

Saa nähdä, miten tämä tarkoituksellinen puhekielen manipulointi onnistuu internet-sukupolvelta. Me muut jätämme kalapuikot vastedeskin pakastealtaisiin ja ostamme tuoretta kotimaista kalaa, kuten vaikkapa madetta, joka on näin keskitalvella parhaimmillaan.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kansanomaiset sanonnat ovat mainio tapa värittää kielenkäyttöä. Usein jokin kansanomainen sanonta on kaikkien mielestä niin mainio, että yhtäkkiä jokainen haluaa värittää arkista puhettaan tuolla rempseällä ilmauksella. Tällöin aikomus värittämisestä kääntyy itseään vastaan ja lopputulos onkin harmaa.

Mutta oikeassa ympäristössä muoti-ilmauksin saattaa saada uuden elämän ja vaikuttaa raikkaalta ja tuoreelta. Näin kävi Etelä-Saimaa -lehdelle viime joulukuussa otsikossa, jossa pohdittiin Konnunsuon vankilan tulevaisuutta. Otsikko jyrähti selväsanaisesti:

Konnunsuon vankila roikkuu löysässä hirressä ensi vuoteen.

Suomalainen tuomioistuin ei ole enää vuonna 1825 miestaposta, oikeuden halventamisesta, juopottelusta ja pyhärauhan rikkomisesta teloitetun Tahvo Putkosen jälkeen rauhanaikana kuolemanrangaistusta tuominnut. Siitä huolimatta vankilan ja löysässä hirressä olemisen rinnastaminen tuo mieleen sen, miten kaikkialla maailmassa valtiot ovat vuosituhansien ajan korostaneet yksinoikeuttaan väkivallan käyttämiseen kuolemanrangaistuksella.

Lopputulos on hätkähdyttävä. Lukija samaistaa vankilan lakkauttamista ajavan valtion tuottavuusohjelman murhanhimoisesti kuolemantuomioita jakelevaan hulluun tuomariin. Vaadimme armahdusta!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Sanomalehtien kilpailu lukijoista internetin uutisvälineitä vastaan on kova. Pitkien taustoittavien juttujen väline sanomalehti on kaikkialla maailmassa alkanut menettää tilaajia pinnallisen sirpaletiedon internetille. Monessa sanomalehdessä tähän kilpailutilanteeseen on lähdetty lyhentämällä ja pinnallistamalla juttuja. Näin tilaajille koetetaan taata yhtä huono sisältö kuin internetin pinnallisissa uutisvälineissä päivän myöhässä ja hiukan kalliimmalla.

Toinen tapa pyrkiä kilvassa voitolle on panostaa lennokkuuteen. Tästä mainio esimerkki löytyy viime lokakuisesta Helsingin Sanomista, jossa toimittaja kirjoitti Talvivaaran kaivosradasta Sotkamossa. Nikkelikaivoksen myönteisistä vaikutuksista Kainuun talouteen kertovan jutun otsikoksi oli lehdessä kehitelty seuraava:

Nikkeliä kainuulaisten haavoihin.

Kuulija-ilmiantaja-yhdistelmämme ”Vaihtoehtolääkinnän uudet tuulet” kirjoittaa positiivisesti, että

”nikkeli vaikuttaa kerrassaan innovatiiviselta haavanhoitokeinolta — toivokaamme, että potilaan vointi kohenee odotetusti”.

Aristoteleen kantapään fraasirikoslääketieteellinen osasto taas muistuttaa, että nikkelistä saattaa aiheutua kosketusihottuman lisäksi nenän sivuonteloiden sekä keuhkojen syöpää ja nikkelikarbonyylin aiheuttamaa kemiallista keuhkokuumetta.

Diagnoosimme onkin, että toimittajan nokkela ajatus yhdistää sanonnat aika parantaa haavat ja suolaa haavoihin nikkelikaivoksen tuotteisiin on johtanut otsikon pahemman kerran pois raiteiltaan. Tuomitsemmekin toimittajan loppuiäkseen hikoilemaan Taivalvaaran kaivoksille, heisulivei!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Jokakeväinen torttu on taas käsillä, mutta tänä vuonna Runebergin päivä on ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan: Runebergin pääteoksen Vänrikki Stoolin tarinoiden kuvaaman Suomen sodan päättymisestä tulee kuluneeksi tasan 200 vuotta.

Runeberg julkaisi Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisen osan 44-vuotiaana. Julkaisun aikoihin Suomen sodan alkamisesta oli kulunut 40 vuotta. Runebergin historiallinen etäisyys sodan tapahtumiin on siis sama kuin vaikkapa viime joulukuussa kuolleella sotakirjailija Eino Pietolalla talvisotaan vuonna 1979, kun hän kirjoitti kirjansa Kärkikomppania, tai Arto Paasilinnalla samana vuonna ilmestyneen kirjansa Sotahevonen kanssa. Paasilinna on näistä kahdesta lähempänä Runebergiä siinä, että kumpikin oli kuvaamansa sodan aikana pikkulapsia, kun taas Pietolan kuvaukset perustuivat osittain hänen omiin kokemuksiinsa.

Viime sotien niin sanottua lopullista kirjallista kuvausta ei tarvinnut odottaa yhden sukupolven yli, Väinö Linnan Tuntematon sotilas ilmestyi jo 13 vuotta jatkosodan alkamisesta. Kuvaavaa kuitenkin on se, että niin Vänrikki Stool kuin Tuntematon sotilaskin kertoo sodasta itänaapuria vastaan ja kumpikin on luonut lähes ylittämättömät isänmaalliset ikonit aikansa suomalaisesta sotilaasta.

Tänä vuonna tulee tasan 200 vuotta myös siitä, kun Suomi siirtyi Suomen sodan seurauksena Ruotsin valtakunnan itäosasta Venäjän keisarikunnan luoteiskolkaksi. Onkin kiinnostavaa, että sodan klassisella kuvaajalla, J.L. Runebergillä on tärkeä paikka myös ruotsalaisen kirjallisuuden historiassa, vaikka hän kirjoitti tuotantonsa Venäjän keisarin vallan alaisuudessa. Miten Suomen kansallisrunoilija on vaikuttanut ruotsalaiseen kirjallisuuteen ja miksei häntä mainita venäläisessä kirjallisuushistoriassa? Emeritusprofessori Matti Klinge osaa kertoa.
– – –
aristoteles(at)yle.fi