Liki kaikki suomalaiset tuntevat Runebergin Vänrikki Stoolin alkusanat. Runoelmahan alkaa Maamme-laululla, josta me kaikki luultavasti muistamme ainakin ensimmäiset seitsemän sanaa. Runebergin Hirvenhiihtäjien arkinen alku sen sijaan lienee oudompi:

Torpass´ iltanen äsken ol´ ollut. Pintava pöytä
siin´ oli tähteineen: läpileivänkantoja, tuoppiin
kaljaa, kuppeihin perunoita ja muikkuja jäänyt.

Sitaatit Runebergin teoksista elävät omaa elämäänsä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Pilven veikko tai pilviveikko, joka on vakiintunut synonyymi mietojen huumausaineiden käyttäjästä. Onhan sanalle pilvi vakiintunut sivumerkitys kannabiksen lehtinä ja niiden polttamisen tuottamana olotilana. Harva muistaa, että Pilven veikko — eli Pilven veli, kuten Juhani Lindholmin uusi suomennos sanoo — on Vänrikki Stoolin ensimmäisen kokoelman kolmas luku. Se kertoo syrjäisen torpan lapsettoman avioparin luo sattumalta saapuneesta orpopojasta, josta kasvaa vuosien mittaan riuska mies. Kun sota tulee liian lähelle tämä ”tuulen lapsi” osoittaa miehuullisuutensa vihollisen kurittajana, saaden lopulta surmansa.

Pilven veikon legenda on peräisin Perhosta, Porasen kylästä. Samuli Paulaharju on kirjoittanut vanhojen perholaisten keskuudessa eläneen tarinan ylös raadollisemmassa muodossa. Runebergin romanttinen versio tarinasta on antanut aiheen tulkinnoille, joiden mukaan Pilven veikko on taruolento ja luonnon ruumiillistuma.

Niinpä Runebergin päivän kunniaksi Aristoteleen kantapää haluaa muistuttaa, että Pilven veikko ei ollut piippumiehiä, mutta majuri von Fieandt oli!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

On mahdoton sanoa, mistä erilaiset kielimuodit saavat alkunsa. Yleensä meillä Suomessakin luullaan, että vain kaikki englanninkielinen ja television viihdeohjelmassa sanottu tuottavat kielivillityksiä, mutta luulenpa, että yksi 2000-luvun alun muodeista on laatuaan yksi epätodennäköisimmistä.

Kyseessä on verbijohdos sellaiselle paikalle, jossa tehdään jotain. Esimerkiksi äänitarkkailija tekee töitä tarkkaamossa. Turussa on Uittamo ja kun vielä muutama vuosi sitten lataamoksi sanottiin leikkisästi mielisairaalaa, nyt lataamo on milloin internetin musiikinlatauspaikka, milloin ohjelmatoimisto, bändi tai tietokoneaiheinen keskustelupalsta.

Tampereella pannaan kuitenkin paremmaksi. Siellä avattiin viime vuoden lopulla kauneushoitola nimeltään Paklaamo. Aivan, sanotaanhan make upin laittamista eli meikkaamista leikkisästi paklaamiseksi ja make up -tarvikkeita eli meikkejä pakkeliksi, joka taas on rakennuksilta tuttu tasoite ja juontuu ruotsin sanasta spackel.

Kauneushoitolassa nimeltään Paklaamo on melkoisesti suorasukaista rohkeutta kaikkien beauty and wellness -salonkien seassa, mutta jos on työssään luonnostaan hyvä, eipä sitä tarvitse koreilla sanoilla muuksi maskeerata. Joten ei muuta kuin onnea vaan Tampereen mutkattomille laastinlevittäjille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Fraasirikos on silmiinpistävä sammakko. Fraasirikollinen erehdyttää lukijansa tai kuulijansa ja aiheuttaa huimausta.

Alla näet varhaisempia fraasirikosilmiantoja. Uudet ilmiannot tänne: Ilmianna fraasirikolliset täällä!

Lisää ilmiantoja löydät täältä: Arkisto 1 | Arkisto 2 | Arkisto 3 | Arkisto 4 | Arkisto 5 | Arkisto 6
Entä tuomiot? Aristoteleen kantapään fraasirikos-tuomiot löytyvät täältä.

Tänään onnittelemme laskutavasta riippuen kolmatta tai viidettä suomalaista Nobel-palkinnon saajaa Martti Ahtisaarta ja pohdimme Martin vaikutusta suomalaiseen ja namibialaiseen kielenkäyttöön. Aivan oikein, varmaan kaikki suomalaisethan ovat kuulleet tarinan siitä, miten Martti Ahtisaaren työ Namibian demokratian ja itsenäisyyden eteen innosti namibialaisia niin paljon, että Martti-nimisiä poikalapsia vilisee Windhoekin kaduilla.

Mutta aletaan kotimaasta. Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suurella innolla vuonna 1994. Kyseessä oli ensimmäinen suora presidentinvaali ja kansalla oli vahva olo siitä, että nyt karistetaan suomalaisesta elämästä viimeisetkin vanhan vallan tomut pois. Mauno Koivisto oli hallinnut jo kaksi kautta Kekkosen jälkeen, mutta hänkin oli pitkän linjan poliitikko ja tuttu ministerinpallilta jo vuodesta 1968 saakka. Martti taas tuli suoraan YK:n päämajasta New Yorkista ja Afrikasta. Ahtisaaren valttina pidettiin sitä, että hän ei ollut ryvettynyt maamme politiikassa. Ehkä jokin Kekkosen kauden aiheuttama trauma oli aiheuttanut sen, että poliittisesta kokemuksesta oli tullut rasite. Toisaalta sama kokemuksen halveksiminen näkyy erilaisissa rekrytoinneissa yhäkin jopa ikärasismiksi saakka.

Presidenttinä Ahtisaari teki mitä odotettiinkin, arkipäiväisti maan johtajan viran. Martista tuli Mara, jota nähtiin eri puolilla maata aivan uuden instituution, maakuntamatkojen, viemänä. Sanat laastari ja lakeerikengät saivat uutta hohtoa, kun Ahtisaari palasi Ruotsiin suuntautuneelta matkalta laastari otsallaan läskipohjakengillä liukastumisen jäljiltä.

Myös leppoisa koko perheen kirosana peijooni tuli kuuluisaksi Ahtisaaren ansiosta. Missä yhteydessä hän sen tokaisi, on useimmille epäselvää, mutta yhtä kaikki tuo lurjusta merkitsevä sana juontuu ruotsin sanasta spion, joka oikeastaan tarkoittaa vakoojaa. Ruotsin murteissa spion alkoi merkitä myös kelmiä ja petkuttajaa, jossa merkityksessä se lainautui myös suomeen. Ensimmäinen maininta sanasta löytyy jo Lönnrotin vuoden 1886 sanakirjasta muodossa peijuoni.

Kaikista presidenteistä kerrotaan vitsejä, mutta Martti Ahtisaari on vitsien määrässä yhä omaa luokkaansa. Monilla internetin vitsipalstoilla Martti saa edustaa presidentti-instituutiota ainoana edustajana. Ikävä kyllä Mara-vitsit eivät operoi samalla hersyvän kansanhuumorin aaltopituudella kuin esimerkiksi Kekkos-kaskut. Latteiden tuotosten suurin inspiroija on Ahtisaaren pyöreä ulkomuoto ja persoonallinen kävelytapa. Lapsellisten vitsipalstojen Mara-vitseistä voi ehkä aistia sen jälki-kekkoslaisen vapauden riemun, kun kansalainen voi sanoa presidentistä mitä haluaa, eikä kukaan suutu. Sananvapaus on sananvapautta, vaikka toteutus olisikin kaikilla mittapuilla ala-arvoista eikä edes hauskaa.

Mutta mikä on totuus Marttien esiintymisestä namibialaisessa nimistössä? Miksi Martteja vilisee Windhoekin kaduilla? Nimitutkija Minna Saarelma on tutkinut namibialaista nimijärjestelmää, joten kysytäänpä häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi toimittajien suosikkiharrastuksista on hakea mahdollisimman paljon jutun aiheeseen liittyvää erikoissanastoa ja sitten viljellä sitä koko jutussa värikkyyden maksimoimiseksi sekä lukijoiden viihdyttämiseksi. Mainiosta lähtökohdasta huolimatta joskus käy niin, että projektissa menevät sekaisin sekä puurot että vellit ja viaton lukija jää ihmettelemään, mikä häneen iski.

Näin kävi taas lokakuussa Etelä-Suomen Sanomien sivuilla. Juttu Sotkamon Talvivaaran nikkelikaivoksen modernista metallinerotusmenetelmästä oli saanut alaotsikonlaatijan innostumaan seuraavanlaiseen värikkyystavoitteiseen suoritukseen:

Bakteerit liuottavat hyvinvointia ja työpaikkoja malmikompostissa.

Ystävämme Johannes kysyy lähettämänsä leikkeen mukana, että

”onko niin, että Sotkamossa on jo liikaa hyvinvointia ja työpaikkoja, kun niitä jo liuotetaan kompostissa”.

Aristoteleen kantapään fraasirikosseuraamusvirasto ihmettelee samaa ja kannustaa toimittajia varovaisuuteen muutenkin kuin metallurgian uusimpien saavutusten äärellä. Kannattaa siis pitää tietokoneen näppäimistö keskellä suuta, jottei käy niin kuin Etlarin toimittajalle, jonka tuomitsemme katsomaan rangaistukseksi peräkanaa sata jaksoa televisiosarjaa Kainuut ja rohkeat!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Säätiedotukset ovat mielenkiintoinen kielen osa-alue. Ilmamassojen liikkumiseen ja säärintamien etenemiseen vaikuttavat syyt ovat niin monimutkaisia, että suomenkaan virtuoottinen kieli ei niitä aina pysty jäännöksettä ilmaisemaan.

Turun Sanomien lukijat joutuivat nöyrtymään tämän tosiasian edessä marraskuun puolivälissä, kun toimittaja kirjoitti jutussa "Etelä-Suomeen odotetaan lunta tänään" seuraavasti:

Turussa lumi tullee totuttuun tapaan vetenä ainakin vielä tiistaina. Muualla eteläisessä Suomessa voi kuitenkin sataa lunta.

Ystävämme Jouko kirjoittaa ilmiantonsa ohessa näin:

”arvelen, että koko viime kesänkin aikana lumi on totuttuun tapaan tullut vetenä, vai olisiko tuolloin vesi sittenkin satanut vetenä. Ainakin hiihtokelit olivat huonot”.

Aristoteleen kantapää ihailee turkulaisten sääjournalistien taitoa puikkelehtia veden eri olomuotojen lomassa kuin kala lumessa ja jatkaa suksiensa voitelemista vilkuillen ikkunasta ulos toiveikkaana.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Martti-nimen suosio on ollut Suomessa valitettavassa alamäessä viime vuosikymmenet. Väestörekisterin etunimihaun mukaan nimen huippuajat osuivat kaksikymmenvuotisjaksoon 1940–59. Silloin nimen sai liki 20 000 poikaa eli keskimäärin liki tuhat vuodessa, kun taas viime vuonna kastettiin vain 121 Marttia.

Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosasto nostaakin nyt häpeilemättä Martti-nimen profiilia ja suosittaa tätä suuren rauhanmiehen ja nobelistin nimeä kaikille tuoreille poikavauvoille. Martti ei nimittäin ole mikä tahansa harmaan arkipäiväinen nimi vaan kantaa mukanaan muinaisjumalista auraa.

Nimitutkija Minna Saarelma nimittäin esittää kiehtovan näkökulman Martti-nimeen. Nimen taustallahan on latinankielinen Martinus, joka merkitsee sodanjumala Marsille kuuluvaa eli sotaisaa. Niinpä on mielenkiintoista, että Nobelin rauhanpalkinnon saa mies, joka on nimensä mukaan sotaisa.

Vaan toisaalta asiahan on päivänselvä: Martti Ahtisaari on julistanut sodan rauhan puolesta! Hänhän sai palkinnon juuri siksi, että hän taistelee rauhan puolesta kaikilla mahdollisilla rintamilla. Hän on rauhanhieronnan palkkasoturi!

Ei siis muuta kuin Herran rauhaa ja lisää Martteja väestörekisteriin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi itsenäisen Suomen sitkeimmistä myyteistä on kuva melankolisesta hiljaisesta kansasta, joka kuuntelee kaihoisia tangoja ja synkkiä iskelmiä juhliessaankin. Ei tarvitse kauaa kuunnella perinteistä suomalaista iskelmää, kun tajuaa, että onhan tuossa vinha perä: riehakkaimmat kulkuri- ja tukkilaisrallatuksemmekin kulkevat niin usein mollissa, että alkaa melkein naurattaa.

Leevi & The Leavings teki vuonna 1980 tästä mollivetoisesta hulivilirallatuksesta osuvan parodian nimeltään Hulivilipojan humppa. Nopea mollihumppa kiteyttää monta puolta suomalaisen iskelmän huliviliperinteestä:

Kun kirkonkylän baarin oven aukaisen / Ja itselleni etsin vapaan tuolin
Viimeisimmät vitsit siinä laukaisen / Ei meikäläinen sorru turhiin huoliin
Sillä minä olen sellainen hulivili-poika / Hurmuriluonne ja huh hah hei!
En rahojani tuhlaile, mieluummin juon ne / Ja heiloille huudan: "Hellurei!"

Ja näiden mollissa iloitsevien laulujen päälle tulevat siis varsinaiset molli-iskelmät, kuuluisimpana Unto Monosen Satumaa, kaihon virstanpylväs.

Suomalaisten synkkyyttä on selitetty pitkällä pimeällä talvella, kirkkaalla viinalla, Ruotsin vallalla, Venäjän sorrolla, köyhällä maaperällä, korkealla veroprosentilla, tyhmillä poliitikoilla, terävillä puukoilla, Urho Kekkosella ja protestanttisella uskonnolla. Yhteistä kaikille selityksille on se, että tämä melankolia nähdään suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluvana. Se on geneettistä, se erottaa meidät iloisista ruotsalaisista ja tunteellisista venäläisistä. Suomalainen ikävöivä tangomielenlaatu on samalla tavalla ylpeilemisen arvoinen asia kuin suomalaisen työn laatu ja asiallisuus, se ettei puhuta turhia.

Toinenkin suomalaisuuden omalaatuinen piirre näkyy kevyessä musiikissa. Suuri osa menestyvistä laulajistamme on paremminkin sanoittajia eikä niinkään taitavia tulkitsijoita. Suurimpia tämän tien kulkijoita ovat Reino Helismaa, Juha ”Watt” Vainio ja Juice Leskinen. Heidän varsinaiset ansionsa eivät ole arkisen lauluäänen komeudessa, mutta silti Vainion ja Leskisen komeimpina töinä pidetään heidän itselleen laatimiaan melankolisia kappaleita: Albatrossia ja Viidettätoista yötä.

Sanoituskeskeisyys on leimannut suomalaista popmusiikkiakin niin, että muulla kuin suomen kielellä laulavien yhtyeiden on pitänyt aina perustella olemassaolonsa suomirokkareita ponnekkaammin. Ennen Rasmusta ja HIM:iä suomalaisyhtyeiden työtilaisuudet ulkomailla kun olivat pikemminkin vitsien kuin vientiviranomaisten kiinnostuksen aihe. Pop- ja rockbiisieissä kaiken ylle miksattu suomenkielinen sanoitus haittasi takavuosina joidenkin mielestä jopa suomalaisten soittajien ja musiikin soundimaailman kehitystä muun maailman mukana.

Suomalaisen musiikin sanoituskeskeisyys on usein nähty runonlausuntaperinteemme jatkumona. Näin siitä huolimatta, että harva sanoittaja on vuosikymmeniin uskaltanut kokeilla ilmaisukykyään tuohon perinteeseen liittyvän kalevalaisen rytmin parissa. Iskelmä- ja poplyriikka näyttäisivät pikemminkin olevan sukua 1800-luvulla länsisuomessa yleistyneille lyyrisille ja loppusointuun riimitellyille laulelmille, joiden perinne oli kotoisin Ruotsista, kuin Kalevalalle tai itkuvirsille.

Miten suomalaisen populaarimusiikin sanoitukset siis ovat kehittyneet? Miksi rakastamme laulujen sanoituksia? Nyt on pakko kysyä populaarin musiikin historioitsijalta Maarit Niiniluodolta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Grillaaminen kuuluu suomalaiseen elämäntapaan yhtä tiukasti kuin amerikkalaiseen ja australialaiseen ja varmaan ruotsalaiseen ja tunisialaiseenkin elämäntapaan. Ruoan kypsentäminen hehkuvien hiilien päällä on ikivanha ruoanvalmistustapa, vaikka englannin kielen sanaa grill onkin käytetty tässä merkityksessä vasta 1600-luvulta saakka. Ehkä kidutus kuulustelumenetelmänä taas väheni niin hitaasti, että vasta 1800-luvun puolivälissä to grill sai myös kuvaannollisen merkityksensä tiukan kuulustelun synonyyminä.

Grillaamisella on siis ainakin kaksi vanhaa vakiintunutta merkitystä. Joskus kuitenkin kannattaisi tämänkin sanan kohdalla pitää kieli keskellä suuta. Helsingin Sanomissa julkaistiin syyskuussa esimerkki tällaisesta tilanteesta. Lehti kirjoitti näin:

Syyttäjät grillasivat naista muun muassa laukun löytymisestä saunan terassilta.

Kuulijamme Tuutu kirjoittaa meille ilmiantonsa yhteydessä näin:

”Onnittelen itseäni, etten joutunut olemaan moisissa grillauskekkereissä mukana, edes valamiehistössä!”

Myös Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen väki luki Hesarin juttua kuin tulisilla hiilillä, koska sanat grillata ja saunan terassi tuovat yhdessä mieleen aivan muuta kuin totuuteen ja vain totuuteen tähtäävän oikeussalikuulustelun.

Aivan oikein, ne tuovat mieleen syytetyn käyttämisen käristemakkarana! Niinpä tuomioistuimemme tuomitsee kirjoittajan koko talveksi makkarattoman pöydän ääreen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Peter von Bagh totesi Olavi Virta -dokumentissaan vuonna 1972, että ”iskelmä on kansakunnan salattu historia”. Ehkä tämän pohjalta ei kannata lähteä tulkitsemaan hittilistojen ja Suomen poliittisen lähihistorian korrelaatioita, mutta joskus iskelmä kertoo tahallaan tai tahattomasti jotain elämästämme.

Matti Huhta julkaisi alkusyksystä laululyriikan fraasikirjan nimeltään Aamunkoista tähtiyöhön. Kirja on läkähdyttävä kokoelma iskelmän fraaseja eri aihepiireittäin, vaikka rakkauselämä eri vaiheineen luonnollisesti täyttääkin kirjan lähes kokonaan.

Huhta tekee kuitenkin kiinnostavan huomion luvussa Rakkauden jälkeen. Ensin hän toteaa, että vaikka rakkaudesta on tehty iskelmiä paljon, erosta tehtyjen iskelmien määrä on kuitenkin selvästi suurempi. Kiinnostava on myös eron kuvausten muoto lauluissa: ilmaus tyhjä huone on Huhdan mukaan noussut viime vuosikymmenten urbaaniksi yksinäisyysfraasiksi. Hän kirjoittaa: ”Elinkeinorakenteen muutos tyhjensi maaseudun pirtit, tuvat ja navetat 1960-luvulta alkaen. Samaan aikaan Etelä-Suomen kaupungeissa huoneet alkoivat tyhjentyä ihmissuhteiden päättyessä”.

Tyhjistä huoneista ovat laulaneet Kirsi Ranto: ”tyhjä huone soi, yksi puuttuu”, Kaija Kärkinen: ”tyhjät huoneet huutaa kaipaustain”, Eppu Normaali: ”niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on” ja Jore Marjaranta: ”nään maalin halkeilleen kun tuun tähän tyhjään huoneeseen”.

Ja aivan oikein, suomalaisten asuinolojen muutos näkyy tässä erinomaisesti. Olavi Virran ja Laila Kinnusen aikaan ei kaupunkienkaan asukkailla välttämättä ollut omaa huonetta, joka olisi tyhjentynyt kullan kaikottua.

Kun tiedämme viime vuosien pientalojen rakentamisinnon hurjuuden, jäämme vain odottamaan, milloin tämä näkyy iskelmissä ja niissä alkavat kaikua tyhjät talopakettikodit pellon keskellä puolison perävalojen pilkottaessa pensaiden lomasta viimeisen kerran.
– – –
aristoteles(at)yle.fi