Vanhemmuus on vaikeata hommaa. Sunnuntain lehden kastettuja-palsta osoittaa, että toisinaan vanhemmuuden haasteiden laineet lyövät korkeina jo muutamien viikkojen jälkeen lapsen syntymästä. Nimen antaminen lapselle kun näyttää olevan nykyään yhä vaikeampaa.

Moni tyttö on ristitty kukkalajin, alkoholijuoman ja Etelän Risti -tähdistössä sijaitsevan tähden mukaan Mimosaksi. Joopen nimen väärinkuulemiseen taas ei kannata ryhtyä yhdenkään kirjaimenkaan epätarkkuudella.

Eräässä vauva-alan lehdessä hätääntynyt äiti kysyi, milloin heidän viisivuotias Tiituksensa saa nimipäivän, päivänsäteen nimeä kun ei allakasta ollutkaan löytynyt vaikka kaikki pienokaisen kaverit nimipäiviään innokkaasti viettivät.

Tämä äiti osui lähelle oikeaa vastausta viisi vuotta myöhässä. Suomessa on nimittäin jo 1300-luvulta pidetty ihmisten nimiä erityisessä nimipäiväkalenterissa. Kalenterissa on hiukan vajaa 800 nimeä, joiden joukosta lapsensa nimen voi kätevästi valita, jos oma luovuus on parhaimmillaan vaikkapa jollain muulla alalla kuin laadukkaiden ihmisnimien kehittelyn saralla. Saattaahan myös olla, että kasvava ihmistaimi haluaakin olla oman yksilöllisyytensä luomus eikä kävelevä osoitus vanhempiensa kekseliäisyyden rajattomuudesta.

Tuore äiti ja isä! Ole siis rohkea, itsenäinen ja kaukonäköinen! Kun mietit, mikä olisi lapselle hyvä nimi, tartu nimipäiväkalenteriin!

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Kuva oli olemassa ennen tekstiä ja niinpä kuvat kiehtovat ihmisen silmiä enemmän kuin monimutkaiseen symboliketjuun perustuva teksti. Kuvailmaukset ovat myös usein tehokkaampi tapa ilmaista asioita kuin tylsä tekstimassa.

Joskus kuvailmaus sitä paitsi osuu käyttöyhteyteensä kuin se kuuluisa nenä sinne kuuluisaan päähän. Näin kävi loppukesällä Itä-Savo -lehden etusivulla, jossa kerrottiin puunjalostusalan hankalista ajoista näin:

Sahateollisuus elää veitsenterällä.

Savonlinnalainen apusilmämme Esko pohtii ilmiantokirjeessään, että vaikuttaa siltä kuin sahatukin teollinen paloittelu olisi äkkiä muuttunut sahaamisesta leikkaamiseksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole sahateollisuuden menetelmäremontti vaan savolaistoimittajan sukkela huomio: otetaan ilo irti kielen mahdollisuuksista teollisuudenalaa uhkaavasta lamasta huolimatta! Terävää syksynjatkoa Savonlinnaan ja toivottavasti Savon sahoillakaan ei tarvitse kärsiä tylsyydestä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Suomalaiset ovat ottaneet urheilun sydämen asiakseen. Huippu-urheilijoittemme menestyksestä iloitsevat usein muutkin kuin kyseisen lajin harrastajat, ja mitali olympialaisista kohottaa mielialaamme, kansallistunnettamme ja bruttokansantuotettamme useilla prosenteilla. Kun Sanna Sten ja Minna Nieminen voittivat kevyen pariairokaksikon hopeaa Pekingissä, he saivat suomalaisilta ihailijoiltaan jopa runoja kisastudioon. Toimittaja kommentoi lyriikan esiinmarssia näin:

Tälläkin kertaa runosuoni on alkanut ihmisillä kukkia.

Kuulijamme Helinä Jämsästä ihmettelee, voiko runosuoni kukkia. Aristoteleen kantapään fraasirikosyksikkö ihmettelee samaa. Asian pohdinta vie meidät runouden perimmäisen olemuksen äärelle.

Runous on vanhastaan ollut kieltä eteenpäin vievä voima, ja sen piirissä on aina kokeiltu sanomisen tapoja, joita muuten ei voi kokeilla. Kirjoittajien, jotka eivät tyydy tavanomaisen kielenkäytön rajoihin sanotaankin ratsastavan runoratsulla. Heidän luomisvoimansa salaisuus on tuo puheena oleva runosuonisto, joka kuljettaa runoutta kaikkialle kehoon. Mutta kuten tiedämme, suonet eivät kuki vaan ne pulppuavat. Jos kyseessä olisi runosuoli, voitaisiin ajatella, että kukat saavat sieltä jollain lailla lannoitetta, mutta nyt puhutaankin runosuonesta.

Tuomitsemme siis kyseisen urheilutoimittajan leväperäisen kielenkäytön vuoksi kirjoittamaan työpisteensä tietokoneen ruudulle sata kertaa lauseen: "William Harvey löysi verenkierron periaatteen vuonna 1616".
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Syksyn talousuutiset ovat olleet synkkää luettavaa, mutta eipä nykyaika ole kielemmekään kannalta pelkästään suotuisaa aikaa. Yleissivistystä pidetään tosi-tv-ohjelmien laaja-alaisena tuntemuksena ja lukeneisuus roikkumisena internetin keskusteluryhmissä. Uskontoja pidetään lähinnä verotuksellisena rasitteena, eikä luonto ja talonpoikainen historiamme edusta edistysuskoiselle nykyihmiselle muuta kuin ankeaa seutua, jossa ei ole laajakaistaa.

Me kaikki tiedämme, mitä nämä maailmanlopun merkit tarkoittavat: suomen kielen rikas fraasikuvasto on menettämässä merkityksensä! Ihmiset sekoittavat jyvät akanoihin eivätkä tiedä, mistä tulee aataminomena. Tätä menoa kukin solkkaa kohta ikiomaa kieltään emmekä enää ymmärrä toistemme puhetta.

Yksi syksyn uutuuskirjoista osuukin katastrofaaliseen tilanteeseen kuin nenä päähän. Pirkko Muikku-Wernerin, Jarmo Harri Juntusen ja Ossi Kokon Suomen kielen kuvaileva fraasisanakirja Suurella sydämellä ihan sikana sisältää liki 500 sivun ja 4000 suomen kielen sanonnan verran suomalaista perussivistystä. Kirja on oivallinen perusteos kaikille niille, jotka haluavat fraaseihinsa jämäkkyyttä.

Ahkera kolmikko on valitettavasti jättänyt fraasisanakirjastaan pois historiallisen näkökulman sanontojen alkuperiin. Niinpä vaikkapa norsunluutornin merkitys kerrotaan, muttei sitä, että ilmaus on peräisin Raamatusta, Laulujen laulusta, jossa rakastetun kaulaa verrataan norsunluiseen torniin. Ilmauksen merkitys muuttui 1837, kun ranskalainen kriitikko Sainte-Beuve kirjoitti, että runoilija Alfred de Vigny kirjoittaa norsunluutornissaan, eli kuten fraasisanakirjamme kertoo: eristäytyneenä, todellisesta maailmasta vieraantuneena.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Yksi ihmiselämän paradokseja on se, että mitä enemmän elämästä oppii, sen vähemmän tietää oppineensa. Tämä ilmaistaan yleensä niin, että nuoruuden mustavalkoinen maailmankuva saa harmaan sävyjä.

Tämän tosiasian tunnustaminen ei ole aina helppoa etenkään politiikassa vaikuttaville ihmisille. Miten selittää, että "ymmärrykseni on kasvanut viime vaalien jälkeen, mutta olen yhä uskollinen puolueen periaatteille ja äänestäjilleni"?

Niinpä Tanja Karpelan vastaus elokuun lopulla hänen mahdollista eurovaaliehdokkuuttaan koskeneeseen kysymykseen oli ainoa mahdollinen. Karpela vastasi kahdella sanalla:

Ehdoton ehkä.

Leikkeen meille lähettänyt kuulijamme ”Ehdottomasti ehkä hämmentynyt lehden lukija” kysyy: siis ollako vai eikö olla? Aristoteleen kantapää kuitenkin toppuuttelee niitä innokkaimpia, jotka tivaavat aikuisilta ihmisiltä mustavalkoisia vastauksia, olivat nämä poliitikkoja tai ei. Päätyihän jo Platon siihen ajatukseen, että aistein havaittava maailma onkin ideamaailman epätäydellinen heijastuma, joten jyrkkien kantojen ottaminen on mahdotonta. Ehdoton ehkä onkin kaiken kaikkiaan varminta mitä voimme mistään varmasti sanoa, joten poliitikko, joka sanoo muuta, on tyhmä tai valehtelee!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Monet pitävät syksyä synkkänä aikana, joten on aivan paikallaan tarttua uutuuskirjaan, jonka nimi on Puujalalla koreasti, ontuvien vitsien käsikirja. Kirjan on kirjoittanut Keijo Karjalainen, mies, joka muutama vuosi sitten kirjoitti poliittisen tutkielman Asterix-sarjakuvan maailmasta. Siviilissä mies on ulkoministeriön virkamies.

Puujalalla koreasti vaikuttaa pinnallisesta selailijasta yhdeltä niistä nopeasti kuolevista pikaluettavista vitsikirjoista, joita kustantajat jostain syystä suoltavat maailmalle vuodesta toiseen.

Myös pikaisesti silmään osuvat kirjan vitsit tukevat tätä vaikutelmaa: haaveissa vain oot mun lauleskeli perhostenkerääjä. Varas käänsi takkinsa: ei ryövännytkään muita vaan itsensä. Jeesuksen ajan suosituin kuntosaliohjaaja oli Pontius Pilates.

Mutta kun kirjaa alkaa lukea, pian selviää, että kirjaan painetut vitsit eivät ole pääasia vaan toimivat käytännön esimerkkeinä puhutusta asiasta. Ja puhuttu asia on hämmästyttävän perinpohjainen, laaja-alainen ja syvällinen selvitys huumorin tekemisestä, huumorin tekniikoista, tekijöistä ja lajeista.

Vaikka Karjalainen kirjansa alkusanoissa korostaa, että kirjan aihe, puujalkavitsi, ei puhtaimmillaan naurata muita kuin lausujaansa, kirja ulottaa pidemmälle kuin kaveriporukan kiusaamiseen tyhmillä jutuilla. Puujalalla koreasti -kirjan historiallisesti sivistynyt katse leikkaa läpi koko yhteiskunnan ja käy läpi huumorin mahdollisuudet niin sanomalehtien otsikoissa, kirjallisuudessa, aforismeissa, Arno Kotron runoudessa, vaali-ilmoittelussa, rekisteri-kilvissä ja tietokilpailuissa. Huumorin tekemisen tekniikoista käydään läpi lähes kaikki, mitä voi kuvitella. Karjalainen erittelee puujalkavitsien ja samalla huumorin mekanismit taitavasti kuin kirurgi ja tekee päätelmät kylmästi kuin patologi. Eikä huumori silti kuole vaan lukija kokee ahaa-elämyksen toisensa jälkeen: Puujalkavitsiin tarvitaan kaksi osaa, pohjustus ja loppunasautus! Tulevaisuus ei ole sitä mitä aiemmin onkin baseball-tähti ja aforistikko Yogi Berran keksintö! Sen yhden hauskan jutun hauskuus onkin perustunut pleonasmiin!

Puujalalla koreasti -kirjan luontevan vakava suhtautuminen aiheeseensa, huumorin tekemiseen on virkistävä. Vakuuttavathan kaikki elokuvaohjaajat, näyttelijät ja teatterintekijät, että komedia on lajeista vaikein, mutta arvostelijoiden ja apurahojen jakajien mielestä huumori on halveksittavaa.

Vaikka Karjalainen ei ole tehnyt teostaan tieteellisellä menetelmällä tai akateemiseksi opinnäytteeksi, lukija tajuaa pian lukevansa ensimmäistä suomeksi kirjoitettua huumorin tekemisen perusteosta. Ja mikä parasta, joka kohdasta näkyy ja kuuluu kirjoittajan oman kokemuksen tuoma vakaumus.

Kuten muun muassa luvusta, jossa puujalkavitsien kertojaa neuvotaan välttämään muutamia kuluneimpia vitsinkertomisen muotoja. Niitä ovat suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen, kansallisuusvitsit, laihialaiset ja skotlantilaiset, kuinka monta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppua, mitä eroa ja yhteistä on..., minulla on hyviä ja huonoja uutisia, maailman ohuin kirja, mitä saadaan kun risteytetään, basistit ja muut tyhmät, hölmöläiset ja muut hullut, kuuluisat viimeiset sanat, tarjoilija, keitossani on kärpänen, elefanttivitsit ja muka-japani.

On siis aika kysyä Keijo Karjalaiselta, miksi iso mies kirjoittaa tällaisia kirjoja.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Monet sanat ovat sukua toisilleen. Sama sanavartalo voi näkyä niin jonkun asian nimessä, aiheeseen liittyvässä teonsanassa ja laatusanassa. Esimerkiksi aikuinen voi aikuistua ja olla sitten aikuismainen. Tällainen sanojen muodostuminen on kuitenkin satojen vuosien pituinen kehityskulku. Uusia sanoja ei aina voi johtaa samalla tavalla kuin vanhoja. Ehkä niin on jo yritetty tehdä, mutta tulokseen ei ole oltu tyytyväisiä.

Silti joku aina aika ajoin koettaa, olisiko aika kypsä uuden sanan johtamiselle. Jos yritys tapahtuu esimerkiksi lehden sivuilla, lukijoiden tehtäväksi jää harmillisen usein todeta, että aika ei vieläkään ole kypsä. Hyvä esimerkki tästä ilmestyi oululaisessa Kaleva-lehdessä elokuun alussa. Lehti uutisoi japanilaisesta napa-juhlasta otsikolla Japanissa hötkyteltiin napafestareilla näin:

Siellä vanhakin nuortuu ja nuoret lapsettuvat.

Kiusaus muodostaa sanasta lapsi sana lapsettua samaan tapaan kuin sanasta aikuinen saa sanan aikuistua on käynyt kirjoittajalle ylivoimaiseksi vastustaa. Sana on kuitenkin kankea ja merkitykseltään hämärä: tarkoitetaanko nyt kenties sitä, että nuoret saavat lapsia?

Aristoteleen kantapään fraasirikosoikeudellisen oikeusasiamiehen mukaan tapaukseen voidaan soveltaa Suomen perustuslakia. Sananvapaushan on perustuslaillinen oikeutemme, johon sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Kyseessä on siis sananvapaus, ei sanojen rikollisen johtamisen vapaus! Aristoteleen kantapään fraasirikostuomio on ankara: nurkkaan siitä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Palaamme tänään jokin aika sitten lukemaamme Pekka Seppäsen äsken ilmestyneeseen parhaitten kolumnien kokoelmaan Parhaat kolumnit. Siellä on kolumni neljän vuoden takaa nimeltään Tämän päivän ratkaisuja jo huomenna, jossa Seppänen pohtii yritysten pakkomiellettä iskulauseisiin ja palvelulupauksiin.

Tiedättehän: Nokia — connecting people. Tai niin kuin vanhin suomalainen rekisteröity iskulause sanoo: Tietysti Pauligin!

Iskulause tulee englannin sanasta slogan, joka taas juontuu gaelin kielen sotahuutoa merkitsevistä sanoista. Yritysten lisäksi villitys hankkia oma iskulause on tarttunut kuntiin. Kuusamo — aina enemmän kuin odotat! Parkano — kaupunki parhaimmillaan!

Seppänen miettii kolumnissaan, miksi Suomella ei ole omaa kansallista iskulausetta vaikkapa urheilijoiden edustusasuissa. Ja lopuksi: mikseivät yksittäiset ihmiset lisäisi signeerauksensa perään tällaista asiakaslupausta?

Seppäsen ehdotus on riemastuttava. Nyt vaan kaikki kehittelemään omaa ainutlaatuista iskulausetta, joka parhaiten kuvaa omaa brändiämme verrattuna muiden ihmisten brändeihin! Pekka Pekkala — ei sen huonompi kuin muutkaan. Irja Irjala — maailma tarvitsee esikuvia! Jermu Jermula — tämän päivän ratkaisuja jo huomenna!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Joskus todellisuus tarjoaa meille parhaat puujalkavitsit. Niissä on sellaista luonnonvoiman kaltaista määrätietoisuutta, jota ihmisen varta vasten kehittelemät vitsit eivät kykene saavuttamaan.

Kuulijamme nimetön lähetti meille esimerkin tällaisesta pari viikkoa sitten. Ylen uutissivut internetissä kertoivat Tankavaarassa järjestetyistä kullanhuuhdonnan SM-kisoista ja uutisesta selvisi voittajan lisäksi kullanhuuhtoja, jotka saivat hopeaa ja pronssia!

Kuulijamme kommentoi otsikolla Kullasta hopeaa näin: ihmettelen sitä että miten on mahdollista että kullanhuuhdonnan SM-kilpailuissa toiseksi tullut sai hopeaa ja kolmanneksi tullut pronssia? Vaikka kuinka vaskoolia heiluttaa niin ei sieltä pitäisi hopeaa tulla missään tapauksessa saatikka pronssia.

Ja aivan oikeassahan kuulijamme on! Hopean saaminen kullanhuuhdonnasta on niin hauskaa, että tähän ei muuta voi sanoa kuin että ei tähän muuta voi sanoa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Tasan 60 vuotta sitten syntyi Italiassa stetsonpäinen lännensankari, joka elää ja voi vahvana keskuudessamme yhä. Käsikirjoittaja Giovanni Luigi Bonelli ja piirtäjä Aurelio Gallepini loivat silloin Tex Willerin, rikoksia kovakouraisesti ratkovan Texas Rangerin. Tex ei ole luovuttanut, vaikka lännentarinat eivät enää ole sellainen voimakas kirjojen, sarjakuvien, elokuvien ja televisiosarjojen lajityyppi kuin 1970-luvulle saakka. Mutta eipä Texkään ole synnyinmaansa Italian lisäksi suosittu muualla kuin Suomessa, Norjassa ja Brasiliassa. Italiassa hän toimii mafian vastaisena symbolina, mutta noiden kolmen muun maan Willer-suosio olisi aihe kirkonkirjan paksuiseen tutkimukseen.

Samalla kuin onnittelemme Texiä merkkipäivän johdosta, täytyy oikoa ennakkoluuloja syntymäpäiväsankarin luonteenpiirteistä. Willeriä pidetään synonyyminä väkivaltaiselle ongelmanratkaisulle, mutta tällöin unohdetaan se, että hän on navajo-reservaatin intiaaniasiamies ja itse asiassa koko navajo-heimon päällikkö, intiaaninimeltään Yön Kotka. Rangerimme oli myös naimisissa navajonaisen nimeltään Lilyth kanssa ja heille syntyi poika, Kit, vähän ennen kuin Lilyth traagisesti kuoli.

Ehkä tässä intiaaninäkökulmassa on yksi avain Texin suosioon Suomessa. Lännenfiktio eli länkkärit ovat olleet suosittuja kaikkialla maailmassa, mutta suomalaisilla on aina ollut erityinen mielenkiinto intiaanien näkökulmaa kohtaan. Anekdoottia lännen saluunoiden kyltistä, jonka mukaan tarjoilu on kielletty intiaaneille ja suomalaisille kerrotaan värähdys ylpeyttä äänessä. Myyttinen suomalainen elää kaukana niin sanotusta sivistyksestä sopusoinnussa luonnon kanssa, joten samastuminen kaukana niin sanotusta sivistyksestä luonnon kanssa sopusoinnussa eläviin intiaaneihin on ollut meille ilmeisen mieluista. Heikosta viinapäästä puhumattakaan.

Moni kuulijakin lienee nuoruudessaan lukenut Hopeanuoli-lehteä, joka ilmestyi kymmenen vuosikerran ajan 70-luvun puolivälistä vuoteen -85. Tuossa belgialaisperäisessä intiaanipäälliköstä kertovassa sarjakuvalehdessä oli aina liitteenä suomalaisen toimituksen keräämä runsas tietopaketti intiaanien elämästä ja tavoista aina käsityöohjeita myöten. Ja pidettiinpä lehden lukijoiden kesken kesäisin jopa intiaanielämään keskittyneitä nuorten Hopeanuolileirejäkin.

Intiaanikulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen Helsingin yliopistosta erittelee suomalaisen intiaanisympatian yhdeksi aalloksi 1970-luvun yhteiskunnallisen tietoisuuden mukana kohonneen sympatian intiaaneja kohtaan sorrettuna kansana. Onhan suomalaisillakin historiassaan omakohtaista kokemusta sortajista. Hän myös muistuttaa, että sekä intiaanien että suomalaisten kulttuuriin kuuluu olennaisesti sauna.

Vaikka todenperäinen tieto Pohjois-Amerikan intiaaneista on lisääntynyt roimasti viime vuosikymmeninä ja suomalainen intiaaniharrastus on ollut vahvaa ja vakavaa, suurin osa käsityksistämme intiaanien elämästä perustuu yhä Tex Willerin ja muiden länkkäreiden stereotypioille.

Savumerkit on tällainen jokaisen tuntema intiaanikulttuurin olennainen osa. Kaikkihan tietävät, miten inkkarit saattoivat jorista ummet ja lammet heiluttamalla huopaa nuotion yläpuolella. Savumerkithän olivat eräänlainen intiaanien internet!

Vai oliko? Miten niin sanotun Villin Lännen intiaanit oikeasti viestivät? Nyt on pyydettävä intiaanien kulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen pitämään pow-wow.
- - -
aristoteles(at)yle.fi