Lehtien kilpailu tilaajista on yhä kovempaa. Levikit laskevat, kun yhä useampi lukee uutisensa internetistä eivätkä kaikki kaipaa aamiaispöytäänsä tuttua printtimediaa.

Tästä huolimatta Iltalehden lukija hätkähti lukiessaan maaliskuun lopulla juttua miehen pahoinpitelystä. Jutun ingressi kun kertoi seuraavaa:

Kaksituntinen pakastimessa tuntui ikuisuudelta, kertoo Timo Reippainen dramaattisesti päättyneestä kyläilyreissustaan Satakunnan Kansassa.

Mitä!? Onko Porin legendaarinen maakuntalehti, Satakunnan Kansa, tuo ”Valtakadun vapaamielinen”, joutunut turvautumaan levikkikilpailussaan pahoinpitelemään potentiaalisen tilaajan ja telkeämään tämän pakastimeen, huudahtaa lukija tässä vaiheessa!

Ilmiantajanimimerkkimme Ikikatsoja palauttaa kuitenkin jalkamme maan pinnalle. Jutun päähenkilö Timo ei ollut joutunut pakastimeen Satakunnan Kansan toimituksessa, vaan hän oli kertonut tarinansa ikävän käänteen saaneesta visiitistään kyseisen lehden sivuilla, ja tämän jutun pohjalta Iltalehti sitten laati oman artikkelinsa.

Aristoteleen kantapää lähettää pelätyn fraasirikostuomionsa Iltalehden maakuntalehtien siteeraamisosastolle ja kehottaa toimittajia lukemaan omat juttunsa sata kertaa, ennen kuin he lähettävät ne painokoneen sisuksiin.
- - -
Aristoteles(at)yle.fi

Aristoteleen kantapää arvioi maailmaa ja ihmisiä sanontojen, kielikuvien ja sanojen perusteella, mutta on muitakin tapoja. Yksi nykyään varsin suosittu maailmankatsomus on arvioida kaikkea rahalla, vaikka se tuntuukin meistä varsin koomiselta ajatukselta!

Parisataa vuotta siten elänyt Adam Smith oli yksi varhaisista teoreetikoista, jotka kokeilivat kaiken mittaamista rahan avulla. Hänen villi ideansa siitä, miten omaan voittoon tähtäävä rajoittamaton talouselämä lopulta tuottaa kaikille yhteistä hyvää on jäänyt elämään, koska monen mielestä sen avulla voi kääriä merkittäviä voittoja.

Brittiläinen kirjailija P.J. O’Rourke on paneutunut Adam Smithin ajatuksiin ja kirjoittanut niistä nykylukijalle mainiosti avautuvan versionsa, joka on juuri ilmestynyt suomeksikin. Opus on terveellistä luettavaa, se muistuttaa, että Smithin tarkoituksena ei ollut puolustaa ryöstökapitalismia vaan kritisoida aikansa merkantilistista talousjärjestelmää. Itse asiassa Smithiä voi tulkita vaikkapa niin, että hän vastustaa julkisten palvelujen yksityistämistä.

Viikon sitaattivinkiksi kohotamme opuksesta seuraavan O´Rourken kiteytyksen, jossa hän alleviivaa sitä, miten raha tuottaa varallisuutta vain, kun sitä käytetään:

Aivan kuin Smith olisi todistettuaan ensin, että kaikki voivat saada lisää rahaa, todistanut seuraavaksi, ettei rahalla voi ostaa onnea. Eikä sillä voikaan. Sillä voi vuokrata onnea.

Nasevasti sanottu. Rahan vaikutukset ovat siis väliaikaisia! Jos haluamme pysyvää onnea, meidän ei kannata turvautua rahaan. Tässäpä miettimistä kaikille niille irwingoodmanilaisille talousteoreetikoille, joiden mielestä raha ratkaisee.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Talous se pitää kansakunnan pystyssä, tämä on yksinkertainen tosiasia. Talouselämä itsessään on kuitenkin niin monimutkaista hommaa, että onneksi taloustoimituksissa on alan rautaisia ammattilaisia selvittämässä asioiden kulkua meille tavallisille veronmaksajille.

Valtion rautatiet on hyvä esimerkki monisyisistä prosesseista. Ensin yhtiö tekee kaikkensa karkottaakseen tavalliset matkustajat raideliikenteen parista ja sitten valittaa, ettei kukaan kulje junalla. Ja ne Pendolino-junatkaan eivät aina kulje. Nyt kuitenkin tulee asioihin muutos, ainakin jos Helsingin Sanomien huhtikuun alun juttua on uskominen. Lehti nimittäin otsikoi VR-analyysinsä näin:

VR siirtyy matkustajavetoiseksi.

Kuulijamme Jynkka ottaa uutisen vastaan sekavin tuntein: että tämäkin vielä pitää kokea! Toivottavasti maksavat edes palkkaa vetämään joutuville matkustajille.

Aristoteleen kantapää on samaa mieltä siitä, että VR:n junien vetovoimaa täytyy lisätä. Niin kuin vanha sanonta sanoo, turha syyttää raideliikenteen vaikeuksista ulkopuolisia, jos syyt löytyvät raiteiden välistä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Moni kuulija varmaan huomasi, miten valtakunnan jääkiekkoherruuden voitti äskettäin oululainen joukkue nimeltään Kärpät. Kakkoseksi tuli espoolainen Blues ja kolmanneksi tamperelainen Tappara.

Urheilua ja ruumiinkulttuuria pidetään perinteisesti älyn leiskauttelun ja verbaalisen lahjakkuuden vastakohtana, mutta kun miettii, että kärppä eli portimo on näätäeläimiin kuuluva peto, blues on mustan juurimusiikin laji ja tappara viikinkiaikoina käytetty kaksiteräinen asekirves, ei voi kuin ihastella urheilijoiden mielikuvitusta.

Eivätkä jääkiekkoilijat ole ainoita. Lentopalloa pelaa Orpo, jääpalloa Veitsiluodon Vastus sekä Narukerä ja Sotkamossa pelaa pesäpalloa Jymy. Esimerkkejä kiehtovista urheiluseuran nimistä on satoja.

Sataviisikymmentä vuotta sitten urheiluseurojen nimiviidakko oli ratkaisevasti erilainen, koska silloin perustettiin vasta ensimmäinen suomalainen urheiluseura. Kyseessä oli porilainen purjehdusseura Segelföreningen i Björneborg eli BSF.

Sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Urheilukirjaston ja tietopalvelun osastonjohtaja Matti Hintikka — mies, jonka työpaikka on Olympiastadionilla — tietää, mitä kaikkea urheiluseurojen nimimaailmassa on tapahtunut.

Kuuntele ohjelma tämän sivun oikeassa palstassa olevasta Radiosoitin-ikkunasta. Ohjelma on kuunneltavana reilun kuukauden radiolähetyksestä.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Jalkapallokulttuuriin kuuluu kaikkialla maailmassa voimakas sitoutuminen suosikkijoukkueeseen. Tähän kuuluu lempinimen antaminen oman maan joukkueelle. Nigerian jalkapallomaajoukkue on Super Eagles eli superkotkat. Azerbaidzanin edustusjoukkueen lempinimi on runollisesti Odlar Yurdu eli Tulen maa. Maltalaiset jalkapalloilijat taas ovat Pyhän Johanneksen ritareita.

Suomalaisilla jalkapallon kannattajilla onkin ollut vaikeuksia seistä maajoukkueensa takana, kun joukkueella ei ole ollut vakiintunutta lempinimeä. Suomen joukkueen menestys ei kansainvälisten suurkisojen karsinnoissa ole ollut kehuttava, joten vielä muutama vuosi sitten maajoukkueen kutsumanimiksi ehdotettiin nimiä puppelit tai kansallisromanttisesti tontut.

Viime kesän Belgia-maaottelu kuitenkin toi avun tähän hätään. Helsingin olympiastadionille pesiytynyt Bubi-huuhkaja keskeytti ottelun noin kuudeksi minuutiksi lentämällä kentälle. Heti kun huuhkaja lensi tiehensä, Suomi meni pelissä 1-0 -johtoon.

Siitä lähtien Suomen jalkapallomaajoukkuetta on nimitetty Huuhkajiksi. Huuhkajat on oiva nimitys joukkueelle, jota leimaa tietty hitaus, mutta jota kuitenkin halutaan arvostaa. Aristoteleen kantapää kehottaakin kaikkia kuulijoitaan puhumaan tästä lähtien Huuhkajista ja toivoo joukkueelle viisautta kukistaa vastustajansa myös päiväsaikaan.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kun ihminen antaa kaikkensa jonkin asian puolesta, johon hän uskoo, ympäriltä löytyy aina epäilijöitä ja ilkkujia. Etenkin aloitteleva pop-yhtye joutuu usein niin todistamaan epäilijöille haaveensa elinvoimaisuutta. Tälle on suomen kielessä erinomainen ilmaus: hakata päätään seinään.

Mutta sille, kun yrittäjä epäilijöiden ilkkumisesta huolimatta onnistuu hankkeissaan, kielestämme ei löydy selkeätä ilmausta. Tiedättehän sen tunteen: ähäkutti, onnistuinpa! Lähimmäksi osuu pitkän nenän näyttäminen, mutta siinäkin on mukana aimo annos lapsellisuutta.

Internetissä ilmestyvän viihdesivuston Plaza.fi:n kirjoittaja onnistui kuitenkin kielemme kuvaston uudistamisessa omalla tavallaan maaliskuun lopulla kirjoittaessaan heviyhtye Teräsbetonin taipaleesta maamme Euroviisuedustajaksi. Plaza.fi analysoi, näin:

Niille, jotka luulivat Teräsbetonia kertakäyttöiseksi projektiksi, on sankarihevinelikko näyttänyt pitkää kieltä.

Nimetön kuulijamme pohtii ilmausta: tässä on sekoitettu kaksi sanontaa, odottaa kieli pitkällä ja näyttää pitkää nenää, ja vaikka se kuinka on todennäköisesti vahinko, minulle siitä tulee mieleen toinen showhevipumppu Kiss, jonka tavaramerkkinä oli kielen roikottaminen ulkona. Sinänsä osuva assosiaatio.

Myös vanha hevidiggari ja kielimies Aristoteleen kantapää ihastelee lopputulosta. Toivotaan siis, että suomeksi laulavan heviyhtye Teräsbetonin pitkä suomen kieli kantaa Belgradissa hedelmää.
- - -
aristoteles@yle.fi

On olemassa asioita, joita ei voi ilmaista puheella eikä sanoilla. On tunteita ja tilanteita, jolloin paremmin kuin salkullinen sanoja toimii vesivärimaalaus tai huilunsoitto. Tai kimppu kukkia.

Tähän totuuteen viittasi kansainvälisen kukkakaupan muinainen mainoslause sano se kukkasin. Vanhan sloganin päivittäminen lienee ollut mielessä kouvolalaisella kukkatukulla, kun se yllyttää narsissipussiensa kyljessä floristiseen kommunikaatioon näin:

Puhu minulle kukkaa.

Poikkeuksellinen ilmaus hätkähdyttää, niin kuin mainoksen tarkoitus onkin. Partitiivin avulla puhutaan yleensä kieliä ja murteita kuten suomea, hebreaa tai savoa mutta myös muita substantiiveja kuten potaskaa ja lannan alatyylistä synonyymiä. Ken Keseyn kirjaan pohjautuvassa modernissa tukkilaiselokuvassa Ei tuumaakaan perheen isä ivaa opiskelijanuorukaista ja pyytää tätä puhumaan perheelle malliksi triginometriaa.

Jokin päässä kuitenkin sanoo, että mitä tahansa yleisnimeä ei kuitenkaan voi ruveta yhtäkkiä puhumaan, etenkään kovin konkreettista esinettä. Voisiko metsuri puhua puille sahaa? Ompelija puhua neulaa? Puhunpa autolle vähän kesärengasta?

Niinpä Aristoteleen kantapää antaakin viikon sitaattivinkiksi, että jos puhujan suomen kielitaju on sitä luokkaa, että tekee mieli puhua kukkaa, parempi olla hiljaa ja antaa se kukkakimppu!

Pasi Heikura
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Muoti-ilmaukset ovat meille kaikille tuttu riesa. Joskus suuhumme tarttuu jokin sana tai sanonta, jota tungemme joka paikkaan. Tämä on inhimillistä, mutta joskus rasittavaa kuunneltavaa ja silloin läheisillämme on lupa huomauttaa alituisesta jankutuksesta.

Tiedotusvälineissä ilmausten jankkaaminen korostuu vielä entisestään. Tarkkakorvainen kuuntelija kirjoittaa meille näin:

Ehdotan, että perehdytte ohjelmassa joskus ilmaisuun "tässä mielessä", joka on kovasti yleistynyt puhekielessä. Ilmaisu on yleensä turha eikä tarkoita mitään. Se on sukua ilmaisulle "näissä merkeissä" , jota olette jo aikaisemmin valppaasti tarkkaillut. Ilmausta käyttävät monet poliitikot ja niin sanotut asiantuntijat, luullakseni lähinnä puhekielessä.

En kehtaa edes sanoa, kenen Merkittävän Henkilön puolituntisessa haastattelussa laskin kerran 13 "tässä mielessä" -ilmaisua. Hänen sihteerinsä varmaankin myös huomasi tämän epäkohdan, koska seuraavassa haastattelussa laskin enää 7 kertaa "tässä mielessä". Edistystä oli tapahtunut! Häntä ei kuitenkaan saisi radiossa loukata joten jättäkää hänet mainitsematta - huomioikaa vain itse ilmiö "tässä mielessä".

Aristoteleen kantapää nostaa hattua Tarkkaavaiselle kuulijalle ikävän ilmiön hienotunteisesta huomaamisesta. Ja tälle Merkittävälle Henkilölle fraasirikostuomioistuimemme lähettää raskaan tuomion kuulijoiden päivän pilaamisesta ja kielen köyhdyttämisestä, hävetkää, olkaa hyvä!

Pasi Heikura

Modernit tiedotusvälineet hallitsevat elämäämme nykyään niin itsestään selvästi, että unohdamme helposti, miten tieto kulki muinoinkin. Kyllä ennen juorulehtiä, digi-kanava-multipleksejä ja laajakaista-portaalejakin pysyttiin perillä maailman menosta.

Tällaista suullista tiedonvälitystä on jälkikäteen leikkisästi kutsuttu viidakkorummuksi, koska Tarzan-kirjoissa afrikkalaiset kommunikoivat keskenään pitkien matkojen taakse rummutuksella, tai puskaradioksi.

Kuulijamme Huolestunut tiedottajaopiskelija lähetti meille leikkeen, jossa kerrotaan uudesta ruohonjuuritason tiedotusinnovaatiosta. Ilta-Sanomat nimittäin kirjoitti maaliskuun alussa Katariina Lillqvistin lyhytelokuvan ensi-illasta näin:

Kutsu elokuvan ensiesitykseen levisi viidakkopuhelimella, ja sali oli viimeistä sijaa myöten täynnä.

Huolestunut tiedottajaopiskelija pyytääkin: osaisitko, hyvä Aristoteles, kertoa, mikä on viidakkopuhelin? Se vaikuttaa tehokkaalta medialta.

Aristoteleen kantapää kiittää Tiedottajaopiskelijaa ja ihastelee teknisen innovoinnin mallimaan Suomen tienraivaajahenkeä myös tämän väheksytyn ihmiseltä-ihmiselle –tiedonvälityksen kehittämisessä viidakkopuhelimen muodossa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Jo muinaiset suomalaiset oppivat kirjoittamaan koulun ainekirjoituksen kautta. Yhä nykyäänkin koulun ainekirjoitus on suurimmalle osalle ihmisistä myös ainoa teksti, jota he elämänsä aikana kirjoittavat. Kun ihminen herkässä iässä vuosi toisensa jälkeen kirjoittaa kymmeniä ainekirjoituksia vuodessa, tekstin kaava väkisinkin iskostuu mieleen ja niinpä kouluaineen muoto on vaikuttanut suomalaiseen ajatteluun ja kirjoittamiseen jo yli 150 vuoden ajan.

Suomalainen ainekirjoitus syntyi 1852, kun nuorison kelpoisuutta yliopisto-opiskeluihin alettiin testata ylioppilastutkinnolla. Tutkinto oli pääasiassa suullinen, mutta siihen sisältyi ”lyhyenlainen kirjoitelma äidinkielellä”. Tuosta lähtien ainekirjoitusta on opetettu koulussa ja vaikka kaikki eivät olekaan tähdänneet lukioon ja yliopistokoulutukseen, ylioppilasaine on ollut koulun ainekirjoituksen malli ja tähtäin.

Ainekirjoitusta on opetettu äidinkielen tunneilla, mutta sen merkitys on nähty paljon merkittävämmäksi kuin pelkäksi äidinkielen taitojen mittariksi. Tietysti oppilaan kirjoittamasta tekstistä näkee, onko hän oppinut kirjoittamaan ymmärrettäviä lauseita peräkkäin, mutta alunperin ylioppilastutkinnon äidinkielen aineella mitattiin kokelaan koko opintaipaleellaan hankkimaa tietokapasiteettia kaikista aineista.

Äidinkielen ainetta on pidetty myös oppilaan kypsyyskokeena, oman ajattelun ja ajatusten ilmaisemiskyvyn osoituksena. Niin kuin professori Pentti Leino vaatimattomasti julistaa äidinkielen aineen historiaa ja nykypäivää luotaavassa kirjoituskokoelmassa Kiittäen hyväksytty, äidinkielen koe testaa kirjoittajan kykyä hahmottaa kokonaisuuksia, ajatella analyyttisesti ja esittää näkemyksensä jäsentyneesti ja uskottavasti. Ja ennen muuta se osoittaa, pystyykö kirjoittaja näkemään ilmiöiden välisiä yhteyksiä, onko hänellä rohkeutta itsenäiseen ajatteluun ja uskallusta esittää omia ajatuksiaan. Lyhyesti sanoen äidinkielen kokeesta tekee kypsyyskokeen se, että siinä kirjoittaja saa tilaisuuden laittaa peliin niin kielen ja ajattelun taitonsa kuin koko persoonallisuutensa.

Abiturientit ovat kokeneet äidinkielen ylioppilaskokeen aiheet aina kuiviksi ja tyhjiksi teemoiksi, jotka eivät kosketa heidän omaa elämäänsä eivätkä selvästi liity mihinkään tiettyyn koulussa opittuun asiaan. Mutta niin niiden pitääkin, tuossa kokeessa oppilaan pitää tavallaan koota kaikki oppimansa omaksi synteesikseen ja osoittaa, että saamansa koulutiedon avulla hän nyt pystyy nousemaan arkisen kouluajattelun yläpuolelle.

Perinteinen ainekirjoitus on kuitenkin romukoppatavaraa nykypäivän koulussa. Ylioppilaskirjoituksen äidinkielen koe uudistui vuosi sitten kaksiosaiseksi. Kokelaat kirjoittavat yhä myös esseen vapaavalintaisesta aiheesta ja usein annetun aineiston turvin, mutta uutuutena on tekstitaidon koe, jolla pyritään mittaamaan kokelaan kriittistä lukutaitoa ja kykyä eritellä lukemaansa.

Yleissivistystä mittaava kypsien nuorten ihmisten kirjoitusmittelö kuulostaa juhlavalta, kun on nähnyt vilauksia nykylukiolaisten ainekirjoituksia, joissa rivi saatetaan aloittaa pilkulla. Miten ylioppilaskirjoituksen uudistus on sujunut? Kun aineen kaava muuttuu, muuttuuko koko ajattelun malli?

(Ohjelmassa haastateltavana ylioppilaslautakunnan apujäsen, äidinkielen sensori Lasse Koskela. Ohjelma on kuunneltavana kuukauden ajan tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta.)

- - -

aristoteles(at)yle.fi