Ennen vanhaan ylioppilaskirjoituksissa luotettiin siihen, että kokelaat olivat lukeneet Runeberginsa. Nykyään kaikille ihmisille yhteisiä tekstejä on yhä vähemmän ja monet satoja vuosia vanhat peruskäsitteet menettävät merkityksensä, kun niiden taustaa ei enää tiedetä. Tämä lienee syynä siihen, että esimerkiksi antiikin asioista on ilmestynyt viime vuosina useita hakuteoksia, sanakirjoja ja tarukokoelmia.

Klassinen sivistys ei ole Suomessa enää pitkään aikaan ollut korkeassa kurssissa, mutta tämän ei tarvitse merkitä sitä, että suoranainen idiotia olisi tulossa muotiin. Jos nimittäin viittaa tahallaan johonkin antiikin ajan tapahtumaan, ei ole kovinkaan hankalaa tarkistaa, mitä on juuri sanomassa. Ikävä kyllä näin ei tapahtunut hiljattain Kauppalehden toimituksessa, kun pääkirjoituksen kirjoittaja pohdiskeli Helsingin Sipoon-valloitusta seuraavin sanoin:

Helsingin voitossa on Pyrrhoksen voiton piirteitä, koska pakkoliitoksissa on aina myös häviäjiä. Häviäjiä ovat pakkoliitosta vastustaneet sipoolaiset.

Jokainen joka tuntee Epeiroksen kuninkaan Pyrrhoksen tarinan, saa aivonsa solmuun rivit luettuaan. Pyrrhoksen voittohan viittaa Pyrrhoksen taisteluun roomalaisia vastaan 279 eKr Heracleassa. Pyrrhos voitti taistelun, mutta niin raskain tappioin, että taistelun jälkeen mies kommentoi tilannetta kuuluisin sanoin: "Vielä yksi tällainen voitto niin olen hukassa".

Sipoon pakkoliitoskysymyksessä ei heikentynyt voittaja Helsinki vaan häviäjä Sipoo. Niinpä suosittelemme Kauppalehden pääkirjoitusten tekijälle länsimaisen kulttuurihistorian lukemista ja termin kaksipiippuinen miekka ottamista käyttöön, kun seuraavan kerran haluaa osoittaa sivistyneisyytensä.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Jotain hyvin olennaista suomalaisuudesta kertoo se, että parhaana suomalaisena rock-levynä pidetään Hurriganesin 1974 ilmestynyttä Roadrunner-levyä ja parhaana rockbiisinä kyseisen levyn raitaa Get On. Mainitun albumin kappaleista puolet on 50-luvun amerikkalaisia rokkistandardeja ja yhtyeen omat teokset Get On mukaan lukien ovat samantyylistä suoraa rokkia siansaksateksteillä, jotka vain kuulostavat englannilta.

Englanninkieli on koko ajan enemmän läsnä meidän suomalaistenkin elämässä, joten on vain luonnollista, että Hurriganes-yhtyeen laulaja Remu Aaltonen on aikamme suuria sankareita. Mieshän laulaa englantia vakuuttavasti tietämättä, mistä laulaa. Tähän jokainen suomalainenkin haluaa päästä!

Mutta tänään sitaattivinkkimme korostaa Remun avulla suomenkielen hienoutta. Jukka Annala on tehnyt erinomaisen huolellista työtä kirjoittaessaan Remu-sanakirjan, jossa selvitetään Remun persoonallisen kielen salaisuuksia. Samalla kirja luo henkilökuvan miehestä, joka löytää osuvan ja ytimekkään ilmauksen asialle kuin asialle. Sanakirjan osastosta P löytyy hakusana peräpukamien takapiha. Termi viittaa nasevasti kotoiseen isänmaahamme ja se on peräisin haastattelusta, jossa Remu kertoi aikoinaan, miksi alkoi soolourallaan laulaa suomeksi:

Kun me ollaan täällä peräpukamien takapihalla, niin täytyy heittää peräpukamien kieltä.

Eipä näitä Perämeren rantamaisemien sijaintia Euroopan sydänmaihin verrattuna voi täsmällisemmin määritellä! Olkaamme siis ylpeitä synnyinmaastamme peräpukamien takapihalla ja puhukaamme peräpukamien kieltä selkä suorana perinteitä kunnioittaen!

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Viime vuosina olemme joutuneet tottumaan lehtimiesten ja poliitikkojen alati kiihtyvällä tahdilla käyttämään versioon vanhasta keppi ja porkkana sanonnasta. Tiedättehän sen kiistan siitä, miten aasia motivoidaan parhaiten etenemään: houkuttelemalla sitä porkkanan avulla vai pakottamalla sitä terävän kepin kanssa.

Sosiaalihistorioitsijat saavat aikanaan selvittää, miksi juuri meidän aikanamme ihmisiä, yhteisöjä ynnä muita tahoja koetetaan pakottaa erilaisiin toimenpiteisiin monin porkkana-alkuisin yhdyssanoin. Yleisin on tietenkin porkkanaraha, jolla ei ole mitään tekemistä karkkirahan, apurahan tai paperirahan kanssa.

Mutta voi porkkanaa käyttää virkistävästikin. Helsingin Sanomien Lontoon toimittaja kaivoi helmikuussa porkkanan kellarista värittämään brittiläistä painonhallintauutista seuraavasti:

Brittihallitus pohtii porkkanaa kilojen karistajille.

Kuten me kaikki ravintotieteen harrastajat ymmärrämme, brittilän hallitusväki on aivan oikealla asialla tarjotessaan laihduttajille terveellisiä juureksia, vaikka Aristoteleen kantapää jääkin miettimään, onko porkkanan aaseja kiihottava vaikutus siirrettävissä ihmismaailmaan täysimääräisenä, ilman että mitenkään haluaisimme vihjata, että britit olisivat jotenkin enemmän aaseja kuin muut.

- - -

aristoteles@yle.fi

Fraasirikos on silmiinpistävä sammakko. Fraasirikollinen erehdyttää lukijansa tai kuulijansa ja aiheuttaa huimausta.

Alla näet varhaisempia fraasirikosilmiantoja. Uudet ilmiannot tänne: Ilmianna fraasirikolliset täällä!

Lisää ilmiantoja löydät täältä: Arkisto 1 | Arkisto 2 | Arkisto 3 | Arkisto 4 | Arkisto 5 | Arkisto 6
Entä tuomiot? Aristoteleen kantapään fraasirikos-tuomiot löytyvät täältä.

Tämän viikon sitaattivinkki tulee 80-vuotiaan Agnesin äidiltä. Agnes on yksi vanhuksista, joita Fredrik Colting, Carl-Johan Gadd ja Karin Davidson haastattelivat hauskaan kirjaseensa nimeltään Elä, kuolet kumminkin, joka on hiljattain ilmestynyt suomeksi.

Kirjassa on paljon viisaita ajatuksia kypsiltä ihmisiltä, vaikka opusta hiukan häiritseekin eksotisoiva ja hiukan huvittunut asenne vanhojen ihmisten puheita kohtaan. Nyt emme kuitenkaan välitä siitä vaan lainaamme Agnesin äidin ajatusta kuolemisesta. Agnes kertoo:

Äidilläni on ihana elämänasenne mitä tulee kuolemaan. Aina kun joku kuolee hän sanoo: ”Jaaha tässäkin on yksi juttu, josta me emme tiedä mitään, mutta hän tietää”.

Ja mitäpä tuohon on lisäämistä! Muuta kuin että vanhemmat ihmiset ovat usein yksinäisiä, joten keskusteleminen heidän kanssaan kannattaa kaksinkertaisesti: nuorempi saa viisautta ja vanhempi juttuseuraa.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Nyt kun ilmastonmuutos on jo pilannut ilmastomme, kaikki ovat viimeinkin kiirehtineet torjumaan sitä. Jopa valtiovarainministeri Jyrki Katainen on ehättänyt lanseeraamaan termiä järkivihreä, vaikka kyseessä on oikeammin jälkivihreys.

Verbaalivauhdikkuus on notkeakielisellä savolaisministerillämme silti hyvässä hoidossa. Helmikuussa hän punnitsi Helsingin Sanomien haastattelussa energiaratkaisuja ja ilmoittaa täräytti sellaisen vesivoimakannanoton, että Vuotoksen asukaskin sen ymmärtää:

Vesivoiman lisärakentaminen on jäissä tällä hallituskaudella.

Hauskaa sutkauksessa on ilmeisesti se, että tänä talvena vain harvat vesistöt ovat olleet kovin tuhdissa jäässä. Onnea siis vaan ministereillekin ilmastotalkoissa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Pääsiäinen on kristinuskon ja kuoleman perusjuhla. Uskonnot syntyvät, kun ihminen koettaa selvittää kuoleman mysteeriä. Kristinuskossa ja pääsiäisessä kuolemaan liittyvät myös elämän aikana tehdyt synnit, joten pääsiäisessä selvittelemme isoja asioita: elämää, mitä teemme eläessämme toisillemme ja kuolemaa, kuolemanjälkeistä elämää ja ylösnousemista.

Ihmisen suhtautuminen kuolemaan esitetään yleensä ikiaikaisena yhdistelmänä surua, pelkoa peruuttamattoman edessä ja kaipausta haudan äärellä. Niinpä on valaisevaa lukea ranskalaisen historioitsijan Philippe Ariés´n tutkimusta eurooppalaisen kuoleman historiasta. Ariés tunnetaan parhaiten hänen lapsuuden historiaa käsittelevästä tutkimuksestaan ja oikeastaan kuoleman historia on jatkoa sille: kumpikin liittyy siihen, miten ihminen on eri aikoina kokenut perheen ja itsensä.

Ariés´n lähtökohta on arkinen: hän miettii ihmisten vaellusta hautausmaille pyhäinpäivänä ja olettaa sen olevan ikivanha tapa, ehkä jopa pakanallista perua. Eurooppalaisten hautausmaiden historiaa tutkiessaan hän törmää nopeasti kuitenkin siihen, että tavallisten ihmisten hautoja ei ole palvottu kovin kauaa. Keskiajalla ja aiemmin hautausmaita uudistettiin varsin suruttomasti ja luita kasattiin pyhäkköihin melko piittaamattomasti. Hän hämmästyy tätä muinaisten elävien välinpitämättömyyttä vainajiaan kohtaan ja jatkaa tutkimuksiaan ikivanhojen testamenttien, rakkauskirjeiden, asemakaavojen, hautakivien, rikosraporttien, sanitaatioselvitysten ja uskonnollisten rituaalien parissa pitkin Eurooppaa ja Venäjää.

Lopulta Ariés´lla on noin tuhannen vuoden ajan kattava hahmotus siitä, miten kuolemaan on eri aikoina suhtauduttu. Karkeasti ottaen voidaan puhua neljästä vaiheesta.

Sivistyksen alkuaikojen tiiviissä yhteisöissä kuolema on ollut liian tavanomainen asia pelättäväksi. Perhe, suku, klaani ja kylä on ollut tärkeämpi kuin yksi ihminen ja hänen henkensä. Alkeellisen terveydenhoidon vuoksi kuolema oli myös koko ajan läsnä. Varhaiskeskiajalla asetelma alkoi muuttua, ihminen alettiin käsittää enemmän yksilönä ja kuolema muunakin kuin yhteisön heikentymisenä. Ja koska yksilön olemus alkoi korostua, myös pelko siitä, mitä hänelle tapahtuu kuoleman jälkeen ja viimeisellä tuomiolla alkoi kasvaa.

Seuraava muutos tapahtui Ariés´n mukaan keskiajan lopulla, 1500-1600 luvuilla. Tällöin kuolemaan asennoitumisen painopiste muuttuu jälleen. Perhe on jo yhteiskunnan vahva perusyksikkö ja nyt korostuu suru poismenneen jäsenen vuoksi. Romantiikan ajan suhde kuolemaan piehtaroi tunteissa.

Neljäs vaihe länsimaisen kuoleman muutoksessa on se, mitä nyt elämme. Kuolema on käytännöllisesti katsoen kadonnut näkyvistä. Kuolemalle ja kuolleille on omat ammattilaisensa, eikä tavallinen ihminen näe kuolemaa tai kuollutta välttämättä koko elämänsä aikana. Tämä mutkistaa suhdettamme tuohon pelottavaan asiaan ja kuolemasta onkin tullut Ariés´n mukaan kesyttämätön.

Elettiin mitä historian vaihetta tahansa, kuollutta surraan monin tavoin. Yksi suomalainen hieno perinne on lehtien kuolinilmoitukset. Kaikissa maissa kuolinilmoituksia ei ole ja esimerkiksi Islannissa ne ovat pikemminkin lyhyitä elämänkertoja kuin hartaita hautakivimäisiä ilmoituksia niin kuin Suomessa.

Oululainen metallimuusikko Sami Lopakka tutki hiljattain sanomalehti Kalevassa vuoden aikana ilmestyneitä kuolinilmoituksia. Mitä ne kertovat suomalaisten suhtautumisesta kuolemaan?
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kristinusko on niin sisäänrakennettu länsimaiseen kulttuuriin, että raamatulliset vertauskuvat elävät kielenkäytössämme jopa huomaamattamme. Siksi noita viittauksia tulee joskus vahingossa käytettyä vääristyneessä muodossa. Tällainen tahaton vääntely ei ole rikos, mutta hankaloittaa ilmaisijan ajatusten ymmärtämistä.

Kuulijamme Nimetön jyrisee, että ainakin uskonnon ammattilaisten tulisi viitata Raamattuun tarkemmin kuin Yleradio Yhden helmikuisen aamuhartauksen vetäjä. Aamun hartauttaja kun kertoi, että:

Pietari otti Jeesuksen erilleen ja nuhteli tätä. Se hengellisyyden viitekehys, jonka Pietari oli rakentanut, oli uppoamassa kuin Jerikon muurit.

Ja aivan totta, Joosuan kirjassahan tuo seisoo: eivät Jerikon muurit mihinkään uponneet, ne sortuivat, kun Joosua joukkoineen kiersi niitä seitsemän päivää sarvipasuunoihin puhaltaen! Näin siinä käy, kun valitsee väärän sanan, kuulijan ajatus lipsahtaa harhapolulle ja itse asia jää sivuseikaksi.

Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari antaa kuitenkin armon käydä oikeudesta parempien esikuviensa mukaisesti. Niinpä emme tällä kertaa murskaa radion Aamuhartaustoimitusta salamoilla, heinäsirkoilla ja vitsauksilla seitsemänteen polveen vaan määräämme kaikki aamuhartauksien vetäjät lukemaan Joosuan kirjan uudelleen ja kuuntelemaan samalla pasuunamusiikkia, esimerkiksi Glenn Millerin koko tuotannon.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Harva kaduntallaaja lienee eri mieltä siitä, onko Minna Canth ansainnut oman liputuspäivänsä. Jostain syystä kuitenkin tuntuu siltä, että suurin osa meistä pitää tätä ensimmäisen oman liputuspäivän saanutta suomalaista naista etäisenä ja antiikkisena historian hahmona. Niin kuin kuivia suurhenkilöitä pidetään: ansiokas omana aikanaan, mutta nyt jo vanhentunut.

Etenkin Minna Canthin kohdalla tämä on ikävää, koska jo hänen elämäkertansa lukeminen antaa tuhdin annoksen niin sanottua lihaa kansallisen suurhenkilön luiden ympärille. Hänestä tuli maamme ensimmäinen suomenkielinen naiskirjailija ja merkittävä näytelmäkirjailija, vaikka hän ei syntynyt oppineeseen luokkaan. Hänen isänsä oli tamperelainen puuvillatehtaan mestari Gustav Vilhelm Johnsson ja äitinsä Lovisa Ulrika oli aiemmalta ammatiltaan kotiapulainen.

Minnan vanhempien ajatuksena oli varmaan kouluttaa tytär hyvää avioliittoa varten porvarilliseen säätyyn. Kaikkien yllätykseksi Minna kuitenkin päätti jatkaa opintojaan kainoutta, käytöstapoja ja ranskan kieltä painottaneen tyttökoulun jälkeenkin. Hän lähti opiskelemaan Jyväskylän seminaariin, jossa koulutettiin tulevia kansakoulunopettajia. Opinnot keskeytyivät kahden vuoden kuluttua, kun hän avioitui seminaarin opettajan Johan Ferdinand Canthin kanssa.

Minna Canthista ei tullut kansakoulunopettajaa, mutta aikamoinen julistaja kuitenkin. Perheeseen syntyi seitsemän lasta, mutta Minna kirjoitti Keski-Suomi ja Päijänne –lehtiin aktiivisesti niin uutisia, poliittismoraalisia kannanottoja raittius- ja naisasioista sekä tietenkin novelleja. Näytelmien kirjoittaminen tuli Canthin repertuaariin mukaan samoihin aikoihin, kun hänen miehensä kuoli vain neljäntoista aviovuoden jälkeen. Suomenkielisistä näytelmistä oli pula ja Canthin esikoisnäytelmä Murtovarkaus kelpasi heti Suomalaisen teatterin ohjelmistoon.

Tässä vaiheessa Canth lapsineen muutti Kuopioon hoitamaan ensin isältään perimäänsä kangaskauppaa ja sitten myös veljensä sekatavarakauppaa. Hän sai ne menestymään ja saattoi nyt vakavaraisena naisena tilata ulkomailta mitä kirjoja halusi ja mikä tärkeämpää, kirjoittaa mitä halusi.

Eikä Canth todellakaan kysellyt lupaa näytelmien aiheisiin kriitikoilta tai keneltäkään muultakaan. Hän kuvasi suorasukaisesti yhteiskunnan vähäosaisimpia ja etsi syitä kurjuuteen sieltä, mistä moni mieskään ei niitä uskaltanut etsiä. Niinpä Canthin näytelmien ensi-illat olivat usein skandaaleja ja vaativatpa valtiopäivämiehet jopa niiden esityskieltoa.

Canthin yhteiskunnalliset teemat ovat hätkähdyttävän epämiellyttävästi tuttuja omasta ajastamme. Yhä tänäkin päivänä joudumme ihmettelemään, mitä tapahtuu, kun hyvinvointi jakautuu yhteiskunnassa liian epätasaisesti, vaikka sitä nykyään kutsutaankin dynaamiseksi palkkarakenteeksi. Ja vaikka tasa-arvon puolesta on taisteltu jo 1800-luvun lopulta, vieläkään emme voi hylätä vanhentuneena Minnan ajatusta siitä, että niin kauan kuin sukupuolten suhde ei perustu tasa-arvoisuuteen, ei voi puhua rakkaudesta, ei oikeusvaltiosta eikä yhteiskunta voi merkittävästi kehittyä.

Minna Canthin jääminen miespuolisten kirjallisten kansallissankareiden varjoon on omituista, mutta toisaalta hyvin ymmärrettävää. Aktiivisen naisen toiminta monella elämänalueella karttaa luokitteluita. Hän taisteli naisten oikeuksien puolesta, mutta hän oli samalla suurperheen äiti. Hän puhui voimakkaasti tieteellisen maailmankatsomuksen ja evoluutioteorian puolesta, mutta silti hän oli vakaumuksellinen kristitty. Hän oli tuottelias omaääninen nerokas kirjailija ja ihmisten kuvaaja, mutta koska hän oli myös kauppias, hänestä ei saa boheemin taiteilijan perikuvaa.

Kaiken kaikkiaan Minna Canth on aivan liiaksi oma itsensä mahtuakseen ahtaisiin stereotypioihin ja kapeitten maailmankatsomuksien keulakuvaksi. Toisaalta kukin maailmanaika löytää Minnan toiminnasta oman kulmansa ja voi juhlia häntä milloin köyhien puolustajana, milloin tasa-arvon puolustajana, milloin radikalismin ja kristillisyyden yhdistäjänä tai tasa-arvoisen koulutuksen ajajana.

Miten nykyajan näytelmäkirjailija Laura Ruohonen näkee Minna Canthin? Siitä kertoo seuraavassa paitsi Ruohonen itse, myös katkelmat hänen kirjoittamastaan näytelmästään Suurin on rakkaus, jossa Minna Canth on yksi henkilöistä. Näytteet on lukenut Erja Manto.
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Talousjournalismi on yksi niitä elämän osa-alueita, joilla kustantajat ja toimittajat ajattelevat alan erikoistiedon korvaavan toimittajan kirjoitustaidon. Ja onhan niin, että jos on uhrannut koko elämänsä soinnukkaiden, kristallinkirkkaiden ja tosien virkkeiden sorvaamiseen, ei välttämättä ole ehtinyt syventyä rahoitusinstrumentteihin, rembursseihin tai vipurahastoihin.

Ja toisinpäin. Verkkolehti Taloussanomien It-viikko antoi tästä ilmiöstä mallikkaan esimerkin tammikuussa raportoidessaan Elisan yhtiökokouksen kulkua. Lehti kuvaili suosittua yhtiökokousta näin:

Miesmuistiin ei ole mikään yhtiökokous saanut pienosakkaita yhtä sankoin
rinnoin liikkeelle.

Kuulijanimimerkkimme Nimetön huomasi ajatustensa harhautuvan toimittajan kuvailmauksen vuoksi vakavista asioista sankkoihin rintakarvoihin: en voi olla kuvittelematta sankan rintakarvoituksen omaavaa osakkeenomistajajoukkoa vastustamassa islantilaisten aikeita ja syömässä vuohenjuustopiirakoita.

Nimetön on aivan oikeassa. Jos paljon ihmisiä menee yhtiökokoukseen, heitä menee sinne sankoin joukoin. Aristoteleen kantapään fraasirikostuomari ei edes uskalla ajatella, mistä talouskirjoittaja on keksinyt rinnat kuvailmaukseensa. Ja jotta sitä ei radiossa tarvitsisi ajatellakaan, askartelemme fraasirikerangaistustodistukselle harvinaisen hienon postikuoren, kas näin!
- - -
aristoteles(at)yle.fi