Kuunnelman keskeinen ominaisuus draaman lajityyyppinä on näkymättömyys. Teatteriesitystä, elokuvaa ja tv-draamaa katsellaan, vain audiodraamaa kuunnellaan. Näytelmää kutsutaan näytelmäksi, koska siinä näytetään ja näytellään katsojalle jotakin. Elokuva on elävä kuva, kuva joka liikkuu kuin elävä, ja jota katsotaan. Kuunnelma on kuunneltava, kuuntelemista varten tehty.
Näyttelijää kutsutaan radiossakin näyttelijäksi. Radiossa näyttelemiselle ei ole ollut tarvetta kehittää omaa käsitettään, koska vaikkei näykään, näyttelijä silti näyttelee, näyttää verbaalisin keinoin henkilönsä ominaisuudet ja toiminnan.
Kuten tiedämme, näyttelijät hyvin usein ovat persoja sille, että heitä katsotaan, että he ovat yleisön silmien edessä. Radiossa tälle persoudelle ei ole käyttöä. Kuuntelijan ei tarvitse tietää, minkä näköinen näyttelijä on, miten hän käyttää fyysisiä ilmaisukeinojaan, millainen vartalo hänellä on, miten liikunnallinen hän on tms., kuulija voi sen itse kuvitella (tai olla kuvittelematta).
Toistan: radio on näkymätön, televisio on visuaalinen, näkyvä. Julkisuudessa tv:n visuaalisuus nostaa henkilöitä esille, kun taas ääntä, näkymätöntä ei voi, eikä ole mitään mieltäkään, ruveta visualisoimaan.
Uskon että kuulijat arvostavat kuunnelmaa ja hyväksyvät lajiin itsestäänselvästi kuuuluvaksi näkymättömyyden, vapauden omien mielikuvien luomiseen. Samaa ei voi aina sanoa alan, siis teatterin, tv:n, elokuvan tekijöistä. Sillä kentällä visuaalisuuden yliarvostus on niin suurta, että näkymättömyyttä pidetään puutteena. Oma itse on saatava näkyville ja näkyvilläolo on kaiken autuus. Ja kun radio ei tätä tarjoa, sitä ei myöskään osata arvostaa.
Yksi suuresti radiota arvostava kuulijaryhmä ovat näkövammaiset. Näkövammaisten keskusliitto palkitsee vuosittain Sokeain kuunnelmapalkinnolla vuoden parhaan kotimaisen alkuperäiskuunnelman tai ensidramatisoinnin. Tämä palkinto jaetaan aina tammikuussa, tänä vuonna perjantaina 9:ntenä päivänä. Olen saanut seurata tuon palkintoraadin työskentelyä jo lähes kaksi vuosikymmentä. Voittajan valinnan seuraaminen on käynyt koulutuksesta. Raati keskustelee perusteellisesti jokaisesta kuunnelmasta. Sen työskentely on opettanut ymmärtämään sitä, mikä kuulijaa kuunnelmassa kiinnostaa. Myös sen se on opettanut, että näkövammaiset ja sokeat eivät mitenkään eroa muista radionkuulijoista. Samassa asemassahan jokainen kuulija on vastaanottimensa ääressä, ääni luo mielikuvan tietystä tapahtumakulusta ja tarinankerronnasta.
Kuulijalle on tärkeä aihe, asia, teema. Se että se häntä koskettaa tai huvittaa. Hän arvostaa tarinan rakenteen yllätyksellisyyttä, tutustakin asiasta oudomman puolen kääntämistä esille. Hän ei toivo, että asioista toitotetaan suoraan. Epäsuoruus ja oman oivalluksen mahdollisuus, liittyy kuulijan toiveisiin.
Sokeain kuunnelmapalkinnon voittaja julkistetaan siis 9. tammikuuta. Seuraavana sunnuntaina, 11:ntenä päivänä lähetetään (seuraavat lähetykset 12.1. ja 13.1.) sokeain raadissa jo neljä vuosikymmentä työskennelleen Eero Vartion haastattelu ja hänen kirjoittamansa lyhyt tarina ”Suhari”. Vartiolla on pitkä perspektiivi kuunnelman vaiheisiin ja kehitykseen.
Ja vihdoin 18.1. lähetetään (seuraavat lähetykset 19.1. ja 20.1.) perinteiseen tapaan palkinnon voittajakuunnelma uusintana.
