Mikä silloisista Suomen kauppaloista oli ainoa, jossa viinakaupan ovet avautuivat 5.4.1932 kieltolain päätyttyä?

Oikea vastaus kuullaan Yle Radio 1:ssä klo 17.30 alkaen, jolloin kuullaan myös oikein vastanneen haastattelu. Viinasta, kieltolaista, viinakortista, kontrollista, keskioluen vapautumisesta, humalan kirouksesta ja krapulan autuudesta otetaan puheluita vastaan Kyllä kansa tietää ohjelmassa heti Päivän Peilin jälkeen klo 17.30. Puhelinnumero on 09-144 800.

Suomen hallitus on antanut eduskunnalle lakiesityksen seksin ostamisen kriminalisoinnista. Eduskunta käsittelee asiaa lähiaikoina. Tarvitaanko tällaista lakia? Siitä väittelee kaksi asiantuntijaa, tutkija Anna Kontula ja teologian tohtori Martti Esko, jotka kumpikin tuntevat työnsä kautta seksialan arkea.

Tutkija Anna Kontulan mielestä uutta lakia ei tarvita. Kontula on Seksialan liiton SALLIn varapuheenjohtaja. SALLI on prostituoitujen, pornonäyttelijöiden, strippareiden ja seksiliikkeiden myyjien etujärjestö.

Teologian tohtori Martti Esko on Luterilaisen kirkon perheasiain toimiston johtaja. Hän haluaa Suomeen pikaisesti lain, joka kieltää seksin ostamisen. Hän haluaisi kriminalisoita myös seksin myymisen.

Napit vastakkain -väittelyn erotuomari on Terttu Lensu.

(Lähetetty Radio 1:ssä torstaina 26.1.2006.)

Kun kieltolaki tuli Suomessa voimaan 1919, suomalaiset joivat vähiten alkoholia koko Euroopassa. Viinaongelman uskottavuuden vuoksi raittiusliike synnytti nopeasti myytin suomalaisesta viinapäästä, joka heikkoudessaan aiheuttaa poikkeuksellisen paljon harmia ja murhetta.

Alkoholi ja rikollisuus oli yhdistetty jo 1800-luvun lopulla. Perusteluksi hurjalle suomalaiselle viinapäälle kävivät juopumuspidätykset, joita oli tehty vuoden 1733 juoppousasetuksesta lähtien. Kertomatta jätettiin se, että muissa maissa ei juoppoja rangaistu vaan pikemminkin autettiin.

Kieltolaki demokratisoi symbolisesti alholikulttuuria ehdottomuudellaan, mutta se sai suomalaiset suosimaan väkeviä. Maassa syntyi ajattelutapa, että kaikki saatavilla oleva salaviina oli juotava kerralla pois.

Imetyksen puolesta on kampanjoitu jo 1700-luvulla. Silloin äitejä kehotettiin luopumaan maitosarvista ja tarjoamaan rintaa. 1900-luvun alussa syöttörytmi oli "preussilainen". 1920-luvullakin vielä neuvottiin pitämään tiukka roti imetystiheydessä.

Imetettiinkö teitä vai tarjottiinko kauralimaa, lehmänmaitoa, teollista vastiketta?

Eve Mantu muistelee imeväisten ruokintasuosituksia, imettämisen historiaa ja teollisen vastikkeen tuloa Suomeen.

Kuuntele:

Kuuntele/lataa mp3-äänenä

Me kaikki tiedämme, mitä kerma on. Se on sitä rasvaista nestettä, joka separoidaan eli erotellaan maidosta meijerissä. Kermassa on yli 10 prosenttia rasvaa ja sillä saa kaikki ruoat maistumaan mahtavalta.

Kaikki pohjoismaalaiset tietävät myös viilin. Viili on sitä jämäkkää hyytelöä, joka syntyy, kun Lactococcus- ja Leuconostoc-bakteerit hapattavat maitoa niin, että sen valkuaisaineet jähmettyvät. Kesällä viiliä voi tehdä itse pastöroimattomasta maidosta ja viilijuuresta.

Ehkä jokin tai kaikki näistä perusasioista ovat hämäriä toisen merkittävän maitoelintarvikeyhtiömme käyttämälle mainostoimistolle. Viime viikolla saimme nimittäin lukea lehtimainoksesta, miten kyseisen elintarvikefirman perustaja "vuonna 1929 valmistaa Helsingin kauppatorilla ensimmäiset viilit ja myy ne torin rannassa kaupungin kermalle".

Amerikkalainen elämäntapa on yksi ihmiskunnan hienoimpia saavutuksia ja sen vuoksi myös suomalaiset poimivat amerikkalaisten lifestylesta parhaat palat kuin rusinat Texas-pullasta.

Kiireinen elämäntyyli on yksi amerikkalaisjenkkien tärkeimpiä keksintöjä. Ilman sitä taloudellinen tuottavuutemme olisi vain murunen nykyisestä. Kiireinen, aikaa tuhlailematon elämä edellyttää ytimekkyyttä myös kielenkäytössä.

Tästä erinomainen esimerkki ovat akronyymit, jotka ovat viime vuosikymmenen aikana rantautuneet Suomeenkin. Tiedättehän, kun amerikkalainen ilmoittaa saapuvansa paikalle mahdollisimman nopeasti, hän ei ala muotoilla virkettä ja valikoida sanoja, koska siihen kuluisi liikaa aikaa ja kuulijan ajan kuluttaminen on epäkohteliasta. Sen sijaan amerikkalaisemme sanoo ytimekkäästi, että ETA: ASAP.

Ajattelin käyttää minulle suodun viisiminuuttisen haukkumalla humanisteja. Tätä kannattaa kuunnella sitä taustaa vasten, että olen itsekin humanisti, ja ainakin menneisyydessäni, syyllinen useimpiin asioihin, joista humanisteja kohta syytän. Sillä kunnon humanistin tavoin, aion nähdä omat vikani minua ympäröivässä kulttuurissa.

Humanisti on sitä mieltä, että hän itse edustaa kulttuuria ja ihmisyyttä maan päällä. Humanisti tietää, mikä sinulle, minulle ja koko ihmiskunnalle on hyväksi. Ja sehän on tietysti totunnaisten ajattelutapojen ravisteleminen, ihmisten erilaisuuden perinpohjainen ymmärtäminen ja kulttuuriperinnön vaaliminen. Lisäksi meille tekee humanistin mielestä hyvää se, että pohdiskelemme paitsi omia juuriamme, myös muiden juuria, varsinkin jos niistä juurista voi johtaa nykyhetkeen jotakin, mistä voi kokea syyllisyyttä ja kirjoittaa kirjan.

Kirjoittanut Tuomas Karemo

Tuli kyylättyä kahvilassa vieruspöytään. Siinä istui seurue, joka oli tutun tilanteen edessä: yhteiset puheenaiheet olivat kuivuneet kasaan, ja jotain yhteistä jutusteltavaa piti keksiä. Yksi kaivoi esiin kännykkänsä, loput seurasivat perässä. Alkoi suuri kännykkävertailu. Ilmeet muistuttivat samaa kuin Jari Tervolla lauantai-iltaisin Uutisvuodon lopussa, kun hän tutkailee saamaansa palkintoa: ai katos katos, onpas jännä. Kasvot hurmioituivat sitä mukaa, kun joku seurueen jäsen esitteli hienon nippelinappelitoiminnan omasta puhelimestaan. ”Ai mulla ei oo tommosta, mut mulla on tämmönen.” Keskustelu jatkui jonkin aikaa tällä tasolla, erilaisten piippausäänien säestämänä. Kun tekniset puolet oli kaluttu läpi ja todettu se, että ilman kännykkää ei voi elää, letkautti yksi seurueen jäsenistä seuraavasti: ”Jossain vaiheessa kännykät ovat varmaan niin kehittyneitä, että niillä saa yhteyden kuolleisiin.” Tuli hetken hiljaisuus. Joku pyöräytti mietteliäänä kännykkää pöydällä kuin lapsi hyrrää. Tuo letkaus ja sitä seurannut spiritistisen istunnon rituaaleja muistuttava kännykän pyöräytys eivät ole kaukana siitä, mihin puhelinta alun perin käytettiin.

Arvauksetkin ovat kiinnostavia! Vastaukset numeroon 09 144 800 perjantaina 20.1. klo 10.00-11.00. Puhelimeen vastaa Eve Mantu.

Oikea vastaus ja oikein vastanneen henkilön haastattelu kuullaan Radio 1:ssä klo 17.30 alkavassa suorassa lähetyksessä.

Marja Salonen kirjoittaa netissä Lukupiirin seuraavasta romaanista todella kiinnostavasti. -Vaan miten hän arvioi Ylpeys ja ennakkoluulo-romaanista tehdyt elokuvaversiot? Tässä koko artikkeli:

Jane Austenin ”Ylpeys ja ennakkoluulo” (Pride and Prejudice, 1813) on minulle lukijana kovin läheinen kirja. Se on ollut rakas tuttava jo vuosikymmenten ajan. Austen kuuluu kirjailijana Englannin 1800-luvun naisten aaltoon, joka kaikin tavoin on käynyt lähelle sydäntä. Näiden tekijöiden kynä haki eri tavoin naisen ääntä siten kuin sen vain nainen voi esiin tuoda.

Austenin romaani on suomennettu pariinkin kertaan. O. A. Joutsenen suomennos ilmestyi jo 1922 (WSOY) ja S.-L. Norko-Turjan suomennoksen ensi painos ehkä joskus 1940-luvun keskivaiheilla. Molempien tekstien yhteyteen on ollut sijoitettuna Charles E. Brockin kuvitus 1890-luvulta. Näin ollen tulkinnallinen puoli on myös ollut kovin varhain tekstin ”tukena”. Austen on kuitenkin siitä erikoinen kirjailija, että suht poikkeuksellisesti haluan tutustua hänen teksteihinsä myös alkukielellä. Tosin luen tekstiä myös Norko-Turjan suomennoksena. Kiinnostuksen kohteena tällöin on myös kuvitus.