On jotenkin jännittävää ajatella, että kaikkein vanhimpia asioita maan päällä – kiviä ja mantereita – tutkii melkein kaikkein tuorein tieteenala. Laattatektoniikka selittää planeettamme pinnan ilmiöitä mannerlaattojen liikkeiden avulla, ja sen keskeiset ajatukset hyväksyttiin yleisesti vasta viitisenkymmentä vuotta sitten. Ehkä juuri sen vuoksi laattatektoniikka on myös niin suosittu tiedotusvälineissä maanjäristysraporttien yhteydessä, saahan sen avulla ajatukset pois inhimillisestä kärsimyksestä kainalojutun tunteettoman tieteellisen analyysin avulla.

Eikä maanjäristystoimittaja ole ainoa, jota mannerlaatat kiehtovat. Kun maamme hallitus maaliskuun alussa otti vastaan filosofin laatiman tulevaisuusraportin, pääministeri ehätti Helsingin Sanomien mukaan kommentoimaan näin:

Menestyksen mannerlaatat ovat erittäin vahvassa liikkeessä.

Ilmiantajaystävämme /m pohtii näin: ”Kun mannerlaatat liikkuvat voimakkaasti, syntyy vuoria, tulivuorenpurkauksia ja esimerkiksi tsunamiaalto. Haluaako Vanhanen kiipeillä menestyksen mannerlaattojen synnyttämillä menestyksen Alpeilla, vai pelkääkö hän menestyksen aaltojen hukuttavan kaiken alleen?” Kysymys on aiheellinen. Uskomme kuitenkin, että maltillinen pääministerimme vain tarkoitti sitä, että menestys lähestyy meitä suomalaisia mannerlaatoille tyypillisellä vauhdilla 2–15 cm vuodessa ja saavuttaa Euraasian mannerlaatan jo muutaman miljoonan vuoden kuluttua!

– – –

aritoteles(at)yle.fi

Kevään uutuus on Ateneumissa avautunut näyttely Onerva ja kaupungin naiset - elämää, atmosfääriä, kuvia ja kirjoituksia naisten elämästä 1910-luvulla, siis sata vuotta sitten suuriruhtinaskunta Suomen pääkaupungissa Helsingissä.

Ottamalla esiin isoisoäitiemme nuoruuden päivät ovat taidehistorioitsija Anna Kortelainen ja lavastaja Minna Santakari tuoneet näkyville sen, mikä usein unohtuu: valokuvissa usein pönäköinä kameraan tuijottavat entisaikojen ihmiset ovat ajallaan olleet nuoria, eläväisiä ja toimivia – ja mitä tulee 1910-luvun suffragettisukupolveen, jo varsin itsenäisiä nuoria naisia.

Minun osakseni tuli etsiä radiovuosieni tuotannosta vastaavuuksia, elämyksiä joiden myötä olin aiemmin kohdannut nämä mainiot naiset, Annan kuvataiteen puolelta ja Minnan elokuvan parista. Ja löytyi – ja nyt on alustukseksi kuultavana otteita kahdesta Moninainen-ohjelmasta 2000-luvun puolesta välistä. Vaikka ollaan radiossa, niistä löytyy erilaisia kuvia, ja sangen usein kuvissa on naisia: taiteilijattaria, elokuvatähtiä, näyttelijättäriä, mutta myös sairaalapotilaita, aikansa loveen lankeavia lääkäreiden esittelemiä ”tapauksia”.

Vuonna 2004 ilmestyi teos nimeltä Anteeksi, asuuko neiti Töölössä? – elokuvakirja, joka perustui suomalaisen elokuvan kultaisten vuosien ns. still-kuviin eli valokuviin, joita otettiin kuvausten kestäessä niiden henkilöistä ja tapahtumapaikoista. Niissä otoksissa elää vanha Helsinki, näkyvät eri aikojen olohuoneet ja takapihat, niissä hengittää mennyt maailma aivan kuten L.Onerva ja kaupungin naiset -näyttelyssäkin.

Asuuko neiti Töölössä?- kirjan nimi tulee kysymyksestä, jonka nuori mies saattoi esittää pääkaupunkilaisneitokaiselle saatillepääsytarkoituksessa… Haastattelin kirjan tekijöitä Outi Heiskasta ja Minna Santakaria helmikuun lopulla 2005. Siinä ohjelman ensimmäinen osio.

Tuolloin alkoi kiihtyä perinteisten elokuvateattereiden alasajo, tuttuja ja tunnettuja leffapaikkoja lopetettiin, muutettiin ravintoloiksi, yökerhoiksi jne. Kunnianarvoisa Capitol Mannerheimintiellä, sittemmin Forum oli kiistelyn kohteena. Ehdin ohjelmassa jo todeta, että kansalaisten vetoomukset elokuvatoiminnan puolesta näyttivät hellyttävän ruotsinkielisen pääoman sydäntä: näytti siltä, että elokuvilla on keskeisellä paikalla olevassa kiinteistössä mahdollisuuksia jatkaa…

Nyt tässä ohjelman uusintavaiheessa 2010 on sitten valittaen todettava, että vanhasta Capitol-elokuvateatterista, sittemmin Forum-leffateattereitten ryppäästä ei sitten kuitenkaan jäänyt kuin muisto vain – vaikka tuota äskeistä ohjelmaa tehdessä helmikuussa 2005 toiveet olivat vielä korkealla. Oi noita vanhojen oikeitten elokuvateattereitten ilmapiiriä ja olomuotoa - kaiho valtaa mielen kun niitä muistelee. Oikea elokuvateatteri ei ole paikka, jossa popcorn paukkuu ja limsapullonkorkit poksahtelevat - enkä ylipäänsä ymmärrä, miksi väki tulee elokuvateatteriin syömään. Olen aina luullut että sinne mennään katsomaan elokuvaa… Hmmm… niin sitä ihminen erehtyy… - Elokuvateatteri Capitolin paikalla on vuodesta 2008 toiminut yökerho, niin että se siitä…

Mutta lisää naisia kuvissa ja kuvien takana… Taidehistorioitsija Anna Kortelaisen yksi tähän kokonaisuuteen sopiva haastattelu löytyi vuodelta 2006. Silloin Moninainen-ohjelman alaotsikkona oli Kohtauksia hysterian partaalta. Tuona vuonna maalis-huhtikuussa esitettiin nimellä Kohtauksia kunnianarvoisassa Lapinlahden sairaalassa erinäisiä naiskohtaloita, joista Anna Kortelainen oli kertonut kolme vuotta aiemmin teoksessaan Levoton nainen. Kirjan aiheena oli hysterian kulttuurihistoria, ilmiön, joka historiassa liimattiin kiinni nimenomaan naisiin - muistattehan nuo mm. 1800 -luvun kertomukset pyörtyilevistä naisista, raskasmielisistä naisista, hulluista naisista, jotka saivat hysteerisiä kohtauksia, jos eivät muuten saaneet tahtoaan läpi… Näinhän naisia määriteltiin … heidän tunteistaan tehtiin patologisia, heidän ihan terveet reaktionsa raivo, kritiikki, kapina, uhma nimettiin sairaalloisiksi… Lapinlahden sairaalan autenttisessa miljöössä olivat nämä muutamat naiskohtalot nähtävänä keväällä 2006… Esitys jäi mieleen ja muistikuva on vahva vieläkin …

Ohjelman lopulla on vuorossa siis Onerva Lehtinen eli runoilija L.Onerva ja kaupungin naiset . Ateneumin 1910-lukua kuvaavassa näyttelyssä ovat silmien edessä 100 vuotta vanhat kaupunkinäkymät, taideteokset, kirjoitukset ja erilaiset ilmiöt heräävät eloon katsojien silmien edessä. Oppaaksi aikakauden atmosfääriin ovat näyttelyn tekijät Anna Kortelainen ja Minna Santakari nimenneet runoilijan, taidekriitikon ja aikansa enfant terriblen L.Onervan – hänen vaiheensa, moninaiset kulttuuritoimensa niin kirjoittamisen kuin kuvataiteenkin, jopa nuoren elokuvan alalla. Aloitin kierrokseni Ateneumissa Annan ja Minnan kanssa sieltä, missä isvossikka kutsuu katsojia ajelulle katonrajaan ja missä keisari Nikolai II vierailee 1910-luvun Helsingissä…

(YLE Radio 1 maanantaina 12.3.2010 klo 9.05 - 10.00)

Nyt keskusteltiin politiikasta, vieraina Tiina Astola, Rosa Meriläinen ja puhelimessa Juhana Vartiainen.
Politiikka on kadonnut politiikasta, ihminen ei voi vaikuttaa. Yleisiä väitteitä, mutta ovatko ne totta?
Ruotsin valtiollisen taloustutkimuslaitoksen Konjunkturinstitutin tutkimusjohtaja Juhana Vartiainen arvosteli suomalaista politiikkaa liian virkamiesvetoiseksi. Tämä ei hänen mielestään ole virkamiesten vika, vaan poliittisen järjestelmän. Seitsemän eri ministerin alaisuudessa oikeusministeriössä työskennellyt
Tiina Astola taas oli hieman eri mieltä; hänen mielestään esimerkiksi eri ministerien kädenjälki näkyy kovasti siinä minkälaiseksi Suomea ohjataan. Suomi ja Ruotsi ovat muutenkin demokratialtaan erilaisia maita. Ruotsissa
puoluepolitiikkaan ei suhtauduta niin kielteisesti kuin Suomessa. Ruotsissaon myös listavaalit, eli äänestetään puolueita, joilla on selkeitä toisistaan eroavia linjoja. Puolueet valitsevat itse ehdokkaidensa järjestyksen. Tämä kaikki siis ennen vaaleja. Suomessahan käy niin, että kun joku kehtaa ehdottaa jotain konkreettista ennen vaaleja - siis muuta kuin yleistä toivo- unelma- tai hyvinvointivaltiohöpinää- muut puolueet nuijivat sen yleensä maanrakoon, eivätkä ehdota mitään tilalle. Näin kävi keskustan työreformille vähän yli kymmenen vuotta sitten. Silloin kepu hävisikin vaalit, mutta kokoomus ja demarit toteuttivat suunnilleen samat asiat hallituksessa, mitä olivat ennen vaaleja vastustaneet.

Rosa Meriläisen uusi kirja Valtio on yllättävän konservatiivinen. Siis hyvällä tavalla. Hänen mielestään tylsä puoluepolitiikka on tärkeää ja demokratia toimii Suomessa kohtuullisen hyvin. Monesti ne jotka valittavat vaikutusmahdollisuuksien pienuudesta, eivät oikein tunnu ymmärtävän sitä että demokratia ei tarkoita sitä että tehdään juuri niin kuin itse haluaa. Usein haukuttu byrokratia toimii myös kansalaisen suojaksi; kun viimeisimpiin hötkyilyihin ei lähdetä aina mukaan, ei tehdä myöskään isoja virheitä. Demokratia toimii parhaiten, kun mikään ryhmä ei ole oikein tyytyväinen.

Mutta entä sitten käytäntö; miksi suomalaiset pikkupaikkakunnat ovat täynnä rumia ABC- ja Masku-rakennuksia,jopa ihan keskustassa? Tärkein paikka demokratialle on kuitenkin paikallistasolla, eli tylsässä kuntapolitiikassa.
Siksi on hassua, että juuri kunnallispolitiikka on monelle harrastelua. Siitähän ei edes makseta kuin naurettavan pieniä kokouspalkkioita, kun taas kansanedustajat saavat ihan kohtuullista kuukausiliksaa.

Ei ole kirkossa kuulutettua, että jokainen suomalainen käy tänäkään pääsiäisenä kirkossa, vaikka kyseessä onkin hartaan kansamme suurin kirkkopyhä. Se on kuitenkin varmaa, että sen jälkeen, kun piispa Henrik esikuntineen kristinuskon vastahakoisille suomalaisille toi viimeisenä Euroopassa reilut 700 vuotta sitten, puheenpartemme on kyllästynyt paitsi raamatusta kumpuavilla ilmauksilla, myös kirkonmenoon pohjautuvilla sanonnoilla.

Kuten nyt se, onko jokin niin varmaa, että se olisi kirkossa kuulutettua. Kirkolliset kuulutukset ovat eri asia kuin tavalliset kailotukset. Nykyään kuulutukset liittyvät ihmisen keskeisiin elämänvaiheisiin – syntymään, avioliittoon ja kuolemaan – mutta ennen vanhaan kuulutuksilla hoidettiin yleistä tiedonvälitystä laajemminkin. Jumalanpalveluksen yhteydessä tiedotettiin käräjistä, yhteisen viljamakasiinin hoidosta, markkinoista ja jopa tarjolla olevista työtilaisuuksista ojituksesta uittoon. Sitten tulivat lehdet ja muut maalliset tiedotusvälineet ja jumalanpalveluksissa saatettiin keskittyä saarnaamaan Jumalan sanaa, joka arkena pelkistyi merkitsemään korkeimmalta auktoriteetilta todeksi todistettua asiaa.

Yhäkin kokoukset saattavat alkaa sillä, että joku kertoo, mikä on päivän epistola. Epistolahan on alkuseurakuntalaisille osoitettu kirje, joita Uudessa Testamentissa on 21. Perinteiseen jumalanpalveluskaavaan kuuluu lukea ote jostain epistolasta.

Messuaminen ja saarnaaminen ovat saaneet kirkon ulkopuolella hiukan rasittavan toiminnan sävyn. Kumpaankin liittyy oman totuuden yksipuolisen paasaamisen vaikutelma, mikä luonnollisesti on kaukana niistä erinomaisista asioista, mitä messu ja saarna alunperin ovat tarkoittaneet. Tämänhän tietävät kaikki, jotka eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jostain syystä papin kyyditseminen on Suomessa katsottu oleelliseksi kokemuksen mittariksi.

Mutta lyhyestä virsi kaunis, nyt jätämme fraasit ja kliseet ja pohdimme äsken mainitun saarnaamisen olemusta. Ovatko suomalaiset saarnat tylsiä? Pitääkö saarnan olla tylsä? Saako saarna olla kiinnostava? Mitä saarna yrittää olla? Käytännöllisen teologian dosentti Tapio Lampinen tietää.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyaikaisen romaanitaiteen perustajana pidetään Miguel de Cervantesin romaania Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen, jonka ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 405 vuotta. Kyseisen teoksen kohtaus, jossa yhä harhaisemmaksi käyvä surullisen hahmon ritari Don Quijote luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja karauttaa peitsi ojossa taistelemaan niitä vastaan, on noussut yleismaailmalliseksi vertauskuvaksi turhasta taistelusta.

Niinpä seuraava tammikuisen Iltalehden urheilusivujen lause saakin mietteliääksi:

Suomen joukkue on usein lähtenyt turnauksiin altavastaajana, mutta noussut silti taisteluun tuulimyllyjä vastaan.

Kuulija-ilmiantajamme Ayce pohtii persoonallista ilmausta näin:

”Voittohaaveetkin ovat siis vain harhaa, koska vastustajatkin ovat kuviteltuja”.

Ja kyllähän sen näkee Aristoteleen kantapään fraasirikossantarmikin, että kyseinen urheilukirjoittaja on lukenut liikaa ritariromaaneja eikä hänen aseenkantajansa ole saanut taottua hänen päähänsä järkeä jotta hän tajuaisi, että turha lähteä kirjoittamaan tuulimyllytaisteluista, jos joutuu ratsastamaan niin laihoilla tiedoilla, että kylkiluut näkyvät.

Säälistä päästämme kirjoittajan vapaaksi harhailemaan Rosinantensa kanssa ja etsimään naapurin maalaistyttöä, jota poloinen luulee prinsessaksi.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Näin keväällä hankien sulaessa ja paljastaessa laiskojen koiranomistajien talven aikana lumeen jättämät koirankikkareet on sopiva aika palata taannoiseen pohdintaamme siitä, miten virheellinen ilmaus vallan vahtikoira tiedotusvälineille on. Silloinhan päädyimme siihen, että vallan vahtikoira ei vahdi vallanpitäjiä vaan se vartioi vallanpitäjien rauhaa.

Kuulijamme tohtori Kaalio on lähettänyt meille seuraavanlaisen ehdotuksen tiedotusvälineiden roolin selkiyttämiseksi:

”Voisiko vallan vahtikoira sittenkin olla vallan paimenkoira? Pitäähän paimenkoira lauman kasassa ja estää sen jäseniä eksymästä tai harhautumasta.”

Jos tiedotusvälineet olisi vallan paimenkoira, pitäisikö se huolta siitä, että poliitikkojen karjasta kukaan ei eksy, vai siitä, että äänestäjien lammaskatras pysyy siellä missä pitääkin? Ikävä kyllä jälkimmäinen on lähempänä ilmauksen merkitystä, eikä tämä homma varmaan kiehdo ainuttakaan ministerin virkavirhettä kärkkyvää journalistia.

Alkaa harmillisesti näyttää siltä, että mikään koira ei tiedotusvälineiden malliksi kelpaa, koska koiralla on aina isäntänsä. Miten olisi koiran villi esi-isä, susi? Siinähän se on, susi, itsenäinen laumaeläin, joka kriittisesti seuraa ihmisten puuhia sopivalta etäisyydeltä! Sovitaan siis, että vallanpitäjiä valppaina valvovat tiedotusvälineet ovat tästä lähtien vallan susi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus tilanteet vaikuttavat aluksi aivan hirveiltä, mutta hetken kuluttua hommeli onkin kääntynyt ihan hyväksi. Ei siis kannata huolestua, jos vaikkapa joku julkkis pukeutuu niin usein nahka- ja turkisvaatteisiin, että tuntuu siltä, että hän yksin saattaa maailman uhanalaiset turkiseläimet sukupuuttoon.

Maailman suurin eläinten oikeuksia puolustava järjestö PETA valitsi hiljan Catherine Zeta-Jonesin maailman huonoiten pukeutuvaksi julkkikseksi, koska tämä pukeutuu mielellään eläinperäisiin vaatteisiin. Ilta-Sanomat uutisoi tärkeää tapahtumaa helmikuun puolivälissä ja siteerasi PETAn tiedotetta, joka perusteli valintaa näin:

Lehmännahkahousuissaan, rumassa kettutakissaan ja mauttomassa alligaattorilaukussaan Catherine Zeta Jones näyttää siltä, kuin raivaisi Nooan arkkia veitsi kädessä.

Kyllä: kuin raivaisi Nooan arkkia veitsi kädessään. Näin näyttelijän murhanhimoinen pukeutumispolitiikka kääntyi onnelliseen välitilinpäätökseen, kun se synnytti näin upean kuvailmauksen!

Nyt vaan sitten odotellaan, että 40 vuorokauden sade lakkaa ja näyttelijä Zeta-Jones rantautuu Ararat-vuorelle, jolloin selviää, moniko eläinlaji on arkissa elossa säilynyt.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Kainuhun kansa ah arpasi lyö!

Oulun yliopisto, joka perustettiin aluepoliittisista syistä nelisenkymmentä vuotta sitten päätti ajaa 110 vuotisen tulosavastuullisen Kajaanin opettajankoulutusyksikön alas. Mielenkiintoista, miten 1974 Oulun yliopistoon liitetty Kajaanin menestyksekäs yksikkö muodostui silmätikuksi ja riipaksi. Päätös on sydämetön Kainuun kulttuuriselle maisemalle. Se vie sadalta ihmiseltä, tutkijalta ja opettajalta työn ja viideltäsadalta opiskelijalta tulevaisuuden näyn?

Kajaanin opettajainkoulutus on yritetty ajaa alas kolme kertaa aiemmin. Edellisen kerran 90-luvun laman vuosina jolloin Kainuun onneksi politiikan huipulta löytyi maakunnallisen korkeakoulusivistyksen suoraselkäisiä puolestapuhujia. Ei pelkkiä sulavasanaisia kuoria. Kun Kajaania yritettiin kaataa 1960-luvun lopulla jyrähti Kekkonen ja korpimaan sivistyksen kehto sai jatkaa elämäänsä. On aivan poikkeuksellista, että 1640 alkaneen suomalaisen yliopistolaitoksen historiassa ajetaan Kajaanin tapainen toimiva yksikkö alas. Jostain kumman syystä ei alueellisille fiskaaleille kuten Kajaanille löydy nyt porvarihallituksen masinoiman uuden yliopistolain aikana tukea. Ei näy ryhtiä Keskustapuolueessa, joka aikoinaan elämöi olevansa maakuntien ääni. Ei löydy tahtotilaa Kokoomuksestakaan, joka juhlapuheissa maalailee koulutuksen ja sivistyksen korskeita arvopuheita. Ja vihreät nyt ovat ihan yksi ja sama. Ei kuulu solidaarisuutta OAJ:stä, Akavasta. Kusi sukassako ihmisten tulevaisuutta rakennetaan. Aivan kuin pienemmät fiskaalit eli Hämeenlinna, Savonlinna ja Rauma pelastaisivat nahkansa vaikenemalla kun Suomesta tehdään 5 kasvukeskuksen maa. Väärin. Sinä siellä olet seuraavana jonossa poistettavien listalla!

Moraalisesti on alamittaista, että Kainuun kansa on jäänyt yksin puolustamaan maakunnan elinvoimaisuuden kannalta keskeistä sampoa. Iso voi jyrätä pienen. Keskus periferian kuten niin usein on tapahtunut. Mutta vaihtoehto on olemassa. Hyvä elämä voi olla myös toisaalla. Syrjästä käsin Helsinki on kaukana. On olemassa toinen vaihtoehto kaiken keskittämisen sijaan. Kaikkien kukkien voisi antaa kukkia,

Mistä politiikasta tässä on kyse?
Minkalaisia hallinnollisia vääntöjä on Oulun yliopiston ajaman päätöksen takana?
Minne kuuluvat KOKYn aktivistien visiot?

Suorassa lähetyksessä Kainuun radion studiossa ovat lehtori Pentti Mankinen ja opiskelija-aktiivi Toivo Peppanen sekä Oulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan dekaani, professori Riitta-Liisa Korkeamäki ja puhelimen päässä
opetusministeri Henna Virkkunen sekä korkeakouluneuvos Ari Saarinen opetusministeriöstä.

Taantuuko taika ja vanhoillisuus?

Lapsen lyöminen on alhaisinta mitä aikuinen ihminen voi tehdä. Alemmas pääsee vain jos aikuinen on aseistettu sotilas joka lyö lasta.

Defence for Children international –järjestön raportti viime vuoden kesäkuulta kertoo karua tarinaa: israelilaissotilaat lyövät ja potkivat jopa 10-vuotiata lapsia.

Lasten kovakourainen käsittely on nähtävästi hyvä tapa saada lapsi tunnustamaan.
Minä uskon sen.

Miksi me yhä edelleen - vuodesta toiseen - annamme israelilaisten kohdella palestiinalaisia rikollisen epäinhimillisellä tavalla?

Tärkein kysymys kuitenkin lienee tämä: miten kansa joka on kohdannut niin paljon julmuutta, kykenee aiheuttamaan toiselle yhtä paljon tuskaa?

Minä ainakin ajattelisin että jos tietäisin mitä kärsimys on, silloin en missään nimessä haluaisi aiheuttaa kärsimystä kenellekään toiselle. En mistään hinnasta.

Valitettavasti minun on todettava että israelilaiset hyvin usein todistavat minun olevan väärässä.

Näyttääkin siltä että jos on itse kärsinyt, silloin mielellään pannaan muutkin kärsimään.

(Ohjelma lähetetään uusintana YLE Tadio 1:ssä 2.6.2010 klo 9.05 - 10.00)

Kuolinilmoitusten taakse mahtuu tuhansia tarinoita. Päällepäin ilmoitukset saattavat vaikuttaa latteilta ja itsestään selviltä.

Prof. Riitta Jallinoja on kuitenkin kohdistanut katseensa myös siihen, mikä ilmoituksista ei heti pistä silmään.

Kenen nimi on ensimmäisenä, kuka on jätetty kokonaan pois? Miten ilmoitukset laaditaan, jos takana on kolme avioliittoa...

On ilmoituksia, joissa on vain yksi muistaja, ja toisilla koko elämän henkilökaarti kulkee mukana kuolemaan saakka. Olivatko he onnellisia?