En ole vuosikausiin uskaltanut katsoa lattiarajaan tietokonepöytäni taakse. En luultavasti enää edes tietäisi mihin kaikkeen siellä lojuvat johdot risteilevät. Pienen, mutta tehokkaan lisäsotkun antaa 5.1 kaiutinjärjestelmä sekä tusinanverta usb-piuhoja, jotka päätyvät täysin tarpeettomiin lisälaitteisiin. Multimedia, sekä niihin kuuluvat laturit, muuntajat että erilaiset kotitalous vempeleet loistavat yöpimeillä pienin punaisin ja vihrein led-valoin. Miellyttävästi hohtavat kellontaulut siellä täällä elävöittävät osin hämyistä asuntoa. Miksi turhaan ihmetellä alati nousevaa sähkölaskua. Vielä muutaman lisälaitteen voimalla voisin luultavasti valaista asunnon ilman perinteisiä valaisemia. Odotan innolla hybridimedian tuloa. Mikä ”happy, happy, joy, joy” tunne tulisikaan puhuvasta kukkaruukusta!

Heikki Niskanen

Ohjelmassa esiintyneet www-osoitteet:
www.blender.org
http://weather2.savonia.fi/

(YLE Radio 1 maanantaina 27.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Alkuun jatketaan Ilmari Kiannon muistelmien parissa. Mirjami Polkusen toimittama ohjelmasarja on vuodelta 1954. Tällä kertaa jatketaan opintojen parissa otsikolla "Ylioppilaasta maisteriksi". Ensi töikseen Kianto osti sadalla markalla käytetyn frakin, koska ei sitä viisaustieteitä siihen aikaan ilman frakkia opiskeltu. Professoritkin saattoivat tenttiä oppilaita sohvalla maaten. Opintojen ohella ehti Kianto toki harrastaa muutakin elämää, mieleen painui mm. Juhani Ahon tapaaminen Kämpin kahvilassa.

Toisessa tarinassamme palataan entisaikojen elämään maaseudulla. Niilo Ihamäki haastatteli vuonna 1967 Vieno Anttilaa. Aiemmin maatiloilla elettiin liki luontaistaloudessa. Eläimet teurastettiin omalla tilalla. Emäntä Vieno Anttila muistelee kuinka vuosisadan alussa paikkakunnan teurastaja tuli Oriveteläiseen taloon ja löi teurastettavia eläimiä kirveellä päähän. Pyssyjä ei tuolloin vielä ollut. Kaikki käyttökelpoinen otettiin talteen verta ja suolia myöden.

Päätteeksi porhalletaan vepsäläiskyliin. Tammikuun 5. vuonna 1942 pakotti ihmisiä pakkomuuttoon. Ensio Sevon kierteli alueella ja pakisi paikallisten kanssa, vaikka se kielierojen puolesta välillä vaikeaa olikin.
Toukokuun ajan liikutaan enemmänkin Karjalassa. Olemme saaneet useita yhteydenottoja joissa on pyydetty uusimaan vuoden takaista Karjala-sarjaa, ja nyt toukokuussa tähän pyyntöön vastataan neljän ohjelman uusinnalla.

Keskiviikkona 28.1.2009 klo 13.25 ja uusinta torstaina 29.1. klo 17.40. Ohjelma on kuultavissa oikealta palstalta viikon ajan ensilähetyksen jälkeen.

Hugo Wolf on innostunut Johann Wolfgang von Goethen Mignon-lauluista, jotka
sisältyvät Goethen romaaniin Wilhelm-maisterin oppivuodet. Laulut huokuvat runon
minän kaipausta jonnekin kauas vuorten taa, maahan jossa sitruunat kukkivat.
Mignon-tyttönen siinä kaipaa takaisin kotimaahansa Italiaan, josta
hänet on ryöstetty sirkus-seurueen matkaan. Hän joutuu jo keskenkasvuiseksi
temppujen tekijäksi sirkukseen ja pakotetaan aikuistumaan liian varhain.

Kun Wilhelm-maisteri sitten näkee hänet sirkusseurueessa, jossa häntä ei kovin hyvin
kohdella, hän ostaa tytön vapaaksi. Näin Wilhelmistä tulee Mignonin suojelija, jonka
kanssa tyttö haluaisi matkustaa takaisin kotimaahansa, näyttääkseen hänelle sen
kauneuden.

Runon taustalla on tietysti myös runoilija-Goethen kaipuuta ja ihailua Italiaa kohtaan,
jonka luonto ja antiikin muistomerkit kiehtoivat romantiikan ajan runoilijoita.

Kuka olisi voinut olla laulun kolmas tulkitsija, nythän ohjelmaan mahtui niitä vain
kaksi. Voisi kuvitella, että tästä laulusta on parempiakin tulkintoja olemassa?

EU-parlamentti vaalit lähestyvät, mutta näistä vaaleista eivät kansalaiset ole tähän mennessä juurikaan kiinnostuneet. Äänestysprosentti on EU-vaaleissa jäänyt aina alhaisemmaksi kuin muissa vaaleissa. Euroopan unioni on jäänyt suomalaisille etäiseksi. Kaikki muistavat kurkku- ja tervadirektiivit, mutta harva pystyy kertomaan niistä päätöksistä jotka ovat todella vaikuttaneet meidän elämäämme.
Esimerkiksi unionin perustuslaista on käyty meillä hyvin hataraa keskustelua, eikä mahdollisen lain seurauksista ole kansalaisilla täyttä käsitystä.

Uusi parlamentti joutuu taistelemaan finanssikriisin, ilmastonmuutoksen, ruokakriisin ja EU:n laajentumisen kanssa. Unionille tullaan todennäköisesti valitsemaan myös oma presidentti ja ulkoministeri. Yhä suurempi osa kansallisesta päätöksenteosta tullee siirtymään Brysseliin. Olisi demokratian kannalta ensiarvoisen tärkeää että meilläkin havahduttaisiin keskustelemaan unioniin liittyvistä asioista siltarumpujen sijaan.

Mitä EU:lle pitäisi tehdä jotta sen kiinnostavuus kansalaisten keskuudessa kasvaisi? Miten tilanteeseen pitäisi suhtautua kotimaassamme? Euroopan unionin tilannetta ovat Tuomas Enbusken suorassa lähetyksessä pohtimassa parlamentin jättävä Reino Paasilinna Strasbourgista käsin, Pasilan studioon saapuvat Ulkopoliittisen instituutin tutkija Aaretti Siitonen ja kansalaisaktivisti Mirva Tossavainen.

(YLE Radio 1 torstaina 23.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Pakina: Karoliina Kantelinen

Työn lomassa laulelu, soitto, runoilu, yhteiset iltaviihdykkeet, vapaa-aika, työ ja elämän kiertokulkuun liittyvät rituaalit. Kaikki tämä itselle ja yhteisölle, jumalille ja luonnolle. Siinä kansan tuhatvuotinen musiikkielämä pähkinänkuoressa.

Nykyisellä koulutustasolla kansanmusiikki on määritelty monin kerroksin ja kansanmusiikkia harjoittaville on kehittynyt tietyt raamit, joiden sisällä kuitakin tyylilajeja esitetään. Kun kansanmusiikista tuli ns. opetusaine, niin se tuli myös julkisesti arvioitavaksi. Säännöstöjen tuntijat arvioivat miten hyvin esiintyjä täyttää nämä tyylilajien raamit. Vaarana on, että esiintyjä alkaakin toteuttaa vain näitä odotuksia.

Monet viimeaikaisista esiintymisistäni ovat olleet paljolti juuri arviointilähtöisiä. On pitänyt pärjätä, todistaa, edustaa tai myydä musiikkiaan. Itselleni tärkeitä ja hienoja tapahtumia kaikki. Ongelmanani on nyt se, että laulamisen iloni on vaarassa kadota, kun esiintymistään on joutunut heijastamaan ajatukseen: kelpaanko. Ehkä siksi olen alkanut miettiä kenelle oikein esiinnyn.

Kollegojen kanssa treenaaminen, tiiviit periodit tai viikoittaiset harjoitukset ovat sekä henkilökohtaisen muusikkouden että yhteisen soinnin kehittämistä varten. Harjoitustilanteessa mietitään, kokeillaan, hiotaan, valmistetaan ohjelmistoa, mutta myös viihdytään. Projektin alussa musiikkia vie tekemisenpalo ja yhdessä soitetaan sitä mikä ryhmän mielestä kuulostaa hyvältä. Kuitenkin niin usein konsertin lähestyessä muusikoiden itsekritiikki kasvaa ja toistuvat lausahdukset: ”voiks näin tehä”, ”mitä muut muusikot tästä sanovat”, ”muista ammattimaisuus, tekninen osaaminen, tämä on näytönpaikka” täyttävät tilan. Kolme kovaa Veetä: ”vastuu, virheettömyys, virtuoositeettisuus” alkaa painaa otsalohkoa. ”Seis! Hetkinen! Kenelles tätä musiikkia tehdäänkään?” Musisoinko ihmisille vai onko tekemiseni arvottamisen taustalla toiset ammattilaiset.

Kansanmusiikin genre on kaikessa noususuhdanteessaan silti vielä marginaalissa. Tästä syystä yleisössä istuu enimmäkseen kansanmusiikin harrastajia ja ammattilaisia.

Esiintymään mennään tietenkin työn merkeissä ja nauttimaan siitä mitä tekee, mutta etenkin tuottamaan kuulijoille eli kansalle kokemuksia. Epävirallisissa tilanteissa sitä musisoi ystäville ja yhtyekavereille siinä hetkessä, sen hetken tunteella. Mutta kun jamittelu ja harjoittelun tulokset siirretään areenalle, asenne muuttuu. Kanssasoittajasta saattaa tullakin itselle arvioija ja kuuntelijasta ”uhkaava mörkö”.

Itse konsertissa kuulijana ollessani sitä nauttii ja vastaanottaa musiikkia ilman jokahetkistä analysointia tai kriittistä asennetta. Niin usein muusikkoystävät ovat esiintymisensä jälkeen kysyneet: ”kuuluiko moka?” Ja niin usein olen vastannut takaisin kysymyksellä: ”Anteeksi mikä moka? Minä vain kuuntelin”

Tällaiset hetket tulisi myös itse muistaa keikan jälkeen. Yleisössä istuu musiikkini ystäviä. Ihmisiä, jotka ovat tulleet puhtaasti nauttimaan kuulemastaan. Kiitos siis teille, joille saan esiintyä ja suurkiitos teille, joiden musiikista saan nauttia.

Palaan kuitenkin vielä hetkeksi miettimään onko laulamiseni tarkoituksena olla yleisölle kokemuksia antavana vai näytteenä musiikin ammattilaiselle? Tunne- tai musiikkikokemuksen antaminen ns. tavalliselle kuuntelijalle tuottaa itselleni aitoa iloa. Kaikenkuulleen asiantuntijan kehu taasen hivelee itsetuntoa. Arvioijan positiivinen palaute kehittää taiteilijaa teknisesti parempaan esitykseen, mutta sitä kautta myös vielä voimakkaampaan yhteiseen tunnekokemukseen.

Kun oma musiikillinen auktoriteettini tokaisee esiintymiseni jälkeen, että: ”hienosti meni”, niin ei voi kuin nöyränä kiittää ja olla onnellinen saamastaan kommentista. Koskettavinta on kuitenkin se, että vielä kuukausi konsertista ”tavallinen toimistotyöntekijäkansalainen” kiittää vaikuttavasta musiikkielämyksestä. Niin juuri. Heillehän me pääasiassa esiinnymme. Rehellisinä siinä musiikissa, jota kukin tekee.

Kansanmuusikkona voin olla tyytyväinen, kun esiintymisiä ja opetustyötä on
riittänyt niin harrastus- kuin ammattitasolla. Silloin kun yksikin kuulija naurahtaa tai liikuttuu tai yksikin opiskelija oppii jotain uutta, on työni tehtävä saavutettu. Se yksi ja omakin päivä on pelastettu. Ja voi sitä sydämen riemua, kun tuntematon lapsi juoksee yleisön joukosta halaamaan ja kuiskaa: ”Kiitos, ihana esitys.”

Karoliina Kantelinen, Helsinki
FM, Laulaja ja tohtorikoulutettava

Apu Afrikkaan valuu hukkaan. Läntinen tekniikka ei etelän köyhiä pelasta. Tukirahat menevät rikkaille vallanpitäjille, aseisiin ja heimosotiin.

Näitä väitteitä on meillä kuultu niin kauan kuin kehitysapua on annettu.

Huoli muista kansoista heräsi Suomessa 1960-luvulla. Tuolloin esiin nousivat mm. nimet Jaakko Iloniemi ja Martti Ahtisaari. Miten ovat asiat nyt kun kansainvälisyysaate on tullut keski-ikään ja lähialueitakin tuetaan?

Lahjoitukset auttavat köyhiä maita kuuluu Ennakkoluuloja -sarjan viikon väite. Sen totuusarvoa puntaroivat Solidaarisuuden toiminnanjohtaja Miia Nuikka ja toimittaja Jukka Arvassalo.

(YLE Radio 1 torstaina 23.4.2009 klo 12.15 - 12.30, toinen lähetys perjantaina 24.4. klo 18.00.)

Ruuasta on tullut meille hyödyke jota emme enää osaa kunnioittaa. Silloin kun länsimaista loppui nälänhätä ja kaikille alkoi – ainakin noin periaatteessa – riittää ruokaa, silloin menetimme myös kosketuksen ruuan arvostukseen.
Kun talouskasvu hyytyy, ihmisillä jää entistä vähemmän rahaa käteen – ja tietenkin se lenkkimakkara. Laman myötä lenkkimakkaran myynti on lähtenyt kasvuun.
Suomalainen on niin vieraantunut ruuasta, ettei suomalainen enää osaa syödä kaalia, perunaa ja lanttua. Porkkanaa saatetaan syödä, mutta vain jos se on raastettua ja siihen on sekoitettu rusinoita.

Ruoka on myös järjettömän vaarallista.
Varsinkin sellainen ruoka jota ihmiset itse valmistavat kotona – se on suorastaan tappavaa.Moni haitallinen aine syntyy nimittäin siinä vaiheessa kun ruoka paistetaan tai grillataan.
Siksi teollisesti valmistettu ruoka saattaa olla jopa satoja kertoja terveellisempää kuin kotona valmistettu. Joskin se on pakattu vaarallisiin kääröihin.

Onneksi on sentään yksi ruoka jota voi nauttia hyvällä omallatunnolla. Se selviää kun kuuntelet ohjelman loppuun.

(YLE Radio 1 keskiviikkona 22.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Olen ennekin kirjoittanut radion näkymättömyydestä. Nyt taas hiukan siitä.

Kuten tiedämme, näkymättömyys on radion ominaisuus. Siihen ei liity mitään visuaalista, ellei sitten ns. mielikuvia pidetä visuaalisina. Radiota ei voi eikä kannata, ainakaan valittavassa mielessä, määrtiellä puutteen, visuaalisuuden puuttumisen kautta. Niinkuin ei maalaustaidettakaan kannata määritellä kolmiulotteisuuden puuttumisen kautta.

Meidän aikamme on erityisen visuaalista juuri nyt. Kaikki mahdollinen pitää visualisoida, puheluista rakkauteen. Näkymätön tuntuu nyt olevan ikäänkuin liian abstraktia, vasta visuaalisuus, näkyvyys, tekee asioista olemassaolevia, koska niillä on silmin havaittava hahmo.

Netissä on paljon tarjolla audiota, kuunneltavaa, näkymätöntä, materiaalia, mutta netti, miljardien liikkumattomien ja liikkuvien kuvien ruutuna on niin visuaalinen, että ääntäkin on siellä yritettävä kaikin keinoin kuvittaa. Ja tämähän taas köyhdyttää ääntä. Ääni ei tarvitse kuvaa. Musiikkia pystytään kuuntelemaan ja kuunnellaankin ilman visualisaatiota, mutta kyllä musiikin visualisointi, ns. musiikkivideot, työntyy joka paikkaan.

Näkymättömyys suo minulle kuulijana mahdollisuuden kahdenkeskiseen ja vapaaseen suhteeseen äänilähteen, vaikkapa radion kanssa, kun taas visuaalisuus määrittelee ja rajaa, värittää ja antaa muotoa, niin että oma persoonallinen osuuteni pienenee. Minä vain kulutan, en uusinna. Radio on uusintamisen väline.

Tällä vanhalla marxilaisviritteisellä käsitteellä tarkoitan sitä, että näkymättömyys ja kuunteleminen viedessään minut itseni ja kokemiseni sisälle, tavallaan lataavat minuun energiaa. Uuusintavat minua. Antavat uusia kykyjä. Kristillisestikin voi sanoa: tekevät uudeksi.

Niin kauan kuin ihmiset ovat tehneet taidetta, musiikkia ja kertoneet tarinoita, toiset ihmiset ovat arvioineet näitä teoksia. Niin kauan kuin on ollut taitelijoita, on siis ollut myös kriitikoita. Nykyään kritiikillä tarkoitetaan lähinnä sanomalehtien kulttuurisivuilla julkaistavia arvosteluja, joita tekevät eri aloille erikoistuneet kulttuuritoimittajat, lehden avustajat ja eri alojen taiteilijat.

Periaatteessa arvostelun tekijän tehtävä on helppo: tutustua taideteokseen ja kertoa siitä lukijoille. Mutta kun taidesuuntauksista on käyty vilkasta keskustelua ja aiheista on kehitelty teorioita jo satojen vuosien ajan, ei ihme, että kriitikollakin voi mennä sormi suuhun. Usein tilanne ratkaistaan niin, että kirjoitetaan niin vaikeaselkoinen arvostelu, että siitä ei saa tolkkua kuin toinen arvostelija.

Jos taiteilijoilla on oma kielensä, myös arvostelujen tekijät ja lukijat haluavat erottua muista taidekenttien ryhmistä viljelemällä omaa termistöään. Niinpä saamme lukea lehdestä, että säveltäjä B. "rakentaa sointipilareita ja verkkaan kulkevia laavasuistoja". Tai että taideteoksen keskiössä on "katkoksesta johtuva tyhjyys". Kriitikoiden kieli on joskus niin kaukana normaalista yleiskielestä, että heidän tekstejään julkaisevan lehden on julkaistava palstaa, jossa selitetään arvostelijoiden termejä. Helsingin Sanomien Terminaattori-palstalla kriitikko selvitti taannoin eräässä arvostelussa käyttämäänsä sanaa metonymia. Joka tarkoittaa sitä, kun jostain asiasta puhuttaessa siihen viitataan mainitsemalla siihen läheisesti liittyvä asia.

Suurin osa taiteilijoista sanoo, etteivät he välitä kritiikistä, mutta pahimmillaan taiteen tekijän toimeentulo voi riippua siitä, arvioidaanko teos arvostetussa lehdessä vai ei. Niinpä arvostelut ovat muutakin kuin teoretisoivaa sanahelinää teoksen teemoista. Kuuluisimpia tällaisia arvosteluja ovat August Ahlqvistin määrätietoinen Seitsemän veljeksen mollaaminen 1800-luvulla ja Toini Havun tuomitseva näkemys Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta.
Ahlqvistin kritiikki meni jopa niin pitkälle, että vielä Kiven kuoleman jälkeenkin hän kirjoitti runoilijasta ivarunon: "Muut’ en mä ollut kuitenkaan/ Kuin taitamaton tahruri/ Ja hullu viinan juoja vaan".

Vähemmän tunnettu suomalaisen taidekritiikin merkkipaalu on Hymy-lehden reportterin Veikko Ennalan näkemys jazzpianisti Keith Jarrettin konsertin televisioinnista vuonna 1980: "Puolitoista tuntia kilikalikilikali, voi jeesusperkele".

Tällaisten teosta tulkitsevien ääripäiden välimaastossa operoivat arvostelijat, joihin tuhannet taiteenystävät voivat luottaa. Esimerkiksi kaikki vuonna 2006 eläkkeelle jääneen Mikael Fräntin elokuva-arvostelujen lukijat tiesivät aivan tarkkaan, mitä tarkoitti, kun hän mestarillisen napakoissa neljän-viiden virkkeen elokuva-arvosteluissaan tuomitsi jonkun näyttelijän ”rutikuivaksi maneeripökkelöksi” tai ylisti toista ”kuulaana naishahmona”.

Mistä tulevat kriitikkojen ihmeelliset ilmaukset? Voiko taiteesta muuten puhuakaan? Onko kritiikkislangi toivoton yritys kääntää taide sanalliselle kielelle? Yksinkertaistaako internetin taidekeskustelujen demokratisoiva vaikutus teoksista puhuttua kieltä vai päinvastoin? Suomen arvostelijain liiton lehden päätoimittaja ja pitkän linjan taidekriitikko Otso Kantokorpi lähti kanssamme "tutkimaan välitiloja ja halkeamia".

– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vuosi sitten maamme sai uuden ulkoministerin, kun Ilkka Kanerva siirtyi syrjään ja Alexander Stubb tarttui salkunkahvaan. Muutos näytti radikaalilta, vaikka miehet ovat saman puolueen väkeä. Kanerva oli väistyessään tasan 60-vuotias, Stubb virkaan astuessaan tasan 40-vuotias. Kanerva on valtiotieteen maisteri Turun yliopistosta, Stubb opiskeli USA:ssa, Sorbonnessa ja London School of Economicsissa filosofian tohtoriksi. Kanervan laji oli 800 metrin juoksu, Stubbin lajit ovat maraton ja triathlon.

Mutta yhdessä asiassa mikään ei muuttunut: Suomen ulkoministerin retoriikka on yhä omaa luokkaansa muihin poliitikkoihin verrattuna. Ilkka Kanervan verbaalinen pyöritys on jo oma käsitteensä, mutta osaa Stubbkin. Koskaan aiemmin ei ministeri ole puhunut toimittajille vaikeista asioista rennolla puhekielellä vaikuttaen silti asiantuntevalta ja luotettavalta alansa auktoriteetilta. Ja edeltäjänsä lailla myös Stubb taitaa kiehtovat kielikuvat. Maaliskuun alussa saimme lukea lehdestä jutun, joka siteerasi ulkoministeriämme näin:

On mahdollisuuksien ikkunassa tavata Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton (...) huhtikuun alussa.

Kyllä, ulkoministeri käytti ilmausta mahdollisuuksien ikkunassa. Tämä on tietenkin suora käännös amerikkalaisesta termistä window of opportunity, jonka juuret ovat 60-luvun avaruuslentojen ja 80-lukulaisen liberalismin maailmassa.

Siinä on kuitenkin mukana roima annos runollisuutta, mielikuva ikkunasta, josta meidän mahdollisuutemme näkyvät. Ei mikään kristallipallo vaan avara maisemaikkuna! Sellaisesta tiirailee työkseen mies, joka vastaa meidän kaikkien suhteistamme ulkovaltoihin, joten toivotaan, että mahdollisuuksien ikkunoita on kaikkiin ilmansuuntiin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi