Miksi suomalainen politiikka on hampaatonta?
Miksi suomalainen media vaan urputtaa?
Onko meillä päkän vertaa vastustusta - ja onko media hyväntahtoinen lehmä joka odottele aiheita?
Miksi suomalaiset kadehtivat ruotsalaisia?
Ja miksi siihen on syytäkin?

(YLE Radio 1 keskiviikkona 8.4.2009 klo 9.05 - 10.00)

Globalisaatio on alkanut ja etenee meistä riippumatta. Ihmiskunta on aseeton kun globalisaatio vyöryy ylitsemme. Mitään ei ole tehtävissä, globalisaatio on yhtä luonnollista kuin evoluutio. Vai onko? Eriävän mielipiteensä esittää kansalaisaktivisti Anastasia Lapintie. Ennakkoluuloja torstaina 9.4 klo.12.15 ja perjantaina 10.4 klo.22.45

Jean Sibelius on säveltänyt Johann Ludvig Runebergin runon, jossa kuvataan joutsenten kaipuuta Pohjolaan.

"Joutsenet, kuinka suuri on tenho Pohjolan yllä, ken etelästä kaipaa, sen kaipuu taivasta tapaa." Näin Runebergin runon suomentaa asiantuntijavieras, professori Teivas Oksala. Hän toteaa, että runo on luettava moneen kertaan, ennen kuin sen kerroksellisuus alkaa avautua.

Laulussa on kuultavissa kaikuja Sibeliuksen neljännestä sinfoniasta, ja pianotaiteilija Lotta Emanuelsson näyttää, miten omaa tietään Sibelius kulkee tämän laulun säveltäjänä.

Keskiviikkona 8.4. 2009 klo 13.25 ja uusinta 9.4. klo 17.20. Ohjelma on viikon ajan kuultavissa sivun oikean palstan radiosoittimesta. Ohjelman toimittaa Paula Nurmentaus.

Olin 19 vuotta Radioteatterin päällikkönä, maaliskuusta 1990 maaliskuun loppuun 2009. Olin vastuussa sen lafkan, osaston, toimituksen, osaamiskeskuksen - mitä nimeä siitä ikinäkään käytettiin ja käytetään – sekä ohjelmistollisesta että taloudellis-hallinnollisesta toiminnasta. Ja nyt on aika päästää irti. Luovuttaa. Luopua.

Se ei ole helppoa, koska tuntuu että mikään ei tullut valmiiksi näiden vuosien aikana. En tosin oikein osannut nähdäkään mitään, minkä olisi voinut siten määritellä että sen voisi sanoa joskus valmiiksi tulevan. Mutta luulen, että jos olisi itselleen pystynyt asettamaan jonkinlaisen valmiuskriteeristön ja sen sitten vielä kyennyt täyttämään, olisi irtipäästäminen helpompaa. Voisi sanoa seuraajalleen: se on siinä, se on valmis, ota ja tee mitä tahdot.

Mutta ei. Nyt on jätettävä jotakin keskeneräistä. Päämäärä tuntui koko ajan vain liukuvan sitä kauemmas mitä lähemmäs sen luuli tulevan. Viimeisinä vuosinani halusin, että Radioteatteri ajaisi poleemisempaa linjaa, kävisi yhteiskunnallisten asioiden kimppuun ja repisi niitä auki siten kuin draama repii.Yksilöiden tarinoiden ja kohtaloiden, taisteluiden ja kärsimysten kautta. Mutta päädyinkin klassikkodramatisointiin, Täällä Pohjantähden alla –romaanin laajaan radiosarjaan, 21-osaiseen joka täyttää ensi syyskauden radioteatteriohjelmiston Yle Radio 1:ssä. En tiedä onko tässä kyseessä paradoksi vai onko tässä sittenkin se polemiikin siemen. Linnan romaani on monelle tuttu, mutta monelle se ei ole tuttu. Moni tietää hyvin hyvin päällisin puolin mistä siinä on kysymys, mutta ei tiedä millaisten vaiheiden kautta Koskelan perhe Suomen historiaa luo ja sen iskuja ottaa vastaan. Monen odotukset joutuvat varmasti poleemiseen suhteeseen Pohjantähti-sarjan kanssa.

Ja minä itse, miksi näitä mietin, kysyi Eino Leino. Ja niin on minunkin tehtävä. Olen siirtynyt, niin sanoakseni, eetterin tälle puolelle. Kuuntelemaan vastaanottimesta kuunnelmia, radiodraamaa. Se on uusi asema, enkä tiedä miten siihen sopeudun. Aluksihan kaikki mikä ohjelmistossa on, on minulle tuttua ja olen siitä vastannut. Mutta tosiasia on, että minun aikani Radioteatterissa on ohi. Voin rentoutua, voin säästää päätäni varttitunnin välein sinne pulpahtavilta radiodraamaideoilta, hallinnollisilta ongelmilta, henkilöstön kehittämiseltä, talouden niukuudelta.

Voin kuunnella kuuntelemisen ilosta. Sillä ilo se on. Suuri ilo!

Innostamisesta ja kannustamisesta
Pakina: Antti Koiranen

Pelimanni-isän soitin riippuu seinällä, juuri ja juuri lapsen ulottumattomissa. Lapsi hakee tuolin ja kurottelee soittimen itselleen, ryhtyy näppäilemään, koettaa vetää jousta samalla tavalla kuin isänsä. Syntyy ääniä. Niitä haluaa lisää ja lisää. Soiton kärpänen on puraissut ja vienyt mennessään.

Tällaisia tarinoita on lukuisia kansanmusiikin historiassa. Viimeksi itse näin sen kuvaelmana Tuuli Talvitie-Kellan väitösesityksessä Tampereella. On lähes uskomatonta, että homma toimii vielä nykypäivinä samalla tavalla. Itse olen ensi kerran viitisenkymmentä vuotta sitten tarttunut seinällä roikkuneeseen isän viuluun ja vetänyt ensimmäiset viisi säveltä tuntemastani laulusta Täällä pohjantäh[den alla], saanut luvan pyrkiä musiikkiopistoon, päässyt ja oppinut soiton alkeet. Kansanmusiikki-innostus iski, kun Suomen Nuorison Liitto järjesti ensimmäisen nuorille kohdistetun kansanmusiikkikurssin Lappeenrannan Skinnarilassa. Sitä ennen olin kokeillut sitä tavallista klassista, joka ei kuitenkaan sytyttänyt samalla tavalla.

Kansanmusiikkiin innostamisen ei tarvitse olla aktiivista. Mahdollisuuksien tarjoaminen on tärkein askel eteenpäin. Lapsella on itsellään kokeilunhalua. Mutta soittimen kunnioitus on syytä opettaa alkuun – soitin ei ole lelu, jota saa viskoa ja paiskoa. Muuten soittoa ei tarvitse kahlita tai suunnata. Se löytää kyllä linjansa ja paikkansa. Musiikillinen kaikupohja on inspiroiva ja monipuolinen erityisesti Suomen Kansanmusiikkiliiton järjestämillä KAMU-leireillä, joilla asiaan vihkiytyneet opettajat ohjaavat nuoria soiton saloihin.

Suomen Kansanmusiikkiliiton perustajan, professori Erkki Ala-Könnin ja monien muiden mittava tallennustyö tarjoaa harrastajille ohjelmistoa mistä ammentaa. Monet nuoret soittajat ovat löytäneetkin arkistot ja arkistoaineistoon perustuvat julkaisut ohjelmistolähteekseen. Pohjoismainen yhteistyöfoorumi Nordlek ja sen kansanmusiikkijaos on saanut viime vuonna eurooppalaisen apurahan kokemusten keräämiseen siitä, miten arkistoja hyödynnetään kansanmusiikkikentässä. Miten sinua on palveltu arkistoissa? Onko arkistoista mahdollista saada uutta ohjelmistoa? Entä taustatietojen selvittäminen: miten papinkansliassa tai kansallisarkistossa tarjoillaan tietoa pelimanneista yms.? Kerrohan kokemuksiasi vaikkapa Suomen Kansanmusiikkiliittoon kirjallisesti.

Vapaus luoda musiikille oma sfäärinsä innostaa ja kannustaa. Uskon, että entisajan pelimanneillakin on tilanteesta riippuvaa variointia soitossaan. Kukin aika tuo omat piirteensä perinteiseenkin musiikkiin. Kansanmusiikista saa ja pitää tehdä soittajan itsensä näköistä ja oloista. Muuten se ei elä kauaa.

Vuoden Nuori Pelimanni 2009 – titteli myönnettiin Folklandialla 19-vuotiaalle Valtteri Lehdolle, joka pienkanteleineen tuo kansanmusiikkiin uutta väriä ja osoittaa soitossaan valtavaa innostuneisuutta. Suomen Kansanmusiikkiliitto on yhdessä Koirasen perheen kanssa perustanut Juho Koirasen nimeä kantavan stipendirahaston, josta jaetaan pieniä kannustusstipendejä ja Vuoden Nuori Pelimanni – titteli nuorille musiikin harrastajille ja tekijöille. Apuraha on myönnetty nyt jo kolme kertaa. Tarkoitus ei ole hakea valmiita tähtiä, vaan kannustaa lupaavia ja innostuneita, alle 24-vuotiaita nuoria kansanmusiikin pariin ja pysyttelemään sen piirissä. Juho itse sai toimia kansanmusiikin parissa 24-vuotiaaksi. Hän aloitti olemalla mukana yhteisesityksissä heti, kun viulu alkoi pysyä leuan alla ja sävelsi viimeiseksi jääneen kappaleensa Helsinki-Vantaan lentokentällä vuorokautta ennen kuolemaansa. Isoveli Topi oli saanut viulun jo kastelahjaksi ja onnittelukorteissa häntä kutsuttiin syntymävuotensa Suomen euroviisun nimen mukaan Viulu-ukoksi. Vaimoni Siru sanoikin jo silloin viisaasti: Soittamiseen ei ole pakko, mutta soittamiseen täytyy olla mahdollisuus, jos omaa halua ja innostusta riittää.

Antti Koiranen
FL, Tampereen yliopiston Virtain kulttuurintutkimusaseman johtaja,
Suomen Kansanmusiikkiliiton puheenjohtaja

Viime vuosikymmenten talouskehityksen suunta Suomessakin on ollut selvä: olemme siirtyneet kansallisista ympyröistä kohti koko maapallon käsittävää talousaluetta. Liittyminen EU:hun reilu vuosikymmen sitten oli tässä mielessä hyppäys, jonka yhteydessä projektin päämäärä sanottiin ääneen: yhdistymisen tarkoituksena oli helpottaa pääoman, työvoiman ja tavaroiden liikkumista yli kansallisten rajojen. Ja koko ajan liikemiehemme ja poliitikkomme ponnistelevat vähentääkseen EU:n ulkopuolelle suuntautuvan taloudellisen kanssakäymisen rajoituksia.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että yhä useammin joudumme tekemisiin muualla tuotettujen tavaroiden kanssa: emme enää ole omavaraisia kulutustavaroiden ja elintarvikkeiden suhteen. Tuotteet tehdään siellä missä ne on halvinta tehdä ja ne myydään meille käärittynä sellaiseen tuotemerkkiin, joka parhaiten meihin tehoaa.

Mutta millainen tuotemerkki tehoaa parhaiten? Tässä kohdassa kansainvälinen ja yhtenäinen tavaratuotanto törmää kulttuurieroihin, siihen että karstulalaisen metsäkoneen kuljettajan maailma, mieltymykset ja kulutustottumukset ovat toisenlaiset kuin slovenialaisen oliivinviljelijän.

Välimieheksi tuotemerkkien ja eri markkina-alueiden erilaisten ihmisten maailmojen yhdistäjäksi tarvitaan mainostoimistoja, jotka paitsi suunnittelevat mainontaa paikallisille asiakkailleen, muokkaavat kansainvälisiä brändejä kohdemaan olosuhteisiin sopiviksi. Tätä työtä sanotaan adaptaatioksi eli sopeuttamiseksi. Tänään kysymme, millaista adaptaatio on ja vastaajaksi on lupautunut pitkän linjan mainosihminen Päivi Topinoja-Aranko.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Taloudellinen lama ei ole naurun asia ja niinpä sitä torjutaankin kaikin mahdollisin keinoin. Niin toimittajat kuin eri maiden talousviskaalit, rahoitustirehtöörit sekä finanssikekkeruusit kehittelevät vimmatusti erilaisia työkaluja laman taltuttamiseksi.

Kuulijanimimerkkimme Eräs Nimetön Vaan on kiinnostunut työkalujen kehityksestä:

”Viikonlopun Ykkösaamussa pohdittiin keinoja torjua lamaa. Itse riemastuin Euroopan keskuspankin keinoista:

Kun korko alkaa lähestyä nollaa, on EKP:lle yhä tärkeämpää muistuttaa, että sen työkalupakissa on jäljellä muitakin vempaimia kuin korkoruuvi.

Haluaisin mielelläni nähdä loput työkalut. Onkohan pakissa myös veroleikkurit ja velkatunkki?”

Kuulijamme on aivan oikeassa, veroleikkurihan on ollut Suomessakin pitkään käytössä, kun budjettiriihessä on oikein huhkittu. Velkatunkilla taas saadaan valtiovankkurin pohja irti maasta siksi aikaa, että vauriot saadaan korjattua. Lamantorjuntakalupakista löytyvät tietenkin myös juustohöylä ja jonkinlaiset putkipihdit rahahanojen kunnostamista varten. Ja onhan menoja myös saksittu kautta vaikeiden aikojen. Kaiken kaikkiaan työkaluja on ilahduttavan laaja valikoima!

Käytä sinäkin oikeaa työkalua oikeassa paikassa!
– – –
alivaltiosihteeri(at)yle.fi

Alkoholi on suomalaisille arka paikka, lempilapsi ja rakas vihollinen. Vuosikymmenien kokeilujen perusteella näyttää siltä, että vaikka monella muulla alalla rajoitusten purkaminen kannattaa, alkoholin kohdalla suomalaiset kaipaavat ja tarvitsevat jonkinasteista säätelyä.

Säätelyä kannatetaan etenkin silloin kun se koskee kilpailijaksi koetun liiketoimintaa. Näin voisi päätellä kiistasta, jonka Päivittäistavarakauppiaiden yhdistys nosti tammikuussa siitä, saisivatko liköörejä tuottavat viinitilat myydä näitä tislaustuotteita tiloillaan. Maallikon kannalta ilmiselvä myyntioikeus rikkoo kauppiaiden mukaan elinkeinonharjoittajien yhdenvertaisuutta, vaikka liköörejä tuottavien päivittäistavarakauppiaiden määrä ei maassamme liene suuren suuri.

Suomen ketterä ja vikkelä, aina valpas tietotoimisto STT otsikoi vaikeaa aihetta käsittelevän juttunsa kieli keskellä suuta näin:

Kauppiaat eivät niele tilaliköörejä.

Näin kirjoittaja muotoilee kauniisti sen asenteen, josta jo punkyhtye Ne Luumäet lauloi kappaleessaan Pesäpallomaila: jos en sua saa, ei saa kukaan muukaan. Eli niin kuin vanha kansa asian ilmaisi: kateus vie liköörinkin lasista.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Vanha määritelmä hyvästä toimittajasta kuului niin, että hän on joka alan amatööri. Määritelmän kehittäjä käytti sanaa amatööri todennäköisesti merkityksessä jonkin alan rakastaja, jolloin hän tiedä aiheesta kaikkea, mutta on rajattoman utelias oppimaan lisää. Nykyään taas usein tuntuu siltä, että toimittajat ovat joka alan amatöörejä siinä mielessä, että he eivät tiedä mistään mitään eivätkä kauheasti viitsi asialle mitään tehdäkään.

Tällaisesta närkästyi kuulijamme Nimetön joten hän lähetti meille seuraavanlaista postia:

”Alkaa niin sanotusti nyppiä tämä huolimaton kielenkäyttö uutisissa.
Tammikuun puolivälissä Finnairin lentokone törmäsi lintuun välilaskun yhteydessä. Uutinen kertoi aiheesta näin:

Lintu vaurioitti koneen oikeanpuoleista kakkosmoottoria.

Kuinkahan monta "kakkosmoottoria" mahtaneekaan olla Finnairin käyttämässä Boeing 757 -lentokoneessa? Niitähän voisi olla esimerkiksi vasen, keski-, etu-, taka-, ylä- ja alakakkosmoottori. Lentokoneisiin perehtyneet toki tietävät, että moottorit on numeroitu vasemmalta oikealle. Eli uutisen olisi pitänyt olla muotoa: "Lintu vaurioitti koneen oikeanpuoleista eli kakkosmoottoria. Tuomio luppakorvaisesta kielenkäytöstä olkoot ankara!”

Ja näinhän se on, hömppäviihteestä ja politiikasta nyt osaa kuka tahansa kirjoittaa, mutta kun aletaan käsitellä turvallisuuden kannalta niinkin tärkeitä asioita kuin lentoliikennettä, toimittajalta pitäisi edellyttää vähintään liikennelentäjän lupakirjaa!

Määräämme vastuuttoman toimittajan viideksi minuutiksi pimeään vaatekomeroon miettimään pahoja tekojaan, soo soo, ja ojennamme ilmiantajalle palkkioksi viikon vinkistä kirjapalkinnon, joka on upea vastailmestynyt kirja nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata! Ylösrakentavia lukuhetkiä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Hyvät siskot!

Minä olen toimittaja, ja naistoimittaja, ja feministitoimittaja, ja aion nyt puhua siitä, millainen olisi naistoimittajan taivas. Puhun nyt täydellisestä maailmasta – täydellisestä feministitoimittajan unelmamaailmasta!

Unelmatoimituksessa olisi töissä sekä eri-ikäisiä naisia että miehiä. Naisia ja miehiä olisi yhtä lailla harjoittelijoina ja määräaikaisina, rivitoimittajina ja päällikkötoimittajina. Myös median päätoimittajana, kustantajana, mediayhtiön hallituksen jäseninä tai puheenjohtajana voisi hyvin olla nainen.

Myös päälliköillä olisi lapsia, ja osa työpaikan perheellisistä työntekijöistä olisikin jatkuvasti vanhempainvapaalla ja tekisi osa-aikatyötä tai lyhennettyä työviikkoa. Työpaikan ilmapiiri kannustaisi tähän.

Kun mitä tahansa kiinnostavia pomo- tai projektihommia, tai vaikkapa ulkomaankomennuksia, tulisi auki, ne pantaisiin aina avoimeen hakuun. Paikkaan valittaisiin työpaikan pätevin nainen tai mies.

Myös kaikki vakituiset työpaikat pantaisiin aina avoimeen hakuun. Määräaikaisten toimittajien vakinaistaminen ei olisi satunnaista ja pärtsäkertoimesta tai sukupuolesta tai iästä tai tähtien asennosta riippuvaa.

Palkkaa saisi yksiselitteisesti työkokemuksen ja näyttöjen perusteella. Kaikkien työntekijöiden palkkatiedot olisivat julkisia, samoin kuin se, että miksi kukin työntekijä on sijoitettu mihinkin palkkaluokkaan, ja miksi kukin saa tietynsuuruista palkkaa henkilökohtaisine lisineen.

Naistoimittajan taivaassa juttukeikat jaettaisiin tasapuolisesti. Jokainen työntekijä, joka sitä haluaa, saisi tilaisuuden näyttää taitonsa tulisissa paikoissa – olisipa kyseessä sitten politiikka, talous, ulkomaat, kulttuuri, urheilu tai mikä tahansa alue, jolta uutisia ja juttuja voi tehdä. Ne, jotka tekisivät kovia juttuja ja järisyttävää journalismia, saisivat siitä myös kiitosta ja gloriaa. Kova työ ja saavutukset palkittaisiin myös käytännössä: vuosien tuloksellisesta raadannasta ei sauraisi vain päähän taputtelua, vaan parhaat saisivat lisää palkkaa, ylennyksen, palkintoja. Kunnian saisivat ne, jotka kunnian ansaitsevat!

Pomot osaisivat hommansa. Ennen kaikkea päällikkötoimittajat olisivat valtavan ammattitaitoisia journalisteja, minkä lisäksi he olisivat aina ja joka käänteessä lahjomattoman oikeudenmukaisia. Heillä olisi loistavat sosiaaliset taidot. He tietäisivät, mitä toimittajan työ todella on, ja mitä se vaatii – ja arvostaisivat alaisiaan juuri siksi. Myös alaiset arvostaisivat ja kunnioittaisivat pomojaan. Ja miksipä näin ei olisi – hehän olisivat loistavia johtajia!

Hyvät siskot!

Minä en ole vielä päässyt naistoimittajan taivaaseen, mutta uskon, että pääsen sinne vielä joku päivä. Kaikki on mahdollista. Sitä odotellessa – antaa palaa! Täältä pesee!